.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Unissa pilvet riippuvat


posted by Uneksija on ,

No comments

Etäisyys on aina niin yhtäkkistä.
Se paisuu hätkähdyttävästi väliimme ja venyy kilometrikaupalla lumisten teiden päälle kuin vastaruokittu anakonda. Sen pituus ja paksuus on loputon. Seison hännänpäädyssä ja odotan, että pääsisin olennon ohitse sinun luoksesi. Odotan, että aika lopettaisi matelemisen ja kiemurtelisi vauhdilla kauas tulevaisuuteen, sinun sylisi lämpöön.

Minä tunnen vieläkin olevani niin pieni, kun olen irrallani sinusta.
Ensitapaamisemme jälkeen en ole tainnut elää hetkeäkään erossa sinusta ilman, että kaipaisin sydämeni puhki. Sinä ajat sieluni henkihieveriin, kun se kiertää yöllä asunnon hämäriä reunoja ja odottaa sinua. Sinä olet huume, jonka vieroitusoireet saavat minut heittämään kirjapinot ja koriste-esineet raivonpuuskassa seinille. Sinä olet huume, jonka virtaus minussa tuottaa ekstaattisinta nautintoa ja syleilevintä turvaa. Sinä olet huume, jonka monenkirjavat sävyt syventävät maailmankokemustani ja tarjoavat peilin, josta heijastaa syvintä itseä. Sinä olet huume, joka pahoina päivinä saa minut kiukuttelemaan mustasukkaisesti, itkemään kuin lapsi lattialla, pysähtymään töissä niin suureen suruvaippaan, etten kykene hengittämään. En kykene rauhalliseen sisään- tai uloshengitykseen, kun olet minusta kaukana. Vaikkakin vain viikon. Vaikkakin vain muutaman typerän yön. Minä vapisen, kun ensimmäinen aalto iskee; kun ensimmäinen vieroitusoire iskee kehoon kuin neula suoneen.

Töissä ikävä kaatoi minut itkemään vessan lattialle, ja juoksin päivystykseen. Päivystyksessä ajattelin että helvetti, pakko tehdä duunit ja juoksin itkuisena takaisin töihin. Töihin päästyäni huolestunut hoitaja päivystyksestä pyysikin minua takaisin ja minä menin itkuisena ja sekaisin siitä missä minun nyt kannattaisi olla. Keski-ikäinen, huolestunut hoitaja soitti puhelun ja sen verukkeella minä ajoin vastaanotolta pois ja vaivuin kotiin itkuiseen, uniseen horrokseen. Minua hävettää mennä työpaikalle huomenna, kun olen niin järjettömän heikko, niin säälittävän tunnekuohuinen olento. Olen jatkuvien vuoristoratatunteiden ihminen ja joskus niin irti itsestäni, aivan kuin sijoiltani nyrjähtänyt nilkka. Epätasapainossa, vaikka onnellinen olenkin.

Onneksi päivä oli kaunis ja puut avautuivat kuin patsaat vaaleansiniselle, hohtavalle taivaalle. Ystävät tulivat luokseni ja kävelivät kanssani hiljaisen metsän halki, ja sitten täyttivät kotini naurulla ja pehmeillä äänillä ja läsnäololla, johon minä tuudittauduin. Minun rakkaat olentoni tulivat tänne, yksi kerrallaan, ja hymyilivät vieden mukanaan surun terävimmän kärjen. He työnsivät eteenpäin anakondan nahkeaa häntää ja hyvin hitaasti tuo odotuksen käärme alkoi liukua kauemmaksi, yhä lähemmäksi sinua ja sitä hetkeä, kun olet täällä taas.

Makasin sohvalla ja ajattelin edellistä viikonloppua, jolloin sinä hehkuit ja kuplit vierelläni, säteilit naurua ja hempeitä sanoja. Kuiskasit baarissa korviini sellaisia asioita, jotka aina saavat sydämeni sulamaan vatsanpohjaan ja perhosparven lepattamaan sen ympärillä. Sinä kuiskit ikuisesta rakkaudesta ja kauneudesta, sielunkumppanuudesta ja unelmista, ja sitten sinä tanssit niin että kätesi pyörivät ilmassa kuin pienet propellit. Laservalot häikäisivät huonetta joka puolelta, ja me tanssimme villisti valon keskiössä. Olit siinä, olit niin lähellä.

Aamuyöllä jääkylmässä, paikoillaan seisseessä bussissa sinä pidit kädestäni kiinni ja silitit sormiani, niin kuin sinä aina teet ja olet aina tehnyt. Minä nojauduin sinuun ja aika oli liukuvaa ja pastellinsävyistä hämyä.

Aamulla valo nousi hitaasti ja pehmeästi täyttämään horisontin. Me ajoimme koulun pihaan ja menimme jäälle. Sinä olit hetkessä kuin toinen olento; olit vauhtia ja vaaraa, olit sinisyyden syleilemä siluetti, olit jossain takavasemmalla pyörähtävä piruetti, sulava liito jään yli.

Illalla, kun kietouduimme itkuisen yliväsymyksen ja valvomisen jälkeen sänkyyn, ei ollut vielä tietoa tulevasta odotuksesta, tulevasta kaipuusta, tulevasta pedosta joka matelisi väliimme pitkänä ja hengitys sihisten.

Aamu toi tullessaan ikävän ja ensimmäisen vieroitusoireen.
Taas kerran eteisessä sanotut hyvästit ja pitkät päivät, matelevat tunnit.

Etäisyys on aina niin yhtäkkistä.