.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Rakkauden määritelmä


posted by Uneksija on , , ,

No comments

Raavit ikkunoihin kalterit.
Kyntesi halkovat juovia ilmaan, kun itket ja huudat ja asuntomme ilma seisahtuu paikoilleen. Pidätän hengitystäni. Lasken yhteen kahteen kolmeen neljään. Sinä jätät minut yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, irrotat otteesi minusta, vaikka tosiasiassa onnistut jotenkin kääntämään kaiken niin, että puristat minua yhä tiiviimmin itseäsi vasten. Hihna kaulassani kiristyy ja lasken viiteen kuuteen seitsemään kahdeksaan.

En saa happea.

Raivokohtauksesi laantuu nyyhkäyksiksi ja laajenee taas hersyväksi itkuksi. Epätoivosi vivahtelee kaikissa sinisen sävyissä kuin meri, jonka hiekkarannat ovat läpikuultavan kirkkaat, mutta syvänteet mustaakin mustemmat. Kävelet kehiä asunnossamme ja toistelet ihmeellisiä lauseita kuin mantroja, jotka jo aikoja sitten iskivät vatsaani ensimmäisen kerran kuin pienet sapelit tehden peruuttamatonta vahinkoa. Ne viilsivät ensimmäistä kertaa sisääni hylätyksi tulemisen pelon, koska rakkautesi jäi vajavaiseksi sinun peloillesi. Osaatko ajatella, miltä sellainen tuntuu? Mitä jos minä päästäisin yhtäkkiä irti, ja antaisin sinun pudota sillä tavoin? Sinä sanoit hylkääväsi, sinä sanoit että lähdet ja että tämä ei toimi, koska joku toinen ihminen oli kävellyt sinun ylitsesi. Tiedätkö edes kuinka pitkä olet? Tiedätkö edes kuinka mahdotonta sinun ylitsesi on tulla, kenenkään?

Istun sohvalla ja katselen, kuinka aika liikkuu ohitseni. Mietin, mitä minun pitäisi sanoa, ettet pelkäisi niin paljon. Mietin, mitä minun pitäisi sanoa, että tunnemyrskysi laantuisi ja menisi jo ohi ja käpertyisit kainalooni itkemään niin kuin aina tällaisen jälkeen teet. Mietin, kuinka monta kertaa olet toistanut näitä mantroja yhä uudestaan ja uudestaan, hurjapäisenä ja välinpitämättömänä, painottaen kuinka tosissasi olet. Mietin, miten voin tietää, milloin olet oikeasti tosissasi. Milloin välinpitämättömyyteni vaihtuisi lennosta pakokauhuun, kun halkaisisit yhtäkkiä kattilarivistön kahtia ja katoaisit. Rauhoittelin itseäni, heijasin edestakaisin. Ei tänään, ei tänään. Sinä sanot aina riidan jälkeen, että ei ikinä, mutta mihin sanaasi luottaisin, kun lupauksesi hajoavat ilmaan?

Vasta sodan jälkeen, kärsittyäni kaikki vahingot, hiivit lattianpintaa pitkin luokseni ja kuiskaat ettet ollut tosissasi. Et oikeasti. Mutta miksi sitten annoit minun kävellä miinaan? Miksi annat minun jatkuvasti kärsiä niin perustavanlaatuista vahinkoa?  Miksi annat uskoni rakkauteemme horjua niin peruuttamattomalla tavalla? Elän pelossa kuin pieni eläin, joka säikkyy varjoja ja lattialautojen narahduksia.

Mitä rakkaus muka enää on? Se on niin häilyvä käsite. Jokin ihmeellinen tunne, joka palaa sisällä niin, että pelkää haihtuvansa loppuun, humisevansa tomuksi ilmaan. Se on lujaa kiinni pitämistä, tukeutumista, tarrautumista, laahautumista, leijumista, mutta tietyissä tilanteissa myös irrottamista, joko hetkellisesti tai lopullisesti. Se on päästämistä irti. Se on kasvamista, joko yhdessä tai erilleen. Yhdessä tai erikseen. Eri suuntaan tai toiseen kiinni. Ehkä se on katoamistakin. Äärirajojen sulamista toiseen kiinni. Tai haihtumista. Ehkä se on haihtumista avaruuteen, täysin erilleen kaikesta ja kaikista? Kuka kadotti äärirajat määritelmältäni? Päästinkö niistä itse irti vai karkasiko se?

Karkaatko sinä?

Tunnen välillä olevani kuopassa. Ilma maistuu mullalta ja minulla on likainen olo. Olen niin pohjalla, että valoa on vaikea nähdä. Tila on ahdas, ja minä olen klaustrofobinen. Sinä tiedät sen, mutta pidät minua silti siellä. Jos joskus päästät ylös, potkaiset kyllä takaisin. Joskus hiivin itse ylös, mutta tiedän milloin sujahtaa sinne takaisin. Tiedän, että jos juoksen liian pitkälle, sinä juokset itsekin. Silloin on aika palata, ettet katoaisi kokonaan, sillä sinä juokset aina päinvastaiseen suuntaan, minusta poispäin.

Pidän siitä, että pidät minut lähellä, mutta kärsin, jos samalla työnnät muita tieltäsi pois. Maailma ei enää ole rauhansatama, sillä ihmiset, jotka tuovat luokseni iloa, ovat yllättäen vihollisia, liian lähellä sinun maaperääsi. Merkkasit reviirisi ympärilleni, ja rajoilla on jatkuvasti jokin tunkeilija, jokin häilyvä olento tai ehkä pelkkä vääristynyt ajatus. Tunnen valtavaa painetta sisä- ja ulkopuolelta. Rajani painuvat kipeästi ihoani vasten, kun sinä yrität pitää minut itselläsi, ja tunkeilijat hiipivät ahnaasti yhä lähemmäksi varjoista. Ne tunkevat niin lähelle, että minä näen jo heidän kasvonsa. Näen ystävät, joita kaipaan ja näen keskustelut, joita haluaisin käydä pelkäämättä, että varastat aamuyöllä sormenjälkeni ja raiskaat kaikki asiat, jotka olen kirjoittanut todeksi. Ristipaine on tukehduttava.

Mutta silti sinä olet siinä, pehmeänä vierelläni kuopan pohjalla. Käärit minua viltteihin, etten palelisi, ja nukkuisit itse vaikka taivasalla. Pidät minusta huolta ja tiedän, että tarvittaessa nostaisit meidät molemmat ylös päivänvaloon. Tiedän, että rakastat ja tiedän, ettei tämä ole minun taisteluni, joten valvon vierelläsi ja nuolen haavojani ja odotan, että aamu sarastaisi jälleen. Minä en voi tehdä näille asioille mitään. Ne ovat sinun ajatuksiasi, sinun myrskyjäsi, joita minun ääneni ei kykene suitsimaan. Ne vyöryvät ylitseni ja saavat vyöryäkin, mutta jossain kohtaa kulkee raja, jonka jälkeen kuoppa on minulle liian ahdas elää, valo on liian harvaa ja ilma hapetonta ja tukahduttavaa, enkä enää voi estää itseäni ponnistamasta ylös. Joskus tulee se hetki, kun rajat ovat liian lähellä ihoa, ja ystäväni pakenevat kauemmaksi ja kauemmaksi sinusta, rakkauden tähden. Kuin uhrilahjat he katoavat pois ja jäljelle jää humiseva tyhjyys. Minusta tulee pienempi, värittömämpi ja pelokkaampi olento, emmekä me enää osaa määritellä rakkautta. Pidämme lujasti kiinni, niin lujasti että ehkä kuristamme, ja joku päivä on pakko hellittää. Ja jos hellittäminen ei tapahdu oikein, jos se ei tapahdu pehmeästi, liu'ummeko toistemme otteesta? Valummeko, haihdummeko? Kasvammeko toiseen suuntaan toisistamme?

Karkaatko sinä?
Vai karkaanko minä?