Uudessa asunnossa on kylmä, ja sen seinät ovat loputtoman koruttomat ja valkeat. Ripottelin kotini palaset sinne tänne, mutta sen sydän unohtui kai edelliseen osoitteeseen. Yritin ripustaa lampun kattoon, mutta se ei koskaan syttynyt ja takertui lopulta katon koukkuun kuin iilimato lihaan ja minä hakkasin ja hakkasin ja hakkasin sitä mattopiiskalla niin kauan kunnes makuuhuone oli lasinsirpalesadetta ja sormeni verillä.

Parvekkeen lasin läpi hohtaa rumaa, keltaista valoa, joka peittää täysin alleen kauniin, sinisen sisustuksen. On koko ajan kylmä, kaikuu, on liian valkoista, en ole onnistunut luomaan kodin henkeä suitsukkeilla ja kynttilöillä ja lempeästi hymyilevillä buddhapatsailla. Hukun seinien sisälle.

Muutos on aina ollut minulle vaikeaa. Liikun tahmeasti ja hitaasti ja kärsivästi tilanteesta toiseen. Päästän epäröiden irti. Takerrun ihmissuhteisiin, tilanteisiin, maisemiin, muotoihin, esineisiin. Takerrun siihen, mikä on tuttua ja turvallista. Takerrun katuihin, jotka tunnen ja hymyihin, jotka olen kohdannut niin monta kertaa, että niiden hohtavassa valossa on täydellisen luonnollista itkeäkin. Takerrun minuuteni palasiin, takerruin aikoinani masennukseen, takerruin myrkylliseen parisuhteeseen, kipua aiheuttavaan ystävyyteen ja synkkyyteen, jonka luulin olevan kuin luu minussa: ikuisesti irrottautumaton ja sellainen osa, jota ilman olisin rampa.

Olen harjoitellut irtipäästämistä, vapautumista, vapauttamista, maailman luonnollista lipumista lävitseni. Olen opetellut myötämielisyyttä muutoksen tuomalle liikkeelle elämäni kudoksissa, mutta aina se tuntuu tekevän yhtä kipeää. Saatan itkeä menetyksen tuskasta, vaikka kyseessä olisi vain esine. Minä luon turvani niistä. Rakennan linnakkeeni ja kypäräni asioista, jotka eivät koskaan muutu, vaan seisovat vierelläni kuin vuoret, hiljaisina ja rohkeina niinä hetkinä, jolloin olen itse sirpaleita vain. Myös Rohkea on minulle sitä. Hän on kuin kallioon hakattu, ikuinen ja katoamaton. Ja minä toivon, että myös Sinä olisit vuoreni, vahva ja kestävä niissäkin myrskyissä, joissa olen sietämätön kestää. Olen rakentanut sinuun suurimman turvani. Sinun sydämesi on koti minun sydämelleni, ja se luhistuisi kokoon, jos joskus päättäisit kävellä tästä kaaoksesta karkuun.

Minulla on ikävä entisen kotini keittiötä, sitä kohtaa jossa sinä suutelit minua ensimmäisen kerran. Minulla on ikävä vessaa, jossa polvistuin hitaasti sinun eteesi suihkun kuumien vesipisaroiden alla ja suutelin tietäni alavatsaasi pitkin alaspäin. Minulla on ikävä sitä, kun kiemurtelimme lattialla valtavalla villamatolla hapoissa toisiamme suudellen, niin että tunnit kiitivät silmissä.  Minulla on ikävä monia hetkiä niissä huoneissa, joista tuli koti minulle, joissa kasvoin niin paljon, joissa tunsin hengittäväni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Täällä oloni on pieni ja vieras ja arka, eivätkä edes tutut esineet saa oloani tuntumaan kotoisalta. Sinä sanoit, että koti tulee tänne kyllä. Se syntyy, kun saamme matot peittämään lattioita, verhot koristamaan vaaleita ikkunanpieliä ja seinäkankaat laskostumaan kauniisti liiallisen puhtaanvalkoiseen maailmaan, jossa kaikuu nyt ja itkettää vähän öisin. Sinä sanoit, että koti syntyy, kun uudet muistot syntyvät sydämiimme täälläkin. Suutelemme uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes talomme on täynnä lämpöä, turvallisuutta ja valoa.

On viimeinen iltani tässä talossa.
On viimeinen iltani talossa, jossa asuin ensimmäistä kertaa yksin, jonne kannoin suruni ja riittämättömyydentunteeni ja särkyneen sydämeni ja muutin ne säteileväksi valoksi.

Muistan, miten raavaat muuttomiehet kantoivat tavarani tänne melkein kaksi vuotta sitten marraskuun hämärässä, kun olin jättänyt taakseni pitkän ja kipeän parisuhteen.
Oli pimeää. Lumisade teki maisemasta sumuisen katsoa. Sytytin kynttilöitä pitkin asuntoa ja yksinäisyys humahti minuun paljon pehmeämpänä kuin osasin odottaa. Ostin pullon viiniä ja odotin, että itku tulisi, mutta en tainnut välittää enää. Kirjoitin blogiini:

"Tässä siis minä ja asuntoni. Tässä silmissäni leiskuva inspiraatiotulvani ja ontto rintakehäni. Tässä kasvojeni ilmeettömyys ja vahvuuteni, vaniljakynttiläni ja maalaukseni, kasvukipuni, irtiottoni, katoamistemppuni, kylmä sydämeni, sekasortoni, onnellisuuteni, vapauteni."

Muistan yön ennen lähtöäni. Muistan, kuinka raskasta hiljaisuus oli ja miten pitkältä etäisyys sängyn laidalta toiselle tuntui. Muistan, miten varjot liikkuivat seinillä, ja miten hurjina ajatukseni poukoilivat pitkin aamuyön hämärää. Saatoin valvoa koko yön, kuunnellen ja odottaen vain. Hänen raskas hengityksensä loi huoneeseen särkyneen rytmin.

Muistan surumielisen aamun. Muistan oman äitini ja hänen äitinsä seisomassa eteisessä. Muistan tyhjenevän asunnon, surulliset silmät ja pois käännetyn katseen. Toinen jäi, toinen lähti. Ja molemmille jäi vain palasia yhteisestä elämästä.

Asettelin omat palaseni kauniiksi kokonaisuudeksi yksiööni. Sen hiljaisuus nielaisi minut ensimmäistä kertaa elämään, jossa minä olin hetken aikaa tärkein. Olin ollut pitkään hukassa itseni kanssa, joten kaikki se tyhjyys ja hiljaisuus oli minulle arvokasta aikaa löytöretkeillä omien äärirajojeni halki. Yksinolo oli paikoin lamauttavaa, mutta myös kasvattavaa ja voimauttavaa, koska otin viimein vastuun siitä kuka olin ja siitä millaisten ihmisten kanssa haluan olla. Vuoden mittaan ystäväpiirini muuttui ja hajosi. Heitin turhia ihmissuhteita roskiin kuin rikkinäisiä sukkia, koska rakensin parhaillani niin uutta ja erilaista maailmankuvaa ja minäkuvaa, ettei siihen enää mahtunut mitään, mikä pitelisi sitä paikoillaan. Halusin kehittyä, hengittää ja elää! Halusin löytää minut ja sitten oppia rakastamaan syvintä, puhtainta itseäni. Halusin löytää vierelleni uusia ja inspiroivia ihmisiä, jotka hehkuivat sitä samaa valoa. En halunnut enää taipua kaksinkerroin mukautuakseni muihin, vaan halusin löytää omat ihmiseni - sellaiset sielut, joiden kanssa oleminen oli luonnollista ja vaivatonta, naamioista riisuttua.

Mitä pidemmälle pimeä talvi taittui kohti kevättä ja kesää, ja sen myötä reivejä, happotrippejä ja maailman lempeintä syksyä, sen onnellisemmaksi tulin. Maailmaani tupsahteli ihmeellisiä ihmisiä ja seikkailuja, kun raotin vähän sydäntäni ja uskalsin luottaa itseeni. Aloin päästää irti turhista asioista. Annoin vuosikausia kestäneen surun viimein irrottaa otteensa minusta, ja hämmennyin, kun se ei vienytkään mitään pois persoonaastani, päinvastoin. Yhtäkkiä olinkin enemmän kuin koskaan ennen!

Olin hurmioitunut tapahtuvasta muutoksesta, ja puhuin siitä tauotta. Puhun edelleenkin. Pienenkin kehityksen näkeminen sai minut sekaisin ihmetyksestä. Tajusin viimein, miten muokattavissa maailma on vain omien ajatuksieni kautta. Sen ymmärtäminen muutti kaiken.

Olin utelias etsimään, ja siksi löysinkin niin paljon. Löysin tanssin ja musiikin ja meditaatiomaisen tilan, jonka ne saavat aikaan. Löysin reivit ja hymyilevät ihmiset ja rakkaudelliset sydämet. Löysin oman paikkani sieltä, missä naamioita ei ollut. Löysin häpeilemättömyyden ja lapsenomaisen naurun ja ilon arjen keskeltä. Löysin ylitsevuotavan kiitollisuuden, pyyteettömän rakkauden ja lempeyden. Löysin rauhan metsästä ja järvenrannoilta ja ruuhkaisilta kaduilta. Löysin itseni yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aina ja yhä vain syvemmin. Löysin kaiken, mitä olin kaivannut koko elämäni.

Ja sitten sinä tulit.
Täydelliseen aikaan. Täydellisellä tavalla.

Tulit hehkuen valoa ja rakkautta ja viisaita sanoja. Kirjoitit minulle yhden viestin ja vannon, että sydämeni tiesi jo silloin, että olet kohtaloni. Minä olin kasvanut sinua ja sitä hetkeä varten. Olin löytänyt valoni, jotta voisin löytää sen saman myös sinusta. Sinuun tutustuminen oli kuin olisin tullut pitkältä matkalta viimein kotiin. Sinussa oli rauha.


Muistan, kuinka sanoit, että kotimme tuntui kodilta jo heti silloin, kun ensimmäisen kerran astuit sisään. Muistan, miten se ei enää koskaan lähtösi jälkeen tuntunut samalta ilman sinua. Muistan, miten sydämeni hyppi, kun ehdotit, että muuttaisit luokseni jo keväällä, ja miten riemukas olin, kun kannoit tänne muuttolaatikkosi ja rakkautesi ja valosi, ja sukunimesi oli viimein ilmestynyt postiluukkuun.

Tästä tuli meidän kotimme.  

Ja nyt on viimeinen iltamme tässä talossa.
On viimeinen iltamme talossa, jossa valo ja rakkaus asettui meihin.

Muistan päivän kesäkuusta.

Tuulet olivat pyyhkineet pilvet sivuun ja taivas aukesi loputtoman sinisenä kuin valtava, avaruuteen kaartuva meri. Aurinko helotti täydellä teholla keskitaivaalla, ja minun käteni hikosi hieman sinun otteessasi. Oli lämmin.

Aurinko paistoi hymyileville kasvoillesi, kun hiivimme puiden oksien alta kohti salaista poukamaamme, joka oli verhoutunut suurien kukkapuskien ja villinä rehottavan ruohomeren taakse. Luonto oli herännyt yhtäkkiä, kuin rykäyksessä, ja kasvattanut valtavan taivasta kohti kiemurtelevan valtakunnan. Sinä sait minut kävelemään rohkeasti pellon halki, vaikka heinä ulottui jo vyötäisiini asti ja minä pelkäsin vihreässä maailmassa piilottelevia ötököitä ja luikertelevia käärmeitä.

Järven rannalla kannustit minua veteen. Kivet olivat yltä päältä liukkaan levän peitossa, ja vesi tuntui uskomattoman kylmältä ihoani vasten. Vastustelin hetken, mutta pulahdin silti veteen ja hetkellisen viileyden jälkeen minut valtasi suunnaton riemu. Seisoin vedessä alasti, ja poukamasta avautuivat maailmankaikkeuden äärirajat.

Minä rakastan sinussa sitä, että saat minut elämään hieman enemmän.
Saat minut uskaltautumaan epämukavuusalueelleni hitaasti, mutta varmasti. Saat minut antamaan kaikille tunteilleni mahdollisuuden näkyä ja olla olemassa. Teet niin monesta vaikeasta ja mahdottomasta asiasta helpomman kohdata. Teet minusta rohkeamman.

Toissapäivänä tulin stressaantuneena kotiin. Jännittynyttä energiaa virtasi pitkin kehoani valmiina purkautumaan jollekin mitättömälle typeryydelle, likaisille tiskeille tai sukille olohuoneen nurkassa. Sinun kätesi hieroivat alkavan jännityksen pois. Minä sulin pehmeäksi ja raukeaksi ja lämpimäksi kosketustasi vasten.

Eilen työpäivän jälkeen olin emotionaalisesti ja sosiaalisesti niin väsynyt, etten juurikaan jaksanut puhua. Silti tulit mukaani kävelylle, annoit muutaman suudelman, ilahduit niistä jotka minäkin jaksoin antaa, ja annoit minun olla hiljaa niin kauan kuin piti. Kotona söin luomulakritsia ja jogurttikuorrutettuja banaaninpaloja ja tunsin, miten paha olo antoi sinun lähelläsi myöten, luovutti ja liukui pois.

Jotain sellaista sinussa on. Joten sellaista pehmeää ja lempeää ja hyvää, jota vasten on hyvä turvautua, kun maailma ravistelee. Sinuun on turvallista ja lämmintä vajota. Sinun syliisi voisi itkeä tuhat kyyneltä, eikä yksikään olisi sinulle liikaa kantaa.

Minä rakastan sinua.

 Ulkona on hiljaista kuin haudassa.

Syyskuu on painanut maailman ympärille paksun, mustan viitan, joka verhoaa jo tiukasti viileitä öitä. Istun rannalla ja katson katuvalojen laiskaa välkehdintaa mustan vedenpinnan päällä. Ajatukseni riippuvat raskaina kuin planeetat ja kyynelvanat eivät lopeta laskuaan poskilleni. Suru vyöryy minusta ulos kuin suuri putous, jonka edessä järven valtavat äärirajat tuntuvat tuskaani pienemmiltä. Tuntuu, että itkisin meren, jos jäisin tähän.

Tupakansavu tanssii sormistani avaruutta kohti, ja pala minua liukuu hitaasti sen mukana ilmaan. Tuntuu kuin kantaisin rinnassani särkynyttä sydäntä, koska jokaisella hengenvedolla vihloo rinnasta.

Sinä soitat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Puhelin värisee kuin epileptikko. Se nytkähtelee taskussani tukahduttavan itsepintaisesti. Haluaisin vastata, että kuulisin edes hengähdyksen pehmeästä äänestäsi, mutta pelkään, mitä aiot sanoa.

Ajan autolla ympyrää pitkin tuttuja katuja ja pysähdyn välillä punaisiin valoihin itkemään. Tuntuu, että jotain kuolisi hitaasti minussa, rapistuisi ihon alle kuin kohmeessa kuoleva ruoho.

Rakkaudella on kummallinen luonne. Viime talvena se syöksyi yhtäkkiä tyhjästä ja täytti kaikki äärirajani. Rakkaus muutti asumaan minuun ja se hehkuu siellä edelleen. Se on valo, joka säteilee minussa loputtomasti; sydämessä, ihon alla, siinä kohdassa, josta minua kosketat. Samalla se muuttui saksiksi; se leikkasi palasiksi, hajotti ja repi, muutti ytimestä asti, sai itkemään niin että sieluni oli pelkkää sadetta. Sitten siitä tuli neula, joka parsi rikkomansa entistä vahvemmaksi ja tiiviimmäksi, solmi kaksi ihoa yhteen ja teki heistä peruuttamattomasti toistensa omat.

Kun ajoin kotiin ja itkimme yön pimeässä toisiamme vasten, minulle tuli taas tunne, että elämänlankamme ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa kiinni. En tiedä miksi tämä tekee näin kipeää, mutta tiedän, että me olemme täällä toisiamme varten, toisillemme ja toistemme omat. Välillä olemme sädehtivää iloa, välillä viiltävää kipua, välillä roihuavaa vihaa, mutta kaikkea sitä me olemme yhdessä. Meidän väliimme virittynyt rakkaus on niin vahvaa ja väkevää, että siitä humaltuu. Me olemme kuin kaksi epätoivoista narkkaria koukussa toistemme rakkauteen. Pyristelemme huumaavan hekuman ja lamaannuttavan tuskan ristiaallokossa. Janoamme vain rakkautta ja janoamme sitä niin kipeästi, että välillä luulen meidän sekoavan yhdessä. En usko, että enää osaisimme hengittää erillämme.

Yön pimeydessä pelot hiipivät kuin torakat seiniä pitkin ja niiden varjot tuntuivat musertavilta, mutta minä rakastan sinua, ja roikun rakkaudessasi niin kauan, kuin sinä haluat minut siinä pitää.

Minä olen mustia vyöryviä aaltoja,
valkoisia harjoja,
kiveä vasten puskevaa pimeää

Olen syvänsinistä, pyörteilevää, pärskivää,
äärirajoiltani läikehtivää
täydellisen pikimustaa ja kylmää

Olen pitelemätön, pysäyttämätön
täydellisen häikäilemätön
horisontista hurjana hiipivä henkäys

Olen äkkisyvä pudotus kuin väsynyt huokaus
ja hiljaisuudessa käännetty kylki,
yritys unohtaa kipu edes sekunniksi

Olen vankilassa omissa äärirajoissani
ja paksut öljysilmät kiiluvat pinnallani
tuijottaen tyhjinä ylläni kaartuvaa taivasta

Onko avaruuskin yhtä yksin kuin minä,
joka täytän kaiken tämän loputtoman tyhjyyden,
ja tuhat kivikkoista rantaa ja saarien äärirajaa?

Onko avaruuskin yhtä yksin kuin minä,
joka makaan sen ainoana, liikkumattomana todistajana
yhtä mustana ja täydelläni löytämättömiä tähtiä?