Mihin minä hävisin yhtäkkiä?
Tuntuu niin pahalta, että haluaisin ryömiä ulos ihostani vain päästäkseni edes sentin verran kauemmaksi tästä kivusta. En pysty puhumaan. Istun ja tuijotan asioita, jotka eivät muutu ja jotka ovat harmaita kuin hitaasti maatuvat raadot. Kaikki on yhtäkkiä rumaa ja repaleista. Kauneus riistettiin minulta, ja minä heittäydyn pää edellä pahaan oloon kuin asfalttiin, koska ei ole muutakaan tietä hengittää.
Mikään kosketus tai sana ei tunnu miltään, ja ne uppoavat minuun kuin valtavaan, mustaan aukkoon, joka nielee tieltään kaiken. Sanat ovat kuin likaisia, takertuvia hyönteisiä kurkussa ja henkitorvessa. Ne pihisevät ja rapisevat ja raapivat limaisia seinämiä, mutta hiljaisuus on ainoa asia, joka jaksaa enää elää minussa.
Tuntuu kuin putoaisin vain. Ei ole reunoja, joista voisin saada otetta, mutta onneksi aina on pillereitä ja valkoisista jauheista kiemurtelevia viivoja kännykän irvailevalla näytöllä. On kyynelien tuottamaa sumeutta ja sumua, joka leviää hitaasti kehoon, kun syö tarpeeksi monta rauhoittavaa ja polttaa savua kuin happea bongista hengähdys kerrallaan.
Tuntuu niin pahalta, että mikään sana ei tavoita tätä oloa. Mikään sana ei ulotu näin syvälle, näin alas, näin pikimustaan pimeyteen.
Hiljaisuus on ainoa asia, joka jaksaa enää elää minussa.
Mutta jaksanko minä?
Lähetä kommentti