Sinä käännät kylkeä aamuauringon viileässä valossa.
Minä katselen sinua kaukaa ja pitelen nimeäsi huulillani kuin rukousta.
Sinä olet kauneinta mitä on olemassa.
Teit yöllä ruokaa, joten annan sinun nyt nukkua. Juon yksin keittämäni kuusi kuppia kahvia piristeillä, ettei väsyttäisi näin. Päässä on sumua ja inhottavia muistijälkiä, jotka kaikki hiljenevät ja vaikenevat, kun liu'utan katseeni hitaasti sinuun.
Kahvinkeittimessä hurisee vesi, keittiönpöydällä on neljäsosapala juustopitsaa. Kotonamme vallitsee se tuttu, huolittelematon kaaos, jota kaksi huolimatonta ihmistä yrittävät jotenkin pitää kasassa. Minä jätän aina suodatinpussit keittiön lavuaarin reunalle ja sinä unohtelet karkkipapereita ja piilolinssikoteloita vessan pöydälle, mutta rakastan sitäkin meissä.
Makaat mahallasi sängyssä, raajat sikin sokin ja ympäri ämpäri nihkeiden peittojen peittämällä sängyllä. Tumma tukkasi on ihastuttavassa kaaoksessa kohti kattoa. Mietin, miten paljon rakastankaan sitä. Mietin, miten paljon ihailenkaan jokaista kuritonta, eebenpuunruskeaa suortuvaa, joka kiemurtelee painovoimaa vastaan ylöspäin. Pörröisen tukkasi kehystämillä kasvoilla liukuu hitaasti erilaisia ilmeitä, kun kosketan sinua. Huulesi vastaavat minulle pienellä hymyllä univerhon takaa, kun silitän selkääsi hitain vedoin.
Katselen valkoisten petivaatteiden joukossa hitaasti kohoilevia kylkiäsi, jotka piirtyvät sulavina äärirajoina heräilevään maailmaan. Katselen selkäsi notkeaa kaarta, huuliesi unista hymyä ja täydellistä tapaa, jolla kehosi lihakset yhdistyvät toisiinsa ja muodostavat maailman kauneimman ja esteettisimmän näyn. Minusta sinä olet kaikkein kauneinta mitä on olemassa.
Välillä minulta menee edelleen jalat alta, kun katsot suoraan minuun. Silmäsi ovat niin syvät ja tummat ja täydelliset parit omiani varten. Ne eivät katso ketä tahansa niin intensiivisesti suoraan kohti, mutta minut ne kohtaavat aina, itkuissa ja nauruissa ja välillä vihastakin salamoiden. Silmäsi ovat kuin kaksi syvää, viileää lampea ja kun uppoan niihin mitään ajattelematta, ne katkaisevat hetkeksi kykyni hengittää.
Selailen vanhoja kuvia meistä samalla kun juon aamukahvia. Puhelimeni näytöllä hohdat sinä reiveillä sinisen UV-valon hohteessa, sinä tukka valvomisesta ja hitekista sekaisin, sinä polttamassa parvekkeella tupakkaa, sinä metsässä meditoimassa suurella kivellä, sinä täynnä hymyä, sinä surusilmänä, sinä onnibussissa matkalla minua kohti ja sinä sängyssä minulta tuoksuvaan paitaan käpertyneenä, ikävöivänä. Lopulta katson suosikkikuvaani meistä hymyilemässä toisillemme silmittömän rakastuneina tallipihan valojen alla. Pysähdyn sen ääreen pitkäksi aikaa ja ihmettelen valokuvaan tallentuneita tunteita ja niiden myrskyävää voimaa. Miten minussa saattoikaan palaa sellainen rakkaus jo silloin ja niin välittömästi? Aivan kuin olisin kompastunut rakkauteen ja lyönyt siihen pääni. Niin yhtäkkiä sinä tulit ja sytytit sydämeni tuleen.
Minä rakastan sinua.
Minä rakastan sinua niin, että hengästyttää.
Miten ihmeessä voi tuntea olonsa näin kaikkivoivaksi ja pieneksi samaan aikaan? Aivan kuin rakkaus toisi mukanaan yhtäkkisen, raudanlujan voiman, mutta myös loputtoman pienuuden ja rintaa raastavan kroonisen ikävän sekä sylillisen ihmeellisiä pelkoja, jotka välillä valvottavat öisin. Tuntuu kuin olisi hullu.
Kaikessa tässä sekavuudessa ja tunnekuohussa sanani muuttuvat sitä vajavaisemmiksi, mitä enemmän sinusta yritän kirjoittaa. Rakkauden merkitys karkaa aina verbaalista vankilaa; se ei tahdo olla selitetty tai kengitetty tai valjastettu. Se on voima, joka säilyttää ikuisesti sisäisen salaisuutensa. Se on mysteeri, jota kukaan ei osaa selittää sanoin. Se on hillitön, hallitsematon, jyrisevä myrsky, joka paiskoo kyyneleitä alas poskille, mutta synnyttää samaan aikaan käsittämätöntä tyyneyttä.
Sinä olet ja rakkaus ja rakkaus on sinä.
Lähetä kommentti