.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Auringon aallot


posted by Uneksija on , , ,

No comments

Tuntuu, että kevät tuli tänä vuonna aikaisemmin kuin koskaan ennen.
Koko maaliskuun ajan on ollut vain kauniita, kuivia ja kirkkaita päiviä. Lumi suli yhtäkkiä ja paljasti altaan mustat asfaltit. Auringonvaloa tulvi  kuin aaltoja koulun pitkillä käytävillä, ja hitaasti horroksesta heräävä maailma venytteli äärirajojaan sokaisevassa valossa.

Huhtikuu tuli äkkiarvaamatta, varoittamatta. Se työntyi talvesta kohti kevättä kuin teräväkärkinen nuoli; se puhkoi viimeiset pakkaset, levitti valtavia oransseja auringonlaskuja kuin maalauksia horisonttiin. Lämpö levisi pehmeänä, hellänä, hyväilevänä, hikisenä. Maisema varisti päältään viimeiset lumiset rippeet ja yhtäkkiä aika syöksähti eteenpäin kuin eläin. Se tuli hampaat auki ja sen silmät leiskuivat tulta. Kevät ei tullut helposti, eikä kauniisti, eikä viattomasti. Se tuli nopeaa ja kovaa ja täynnä vavahduttavaa kauneutta ja syvääkin syvempää kipua.

Auringonvalon pehmeässä syleilyssä olen läpikäynyt tukehduttavia pohjakosketuksia, jotka ovat sillä hetkellä tuntuneet lähes voittamattomilta. Olen maannut sängyssä raskaana ja surkeana, ja pienen hetken ajan mieleni perukoilla on häivähtänyt pelko siitä, mitä viime kevät oli. Väsymykseni muuttui silloin niin kriittiseksi, että vietin kevään kauneimmat päivät suljetulla osastolla, jossa tupakkokopissa oli kalterit, ja viereisen huoneen skitsofreenikko huusi yötä päivää kuin pimahtanut palosireeni. Pelkäsin maailmankaikkeuden imaiseen minut siihen samaan syvään ahdinkoon, kun kiljuin itse päivystyksessä nasta jalassa ja ranteet verillä, sydän synkkänä ja pelkkää pelkoa täynnä.

Pelolla on ikävä luonne: se pesiytyy hirveän vaivattomasti jonnekin alitajuntaan ja saattaa elää siellä pitkiä hetkiä lähes huomaamattomana. Tunsin koko alkukevään, että jotain epämukavaa oli hivuttautunut ihoni alle, mutta en aivan tiennyt mitä. Suru tuntui abstraktilta, minuun kuulumattomalta, epäsopivalta palaselta. Miten näin onnellinen ihminen saattoi valvoa öitä, lintsata töistä, sekakäyttää lääkkeitä ja alkoholia, ja maata sitten kaksi vuorokautta sängyssä itkien ja nukkuen vuoronperään? Tilanne tuntui käsittämättömältä, olemassaolo liian raskaalta kantaa.

Silti kevääseen on mahtunut myös käsittämättömän paljon hyvää, ja tunnen ytimessäni kasvavaa varmuutta ja yhä suurempaa ja täyteläisempää onnellisuutta mitä pidemmälle kohti kesää kuljen. Vastoinkäymiset ovat koetelleet, mutta myös kasvattaneet, ja ennen kaikkea valaneet uskoa siihen, että minä olen vahva ja minä olen hyvä ja maailma on pohjimmiltaan vain heijastus minusta - todellisuus syntyy sellaiseksi kuin sen tulkitsen. Olen oman onnellisuuteni seppä. Olen parhaimmillani täydellistä säteilevää onnea ja valoa ja uskoa hyvään. Niinpä sitä on myös todellisuuteni.

Huonoina päivinä olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että on löytänyt ympärilleen oikeanlaisia ystäviä, ja olen ollut heistä jumalattoman kiitollinen. Olen etuoikeutettu voidessani pyytää ja vastaanottaa viisaita sanoja niin rakkaudellisilta ihmisiltä. He ovat kuunnelleet ja tukeneet minua silloinkin, kun olen ollut omaankin korvaani liian vaikeaa kuunneltavaa. He ovat luoneet jatkuvasti uskoa paremmasta huomisesta. He ovat herättäneet hymyni jostain raskaan surun hunnun alta. Samalla he kuitenkin ovat antaneet myös ahdistukseni tulla sellaisenaan. He ovat hyväksyneet kipuni ja hyväksyneet tunteeni ja niinpä minunkin on ollut helpompi antaa itselleni anteeksi se, etten aina ole pelkkää kosmista onnea tihkuva olento. Ajattelen samoin kuin hekin, että jokainen tunne on tärkeä ja arvokas. Negatiivisiakaan tuntemuksia ei tulisi tukahduttaa, vaan tiedostaa ja hyväksyä, ottaa ne vieraaksi kotiinsa, sijata niille vuode ja lähettää ne sitten hitaasti matkoihinsa kun sen aika on. Jokainen tunne tulee täynnä merkitystä, täynnä jotain liikuttavaa tai muovaavaa voimaa. Vastoinkäymisemme ovat meille räätälöityjä, sillä ne auttavat meitä kasvamaan ja kehittymään. Välillä tuskasta ja kärsimyksestä on vaikeaa löytää jaloa tarkoitusta, mutta silloin voi vähintään tuudittautua siihen faktaan, että kaikki on ohimenevää; niin ilo kuin surukin. Niiden on tarkoituskin lainehtia elämässämme, syntyä ja kuolla, liukua ja palata, liikuttaa meitä, luoda uutta, värittää elämää.

Nyt tunnen elinvoimani hitaasti palaavan. Yksinkertaisuudessaan kauniit asiat pulpahtavat taas esiin näkökenttääni, ja saatan riemastua vain huomatessani, miten ihastuttavasti valot ja varjot painivat keskenään pitkillä, pölyisillä käytävillä. Ahdistus on lieventänyt huomattavasti otettaan. Ei enää kurista kurkusta.

Kevät on ollut keltaisia iltapäiviä ja läpitunkevaa valoa täynnä. Aurinko on sylkenyt valonsäteitä taivaalta kuin lohikäärme. Se on sulattanut valkoiseen hiljaisuuteen kietoutuneen maiseman muutamalla puhkuvanpunaisella henkäyksellä. Kylmyys ja kirpeys on sulanut pois, mustat asfaltit kiiltävät kuin koppakuoriaisen selkä. Kohta ei enää tarvitse takkia.

Rakastan taas aurinkoa vasten kasvavia varjoja; valoa vasten putoavaa äkkisyvää mustaa. Varjot saavat aina valon näyttämään kauniimmalta, aivan niin kuin vastoinkäymiset saavat onnellisuuden tuntumaan kokonaisvaltaisemmalta ja syvemmältä. Rakastan auringon maalaamia kultaisia raitoja keittiön valkoisissa kaapeissa. Rakastan valoa, joka on kuin auringon aaltoja. Rakastan sitä, millaisia kuvioita valo saa aikaan, kun se siivilöityy puiden tai sälekaihtimien tai ikkunoiden läpi. Rakastan sinistä vettä ja sinistä taivasta ja sinistä tukkaani, joka lainehtii ilmassa ja sekoittuu maailmankaikkeuden sineen. Rakastan pilviä, jotka ovat joka päivä kuin uusi, uniikki maalaus. Ne näyttävät välillä jopa absurdin kauniilta, harkitusti maalatuilta, vuosikausia luoduilta, vaikka ovatkin vain osa luonnon mutkatonta ja kerskailematonta olemusta ja luonteeltaan häilyväisiä, yhtä kauniita ja katoavaisia kuin tämä hetki. Rakastan sitä, miltä linnut näyttävät lentäessään parvessa sinisen taivaankannen yli ja miltä tuntuu taivuttaa päätä taaksepäin ja katsoa kohti tuota näkyä. Rakastan oransseja auringonlaskuja; valon hurjapäistä räjähdystä horisontin kalpeaa viivaa vasten. Rakastan sitä, miten taivas voi näyttää mereltä, hattaralta tai tulipalolta - ja kaikissa muodoissaan se on niin kaunis.

Rakastan sitä, että maailma avaa taas sydämensä minulle ja minä kurottaudun elämää kohti nälkäisenä ja häikäilemättömän innoissani.

Ennen kaikkea rakastan sitä, että rakastan taas.