Olen elänyt sellaisia päiviä, jotka tuntuvat aamusta iltaan asti siltä hetkeltä, kun herää päiväunilta unenpöpperössä, eikä oikein ymmärrä mitään. Olen siristellyt silmiäni ja oikonut hädissäni jäseniäni, ja katsonut lopulta minuuteni rajojen liukenevan hitaasti merkityksettömyyteen.

Olen elänyt ihmeellisessä epätietoisuudessa, tunnesumussa, väsymyksessä ja hädässä. Olen antanut pelkojeni juosta kuin varjojen jossain alitajuntani perukoilla. Ne tulevat kutsumatta kylään, asettuvat mustina ja pitkinä ja liukkaina kahvipöytään ja tuijottavat värittömillä hiilisilmillään suoraan minua päin, sanoen: "Päivää", aivan niin kuin eivät koskaan olisikaan olleet poissa.

Aivan liian arkisesti ja tavallisesti ne asettuvat takaisin tutuille paikoileen ja minä tarjoilen niille kahvia. Välillä on kauniita päiviä, jolloin kirkkaus piilottaa hirviöni hienosti kulisseihin, mutta sitten kompuroin ja romahtelen taas, paha olo repii hymyäni kuin keltaista tapettia, jonka alta paljastuu homeisia lautoja ja rumia ajatuksia ja hirvittävän paljon tiedostomatonta väsymystä. Juuri nyt, kun kevät on kauneimmillaan, minä sekakäytän ahdistuslääkkeitä ja alkoholia ja olen sängyssä kokonaisen vuorokauden. Katselen ikkunasta maailman kauneinta torstaita, ilmoitan töihin, että olen kipeä, ja makaan sängyssä painavampana ja surullisempana ja hämmentyneempänä kuin pitkään aikaan.

Koti näyttää siltä niin kuin joku olisi suuttunut ja heitellyt tahallisesti esineitä pitkin huonetta. Tohveleita ja bongeja ja käärepapereita lojuu pitkin lattiaa. Pyykeissä on ihmeellinen haju. Yleensä stressaannun sotkusta niin, että siivoan kuin raivopää, mutta nyt en jaksa tehdä mitään muuta kuin itkeä ihan vähän. Koira kaipaisi levottomana pihalle, mutta minä vain makaan, ja jäseneni sulavat mustaan patjaan miehen vierelle. Kuuntelen hänen katkonaista hengitystään, saan deja-vun kirjoittaessani tätä, ja pääni painaa kamalan kamalan kamalan paljon, tekee mieli lähteä jonnekin, ajaa autolla kauas, mennä metsään ja maadoittua ja saada ympärilleni hiljaisuus. Laitan sukat jalkaan ja kerään voimia, jotta löytäisin täältä loputkin vaatekappaleet. En löydä tälle olotilalle riittävän korullisia sanoja, enkä haluaisi julkaista mitään näin keskeneräistä ja rumaa, mutta joskus elämä on tällaistakin, eikä sille voi mitään.

Ps. Pidän nyt taukoa päihteistä.
Ne eivät tähän ainakaan auta.
Ja nyt lähden karkuun jonnekin, missä vain puut kuiskivat hiljaa ja kävelen, kunnes jalkoihini sattuu.

Makaan sumussa ja katselen utuisia kuvia, jotka lainehtivat suljetuilla luomillani. 
Rintakehäni painaa kuin kuu, joka roikkuu raskaana ja lakonisena mustalla yötaivaalla. Sytytän työpöydälle pari kynttilää ja laitan viimeisen suitsukkeen palamaan. Sen makea tuoksu leviää hitaasti asuntoon, joka on täynnä kevään herättämää pölyä, sikin sokin lojuvia vaatteita ja uuden alun tuntua.

Kaappaan koiran kainaloon ja suljen nyrkkiini pienen, kiiltävänmustan raita-akaatin, jota pidän lähelläni aina kun meditoin. Otan pari syvää hengitystä. Olen stressaantunut, mutta tiedostan aiheuttavani pahan oloni itse. Todellisuus on sellainen jollaiseksi sen tulkitsen, joten keskityn kanavoimaan sisälleni puhdasta, hyvää energiaa. Hetken tuntuu pahalta, mutta sitten stressi antaa myöten ja rapisee pois päältäni kuin vanha maali. Astun pahan mielen tulenpunaisesta kidasta tyynenä ja viileänä.

Olen onnekas, sillä pääasiassa päiväni ovat olleet ohikiitävän nopeita, onnellisia ja lempeitä. Sisälläni asuu rakkaus, jollaista en osaa pukea sanoiksi.

On kummallista, miten kaikki on yllättäen niin kuin elokuvista: mies kantaa olohuoneeseen pienen muuttokuormansa ja hymyilee kirkkain silmin kääriessään tupakkaa. Tavaramme asettuvat vierekkäin ja rinta rinnan, kaikki tuntuu sopivan tänne täydellisesti. Minä lepään hänen sylissään, maailma kietoutuu hiljaiselle kerälle ja pahan oloni miekat tylsistyvät ja menettävät voimansa minuun. Hetken aikaa pelottaa, mutta hyvällä tavalla. Tiedän, että alkamassa on jotain suurta ja merkitysellistä.

Puhuminen on niin helppoa ja vaivatonta, että tunnit juoksevat ohitse silmänräpäyksinä. On niin helppoa nauraa. On niin helppoa itkeä. On niin helppoa paljastaa haavojaan ja pelkojaan. On niin helppoa heittäytyä pää edellä rakkauteen ja puhua ylistäviä sanoja niin paljon, että rakkauden puroista alkaa kasvaa valtava, kohiseva koski. Ja joka aamu se kuohuu kovempaa.

Yöllä avaan sisältäni sellaisia kipeitä, vanhoja solmuja, joiden kuvittelin jo kadonneen. Muistelen sitä aikaa, kun kaikki maailmassa oli pahaa ja teki kipeää. Tunnen jokaisen inhottavan muiston kuin mustelman ihollani, mutta jotenkin tämä kaikki tuo minulle suurta helpotusta. Tuntuu kuin valuttaisin jotain haudattua surullisuutta viimein irti minusta, taas häkeltyneenä siitä miten ovelasti kyyneleeni osaavat naamioitua onnellisuuden alle. Jostain syystä olin kuitenkin helpottunut, että vielä löysin ne. Ehkä elämässä kuuluukin olla hieman itkua, joka lainehtii kevätpuron tavoin ja puhdistaa mennessään vanhoja haavoja. Ja ehkä elämässä kuuluukin olla hieman kipua, vanhaa ja uutta, sellaista joka pistää syvältä rinnasta asti.

Päätin, että sisäinen arpikudokseni on ansainnut sen, että osoitan sitä kohtaan myötätuntoa. Annan menneisyyteni entisen minän olla olemassa tällaisenaan, virheineen päivineen. Annan sen kipuilla ja tehdä itsensä näkyväksi. Annan sen saada känkkäränkkäkohtauksen keskellä kirkasta päivää, koska vain antamalla sen tulla, opin osoittamaan sitä kohtaan tyynnyttävää myötätuntoa, joka vielä joskus kapaloi koko tunteen ja hävittää sen kokonaisvaltaisella rakkaudella. Enkä sitten enää koskaan nosta moista taakkaa uudestaan selkääni.

Huomaan ajattelevani usein sitä, kuka olen tai kuka olen joskus ollut. Minuuteni on sirpaloitunut ja rakentunut uudestaan niin väkevästi erilaisena, että joudun todennäköisesti prosessoimaan alkanutta muutosta hyvin pitkään. Oletin, että alkaisin jo olemaan hiljalleen valmis, mutta ilmeisesti luon nahkaani edelleen, hitaammin ja kipeämmin ja kauniimmin kuin olisin koskaan osannutkaan toivoa. Samalla, kun kasvan puhtaampaa onnea ja rakkautta hehkuaksi olennoksi, huomaan myös viime kevään varjojen juoksevan edelleen kintereilläni. Hiljaa ja salakavalasti ne piiloutuvat jonnekin vaatekaapin perälle ja levittävät mustia ajatuksiaan kuin luteita vuodevaatteiden sekaan.

On jotenkin helppoa voida pahoin silloin kun on kevät. Äitini sanoi joskus, että masentuneille ihmisille kevät on kaikista vuodenajoista kaikkein pahin. Synkästä pitkästä pimeydestä horjahdetaan yllättäen kohti sokaisevaa kirkkautta ja yhtäkkiä maailman läpivalaisee valtava määrä häikäilemätöntä valoa, joka viipyy puistojen yllä päivä päivältä pidempään. Jos keväällä kantaa pimeyttä sisällään, joutuu kohtaamaan säälimättömän kontrastin. On jotenkin raskaampaa olla surullinen silloin, kun koko muu maailma puhkeaa kukkaan.

On lohdullista, että minun ei enää tarvitse tuntea niin tukehduttavaa surua. Itseasiassa olen varistanut mörön ohjaksista jo aikoja sitten, vaikka vasta joulukuussa aloin viimein täysin luottaa siihen, ettei suruni koskaan palaa takaisin niin kokonaisvaltaisena, että se saisi kaapattua elämäni hallinnan uudestaan sillä tavalla. Pahatkin päivät ovat nykyään hyviä päiviä, sillä niille on tarkoitus. Ja kuten rakkaani sanoo, kaikille tunteille on paikkansa. Kärsimyksellä on jalostava luonne, ja tunteet ovat aina ohimeneviä. Kuin vuorovedet, ne laskevat ja nousevat, paiskovat asioita rantakivikkoon ja pyyhkivät niitä sitten pois, hukuttavat ja upottavat niitä kauas avomerelle.

Kun itkettää, minä itken. Kun suututtaa, minä hehkun tulta ja tappuraa. Kun olen iloinen, sisääni syttyy aurinko, joka paistaa minusta läpi niin kirkkaasti, että jääkaudetkin väistyvät nöyrinä askelteni tieltä. Heittäydyn tunteisiin edelleen pää edellä, ja jostain syystä hassu rakkaani pitää siitä ominaisuudesta minussa.

Surulla on tänäänkin terävät hampaat, mutta onneksi kahvinmustat yöt aukenevat lopulta hitaasti aamuun. Valot ja varjot sulavat toisiinsa kuin rakastavaiset, eikä kevään kontrasti tunnu enää läheskään niin pahalta, kun tiedän kaiken tämän menevän ohi. Niinpä otan muutaman syvän hengityksen ja päästän surusta irti. Katuvalot sammuvat hitaasti, niin ikään antaen tilaa auringolle, jonka hehkuvanoranssi kajo saa kaiken näytämään hätkähdyttävästi pelkältä pölyltä, keväältä ja rakkaudelta.

Miten kaunis kevät voikaan olla.

Auringonnousu piirtää horisonttiin
kultaisen sillan
järveä vasten
Jäälle sulaneet lätäköt tuijottavat taivasta
kuin haaleat silmät
näkemättä mitään

Tupakansavu pyörii notkeasti
taivasta kohden 
sinun sormistasi
Minun äärirajoiltani valuu hyvää oloa
ja auringonhippusia
siroteltavaksi pakkaseen

Sisällä pimeydessä joku sytyttää
tähtisädetikun räiskimään
valoaan tanssijoille
Minun jalkani piirtävät askelkuvioita
kuin pistekirjoitusta
tahmeaan lattiaan

Tunnen katseesi minussa,
sen pehmeät liikkeet
kuumalla ihollani,
Se nousee hitaasti ylös ja alas
valssaa pussihousujen reunaa pitkin
kohti niskaa

Minä hapuilen sinun kättäsi,
ja ehkä sydäntäsi,
jostain pimeyden reunalta
Ja sydämesi syke pyyhältää tanssilattialle,
huutaen kirkkaasti
bassolinjan yli

Miten hyvältä tuntuukaan,
hetken eron jälkeen,
olla kiinni sinussa!
Aivan kuin ihomme puhuisivat keskenään
toisiaan vasten
jotain salaista kieltä

Herään polulta.

Kasvoni ovat painautuneet lunta vasten, sormeni ovat niin kohmeessä, että ne ovat jähmettyneet koukkuun niin kuin linnun kynnet. Paleltaa helvetisti. Takin vetoketju on jumittunut puolitiehen ja kauluksen sisään on työntynyt lunta. Vanhaan lenkkikenkään on repeytynyt ammottava reikä, josta kylmä puskee sisään viekkaasti luikerrellen. Pakkanen kietoutuu sihisten varpaitani vasten ja nuolee niitä jäisellä kielellään. Vilunväreet ovat niin vahvoja ja vavisuttavia, että ne tuntuvat kouristuksilta.

Haparoin maata käsieni alle ja kohottaudun vaivalloisesti pystyyn. Edessäni avautuu avaruudellinen, loppumaton pimeys ja leikittelevästi kiemurteleva polku, joka sukeltaa jonnekin vaitonaisien puiden lomaan. Katselen ympärilleni ja sydämeni alkaa lyödä lujempaa. Adrenaliini kohisee suoniani pitkin kuin kevään pienet purot, jotka etsivät epätoivoisesti jokea, johon laskea.

En tiedä, miten olen päätynyt tähän. Pelottaa niin paljon, että sydämeni syke tuntuu korvissa asti. Tuntuu, että olen lopullisen murroksen edessä. Olen hajonnut niin pieneksi kuin voi. Minuuteni rippeet ovat varisseet valkoiselle lumelle, eikä mikään enää pidä niitä kasassa. Luulen, että olen kuolemaisillani, vaikka todellisuudessa alankin juuri tässä tuskallisimmassa kivun hetkessä syntyä viimein uudestaan.

Olen vaeltanut kaiken nielaisseessa pimeydessä vuosikausia ja nyt olen voimaton. Olen kadottanut suuntavaistoni ja hajottanut minuuteni, ripotellut sieluni palaset sinne tänne koukeroisen polun varrelle. Käperryn pieneksi keräksi lumelle ja itken, koska en enää osaa muuta. On viimein aika myöntää, että en selviä yksin, joten huudan apua minkä keuhkoistani kykenen. Häpeä tuntuu kylmältä kiveltä vatsanpohjassa ja saa oloni pieneksi ja mitättömäksi. Mietin, voiko minua enää edes pelastaa? Voiko näistä palasista enää kasata ihmistä?

Yhtäkkiä joku harppoo luokseni pimeydestä. Minut raahataan odotushuoneeseen, jossa joudun istumaan yli kymmenen tuntia. Ihmiset lipuvat ohitseni: vatsataudit, irronneet varpaankynnet, itkevät pikkulapset, he kaikki pääsevät ohitseni, kävelevät hoitohuoneeseen ja sieltä ulos, sillä aikaa kun minä istun lattialla ja itken ja nauran väsymyksestä vuoron perään. Viimein minä pääsen sisälle, istuudun tuoliin ja vapisen siinä. Tuijotan seinällä laiskasti raksuttavaa kelloa ja nauran niin synkästi ja sekopäisesti, että vieressäni seisovaa ystävää itkettää ja pelottaa, hän käpertyy itseensä, kääntää minulle selän, puhuu lääkärille sanoja, jotka eivät tavoita korviani. Tuntuu siltä niin kuin olisin lapsi, jonka äiti on tuonut vastaanotolle. Minussa ei enää asu ihmistä, joka osaisi pitää itsestään huolta.

Lääkäri tekee minulle aamuksi lähetteen mielisairaalaan. Menemme aamuyöllä taksilla kotiin ja pakkaamme laukkuni. Ystävä nukahtaa uupuneena sänkyyni, ja minä silitän hänen selkäänsä. Valvon kolmannen vuorokauden putkeen ja katselen katossa luikertelevia kuvia. Aamulla ostan huoltoasemalta askin tupakkaa ja ilmestyn rapistuneen, vanhan kivitalon portaille. Järvenrannassa paistaa aurinko, ja tupakkakopin ikkunoissa on kalterit, joiden varjot halkovat kuvioita valkoiseen lattiaan.

Sisällä lääkäri kysyy olenko nukkunut, ja minä vastaan totuudenmukaisesti, että en päiväkausiin. Valkotakkinen olento työntää tärkeilevän näköisenä suuhuni kasan pillereitä, raapustaa paperille reseptin, leimaa diagnoosin kuin tatuoinnin otsaani, ottaa verikokeen ja laittaa huoneen oven lukkoon. Makaan kovalla sängyllä ja kuuntelen, kuinka huone itkee ja vaikeroi tukahtuneella äänellä. Vai olenko se minä? Kyyneleet piirtävät poskiini maalauksia, ja käytävällä huutaa joku, joka näkee näkymättömiä asioita. Hoitajat juoksevat, astiat kilisevät, tietokonehuoneen raskaan pöytäkoneen napit pitävät ihmeellistä ääntä, ihmiset kuiskivat, tv:ssa pauhaa Masterchef, Gordon Ramsayn ääni karjuu jostain kaukaa käytävän päästä, hoitajan avainnippu helisee ja kirjahyllyn kirjat tömisevät lattiaa vasten kuin absurdissa rumpusoolossa. Kuuluu kirosanoja, hätääntyneitä vingahduksia, käytävällä tuoksuu tupakka, ulkona avautuu maailman kaunein kesäpäivä, jota kukaan täällä ei jaksa kohdata. Käperryn yhä enemmän itseni sisälle. Kaivan sieluuni mustan kuopan ja tipahdan sinne. Ei tunnu yhtään paremmalta, koko kehon valtaa raskas paino, jota vastaan en kykene tappelemaan. En jaksa edes nähdä unia, kun lääkkeet alkavat viimein potkia, ja nukahdan.
 

Herätessäni huomaan olevani metsässä edelleen. Mustat puut huojuvat hitaasti tuulessa, lunta sataa alas kasvoilleni ja lenkkareissa on edelleen se ammottava reikä, josta pakkanen pääsee pureutumaan kiinni varpaisiin. Itken katkerana, sillä olen vieläkin eksyksissä, olen yhä enemmän ja kokonaisvaltaisemmin yksin. Haluaisin huutaa, potkia ja tapella, raapia ranteideni ihon läpikuultavan punaiseksi. Miksi kukaan ei voi pelastaa minua? Miksi kaikki tässä maailmassa täytyy tehdä yksin? Miksi yksikään pilleri tai viilto tai juoksulenkki ei auta? Miksi mikään ei täytä tätä loppumatonta, rakkaudetonta tyhjiötä sisältäni?

Itken lumeen hautautuneena. Sydämeni on käpertynyt kasaan katkeruudesta ja se pihisee viimeisillä voimillaan. Hengitykseni on tiivistä, pinnallista vikinää, joka viiltää rintaa joka kerta. Olen sokea vihasta. Metsä ympärilläni seisoo hiljaisena ja vakavana. Mustat varjot täplittävät valkoista lunta kuin nälkäiset pedot, jotka odottavat kuolemaani, jotta voisivat kerätä pois valkoiset luuni.

Olen varma, että maailma kohtelee minua epäoikeudenmukaisesti. Olen varma, että joku muu kontrolloi tätä ylempää. Onnettomuutta ja surua kaadetaan niskaani kuin jääkylmää vettä, enkä minä voi tehdä muuta kuin haukkoa henkeä voimattomana. En pysty suojautumaan. Vastoinkäymiset iskevät kasvojani vasten kuin aallot, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan - loputtomana virtana. Ainoa asia, joka on varmaa, on se, että elämä on yhtä kärsimystä, johon olen kykenemätön vaikuttamaan mitenkään. Olen jo lopettanut yrittämisen, kävelen junaradoilla ja talonkatoilla ja juon vodkaa kuin vettä ja poimin bussipysäkeiltä kotiini miehiä, joilla on väsyneet silmät ja onnettomat kasvot ja kaljalta löyhkäävä hengitys.

Olen varma, etten ansaitse kaikkea tätä surua ja tuskaa. Näen maailman pahana, julmana ja rakkaudettomana paikkana, jossa toisille tarjotaan aina enemmän onnellisuutta ja mahdollisuuksia kuin minulle. Elämäni tuntuu olevan pelkkä tuskallinen sirkusesitys. Minä olen klovni, jota nöyryytetään estradilla. Aina kun olen pääsemässä jaloilleni, joku heittää yleisöstä mätiä tomaatteja päin näköä.

Sitten, yhtäkkiä, tässä samaisessa metsässä edessäni seisoo puu, jonka vihreät lehdet kurottelevat varovaisesti kohti taivasta. On kesä, istun pimeässä ja heijastan pienellä valopallolla värejä puun pintaan. Se lehdet hehkuvat kirkuvanpunaisina, sinisinä ja vihreinä. Istun maassa ja katselen näkyä lumoutuneena. Se on hyvin pieni, yksinkertainen lehtipuu, mutta valojen osuessa siihen se näyttää häkellyttävän kauniilta. Kyyneleet alkavat hitaaasti valua poskiani pitkin ja piiloon käpertynyt sydämeni raottaa itseään maailmalle. Näky saattaisi olla jollekin merkityksetön, mutta minulle se symbolisoi täydellisesti sitä hetkeä, kun kaikki kääntyi viimein ympäri, ja aloin hitaasti, mutta varmasti hyväksyä kauneuden ja rakkauden olemassaolon.

Tuo puu oli ensimmäinen kaunis asia, jota huomasin taas arvostavani. Sen jälkeen perspektiivini maailmaa kohtaan ei ole enää koskaan kääntynyt entiselleen. Minä muutuin siinä hetkessä, silmänräpäyksessä, sen puun edessä. Istuin siinä varmasti jonkun suuren jumaluuden äärellä. Itkin vuolaasti, toistelin ääneen kiitoksia, ja vahva, maadoittava voima työntyi minuun sammalien läpi. Muistan edelleen, miten uskomattomalta muutos tuntui selkärangassa asti. Suuri taakka vierähti harteiltani, maailman kauneus avautui täydellisellä, sokaisevalla tavalla ja sitten jokin lempeä otti minut suojelukseensa. Tuntui kuin olisin maannut äidin sylissä. Suuri rauha valtasi sydämeni.

Ja niinpä, täysin äkkiarvaamatta, pohjakosketuksen jälkeen jokin minussa alkaa hitaasti herätä. Talvi taittuu viimein kohti kevättä. Lumi ympäriltäni alkaa sulaa, ja metsä pukeutuu hitaasti vihreään kaapuun. Minä herään henkiin.

Ymmärrän, että olin vaeltanut metsässä vuosikausia päämäärättömästi ja sokeasti muiden karttojen varassa. Olin yrittänyt löytää oman polkuni vierailla kompasseilla ja väärillä suuntaohjeilla eksyen aina vain yhä syvemmälle pimeyteen. Monesti olin niin eksyksissä ja yksin, että pelkäsin kuolevani. Raahauduin lumihangessa polviani myöten, palelin, kiroilin ja lopulta olin niin väsynyt, että jaksoin vain ryömiä maata pitkin sylkien vihaa kuin polttavia vatsahappoja ulos suustani.

Mutta sitten, yhtäkkiä, huomaankin makaavani polulla, jota olin etsinyt koko elämäni. Olen voimaton ja väsynyt ja henkihieveriin paleltunut, mutta olen viimein oikealla tiellä! Olen olemassa! Luojan kiitos, olen tässä ja hengitän!

Jotain alkaa tapahtua sisälläni. Sieluni liikahtaa, alkaa hitaasti herätä. Raotan silmiäni pimeydessä. Masennus irrottaa hitaasti otettaan minusta, ja ymmärrän viimein, ettei se koskaan ollutkaan minä. Se oli hirviö, loinen, tauti minussa. Se oli niin tiukasti kiinni ihon alla, että pitkään luulin sen olevan omaa tietoisuuttani. Nyt huomaan kuitenkin, että sen alta paljastuu toinen ihminen, raukeampi ja säteilevämpi, sellainen jolla on rakastava sydän, kiitollinen mieli, hehkuva hymy, loputtomana virtaava kiitollisuus, rohkeus ja valtava voima. Mikä kaunis olento kaiken suruni alta löytyikään.

Rinteessä kasvaa koivuja, jotka ovat pitkiä ja valkoisia kuin pylväät. Mustat sammaleet kiiltävät kuin mustelmat niiden hohtavilla pinnoilla. Vaikeasti erotettava polku kiemurtelee puiden välistä kohti kukkulaa, jonka takana maailman kaunein auringonnousu värjää puiden lehdet oransseiksi ja keltaisiksi. Päivä valkenee.

Taivaalla ajelehtii pilviä kuin hylättyjä ajatuksia. Ne seilaavat verkkaisesti eteenpäin sinisellä taivaalla. Minä makaan vihreällä ruohikolla ja äiti maa kietoo minut pehmeään syleilyynsä. Suljen silmät ja hymyilen. Onni ja rakkaus täyttävät hellästi sieluni syvimmätkin onkalot. Rakastan olla olemassa. Tuntuu niin helvetin hyvältä olla tässä.

Ja vielä tänäkin päivänä, lähes vuoden verran myöhemmin noista elämäni vaikeimmista hetkistä, jatkan kehittymistä ja kasvamista. Kasvatan juuriani vahvemmaksi, kasvatan niitä yhdessä Sinun ja Rohkean kanssa, avaan itseäni maailmalle ja rakkaudelle ja luottamukselle entistä enemmän. Olen löytänyt polkuni ja paikkani maailmassa. Olen löytänyt kauniin kukkulani, jonka rinteiltä voin katsella nousevaa aurinkoa ja solmia käteni yhteen. Täällä minä olen turvassa. Olen kotona. Ei ole enää olemassa sellaista myrskyä, joka voisi minut kaataa.

Olen onnellinen.