.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Archive for helmikuuta 2017

Lumihiutalevalssi


posted by Uneksija on , ,

No comments


Seison pihalla.

Pitelen pientä jointtia sormieni välissä ja katselen kuvioita, joita laiskasti kiemurteleva savu maalaa hitaasti tummaa iltataivasta vasten. Ylhäällä levittäytyy vaitonainen, musteenvärinen taivas, mutta ei yhtäkään tähteä. Sen sijaan pienet lumihiutaleet putoilevat hiljaa, kuin valssaten, näyttäen katulampun kelmeässä hohteessa avaruuden ihmeiltä. Hiutaleet laskeutuvat alas hyvin pehmeästi ja kainosti kierrellen ja takertuvat kiinni silmäripsiin.

Ajattelen sinua ja tunnen vartalossani halvaannuttavaa ikävää. Ympärillä kaikki liikkuu hyvin hitaasti ja tahmeasti. Äänet ovat nukahtaneet. Kadut verhoutuvat sankkaan lumisateeseen, ja jotain liikahtaa sisälläni.

En ole koskaan ennen tuntenut tällaista rakkautta, vaikka joskus olenkin rakastanut. En ole koskaan ennen kokenut näin kokonaisvaltaista sielunkumppanuutta, vaikka olen kohdannut uusia ihmisiä aina avoin sydämin. En ole koskaan ennen rauhoittunut niin syvästi, kuin sinun sylissäsi, rakkaani. Ihan kuin mikään maailmankaikkeuden paha ei saavuttaisi minua silloin, kun olen lähelläsi ja sormesi juoksevat hitaasti ja rauhoittavasti niskaa pitkin takkuiseen tukkaani. Asioihin, joista minä hermostun, sinä suhtaudut lempeällä luottamuksella, ja pelkoni ei saa minusta enää otetta, kun kuuntelen ääntäsi hädän hetkellä. Sinä olet niin ihmeellinen, että kadotan kauneimmat sanani ja soljuvimmat ajatukseni aina, kun tahtoisin kirjoittaa sinusta, mutta kuuntele sydäntäni silloin, kun makaamme hiljaa lähekkäin. Ehkä se osaa puhua todeksi ne sanat, joita ääneen puhutusta kielestä ei löydy ollenkaan.

Kun kerroin, mikä kaikki minua rakkaudessa pelottaa, sinä sanoit, että jos rakkaus välillämme ei kestäkään, minä olen luultavasti se, joka päättää asiat. Olit siinä varmaan ihan oikeassa, en voi kieltää asiaa. Tulin surulliseksi, kun mietin sitä yöllä. En siksi, että sanoit sen ääneen, vaan siksi, että en tiennyt olisinko enemmän pahoillani sinun vai itseni puolesta, jos niin tapahtuisi. Minulla on kai sellainen maine, että tulen ja menen niin kuin hurrikaani, enkä jätä jälkeeni kovinkaan paljoa ehjiä asioita.

Uskothan kuitenkin, kun sanon, että minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että enää luovuttaisin tai pakenisin tai jättäisin kohtaamatta omaa heikkouttani, pelkojani tai kipujani. Minusta on kasvanut aivan erilainen ihminen kuin se tyttö, joka rimpuillen ja hampaitaan väläytellen pyrki tekemään kaikkensa, ettei olisi pieni ja heikko. Ettei olisi hylätty.

Taidan pelätä rakastamista aina jollakin tavalla, mutta miten voisinkaan olla pelkäämättä, kun kaikki on niin totaalisen kontrolloimatonta? Rakkaus ei ole niin kuin päihdepäiväkirja. En voi mitenkään seurata tai kontrolloida tai suitsia tällaisia tunteita, ja ehkä se herättää minussa pelkoa. Sinun kanssasi uskallan kuitenkin olla rohkeasti haavoittuvainen, jos sellainen saan olla. Tiedostan pelkoni, mutta en anna niiden astua rattiin. Olen opetellut myötäilemään elämää, enkä tappele sitä vastaan. En ole siinä vielä aivan yhtä hyvä kuin sinä, aurinkoni, mutta minä yritän. Koetan ajatella, että jos sattuu, niin sattukoon. Jos päättyy, niin päättyköön, mutta turhan pelon takia en aio jättää kokematta näin sokaisevaa rakkautta.

Minulla ei ole kykyä muuttaa tai tietää tulevaa. Minulla on vain tämä hetki, sinulta tuoksuva t-paita ja rinnassa läikehtivä riemu siitä, että pian olet täällä lähelläni ja voin joka päivä herätä sydän täynnä rakkautta. Minä lupaan olla sinulle niin hellä ja lempeä kuin suinkin osaan. Minä lupaan rakastaa ja tukea ja kuunnella sinua, valvoa vierelläsi kun et saa yöllä unta ja laulaa sinulle lauluja, kun yö kääntyy hitaasti raukeaksi aamuksi. Lupaan istua kanssasi hiljaisuudessa. Lupaan paeta kanssasi luontoon ja meditoida kallioilla kuunnellen tuulen havisuttamia lehtiä. Lupaan kertoa sinulle aivan kaiken, mitä liikkuu mieleni ja sydämeni välillä. Lupaan olla kangistumatta ikuisesti tällaiseksi. Aion kasvaa vierelläsi. Aion tietoisesti pyrkiä kohti syvempää ja laajempaa tietoisuutta ja saavuttaa hiljalleen yhä kokonaisvaltaisemman rauhan, niin ettei minun jokaisessa myrskyssä tarvitsisi nojautua liian raskaasti sinuun. Lupaan olla sinulle läsnä ja kuunnella kiinnostuneena ja kärsivällisenä jokaisen ajatuksesi, raikuvan naurusi ja hiljaisen itkusi. Otan väsymättömänä vastaan myös pelkosi, vihasi, turhautumisesi, väsymyksesi - mitä ikinä päätätkään tuntea. Lupaan napata kitaran syliin aina silloin, kun istut yhteisessä kodissamme sohvalla katselemassa seinillä luikertelevia visuaaleja. Lupaan keittää meille aamukahvit, kun sinä venyttelet vielä raukeasti sängyssä. Lupaan olla sinun, jos sinä minut huolit. Minä lupaan koko sydämestäni olla sinulle hyvä.

Alan muistella sitä, miltä marraskuu tuntui. Muistan, miten paljon viilsi rintaa, kun ensimmäisen kerran lähdit pois luotani. Muistan, miten hillittömästi itkin parkkipaikalla auton ratissa, pelosta ja rakkaudesta ja tukehduttavasta kaipuusta. Muistan, miten pitkä oli tammikuu, kun odotin sinua. Kuukausi tuntui kestävän loputtoman pitkään, ja luulin kuolevani ikävästä ennen kuin ehtisin takaisin syliisi. Jokainen yö ilman sinua tuntui turpasaunalta. Muistan, miten helpottavaa sen ikävän hetkellä oli, kun saimme skypen toimimaan ja kauniit kasvosi hohtivat hetken kännykkäni näytöllä. Muistan hymysi, ja puuttuvan hampaasi, mustaa iltataivasta vasten. Muistan, miten lohdutit minua menetetystä ystävyydestä ja suutelit sydämeni taas rauhan valtaan. Muistan, miten monta kertaa kuuntelin laulusi putkeen itkien, ja miten soitin laulamaasi kappaletta tuntikausia kitaralla, jotta saisin jokaisen nuotin kohdilleen. Muistan, miten riemukkailta viimeiset viisi päivää odotuksesta tuntuivat, vasten sitä oletusta, että ne olisivat olleet odotuksen raskaimmat. Muistan, miltä tuntui saada sinut viimein syliini ja tuntea energiasi omiani vasten.

Olin jo unohtanut, miten raskas kaamos oli. Niin täynnä odotusta, niin täynnä turhautunutta levottomuutta. Hiljaa mielessäni syvennyin olemaan jumalattoman kiitollinen siitä, miten usein nyt näemme ja miten lähellä sinun muuttosi jo on. Olen niin kiitollinen, että saan olla lähelläsi.

Lumihiutaleet putoavat nenänpäälleni ja herättävät minut hypnoottisesta tilasta. Räpäytän silmiäni. Hymyilyttää, kun katson alaspäin leijailevia lumihiutaleita, joiden varjoja koirani pyydystää leikkisästi lumesta. Avaan suun ja yritän metsästää muutaman. Saan nopeasti kiinni muutaman, ja ne sulavat heti kielelle. Kerrostalon ikkunassa mies nostaa kahvikupin huuliaan vasten ja katselee ulos, kun takkutukkainen tyttö juoksee pitkin pihaa suu auki, nauraa itselleen, kantaen silmissään valtavan rakkauden loistetta.


Mustat puut


posted by Uneksija on , , ,

No comments


Olen kulkenut tässä elämässä pidemmälle kuin koskaan olisin uskonut.
Kaikista myrskyistä huolimatta vapisevat jalkani ovat kantaneet, repaleinen sydämeni on kestänyt tuhat uutta iskua, ranteeni ovat edelleen sirot ja ehjät. Minulla on keuhkot joilla hengitän, sormet joilla voin sytyttää tupakan ja kädet, jotka Rohkean ympärille kietoutuessaan ymmärtävät ja tuntevat yhtäkkiä koko maailmankaikkeuden rakkauden.

Metsä kuiskii meille hiljaa. Pakenemme musiikin tukehduttavaa sykettä totaaliseen hiljaisuuteen. Mustanharmaata taivasta vasten nousevat puut luikertelevat, visuaalit särisevät ja säksättävät ilmassa, hiljaisuus nuolee haavojamme umpeen. Tuntuu pieneltä ja pelokkaalta, herkältä. Tarvitaan kaukaisuutta kaikkeen mikä ääntelehtii ja liikkuu, jotta voimme hengittää ja löytää viimein tasapainoisen olotilan.

Rohkea on rohkein ihminen, jonka tiedän, mutta ei siksi että hän olisi peloton. Hän on rohkein, koska hän ei pelkää paljastaa sitä, kun häneen sattuu. Hän on rohkein, koska hän on aina sellainen kuin on, ei enempää eikä vähempää. Hän on rohkein, koska hän kohtelee kaikkia ympärillään olevia ihmisiä sillä samalla herkkyydellä ja ystävyydellä huolimatta siitä, millaista kohtelua hän saa toisilta. Hän on rohkein, koska hän ei pelkää muutosta. Hän on rohkein, koska hän ei pelkää päästää irti, hän ei pelkää kehittyä, hän ei pelkää pelätä. Hän on rohkein, koska hän on päättänyt olla satuttamatta ketään silloinkin, kun häntä on satutettu mitä hirveimmillä sanoilla ja teoilla.

Me olemme kasvaneet Rohkean kanssa yhteen kuin kaksi vanhaa puuta. Olemme punoneet hauraita juuriamme yhteen ja nojanneet toisiimme myrskyissä, jotta jaksaisimme pysyä pystyssä. Olemme selvinneet kirveistä ja kuivista kausista ja loputtomista rankkasateista. Olemme kärsineet, mutta lopulta viimein puhjenneet kukkaan niin, että vihreät lehtemme ovat sokaisseet toisemme ja olemme kuplineet pitelemättömästä ilosta. Nyt me huojumme tuulessa ja lehtemme loistavat kirkkaina sinisen taivaan alla. Me kasvatamme hitaasti juuriamme syvemmälle ja kaarnaamme paksummaksi, yhä toisiamme vasten, rinta rinnan. Muut ihmiset muodostavat kaukana oman metsänsä, mutta me seisomme kauempana kahdestaan, sillä niin on aina ollut. Me kaksi ja muu maailma.

Kun Rohkea laittoi minulle viestin jäältä, minä tiesin täysin, missä asennossa hän seisoo, mitä hän tuntee sisällään ja millaisia murheita hänen myrskyisä sielunsa kantaa. Juoksin pimeyteen, juoksin halaukseen, juoksin kiinni ystävään. Maailma menettää äänensä ja pahuus menettää voimansa kun olimme siinä vierekkäin.

Kävelimme metsäpolulle ja sielumme liimasivat hitaasti laastareita toisilleen. Meidän ei tarvitse edes puhua, että ymmärtäisimme toisiamme, sillä välillämme vallitseva sanaton telepatia osaa sellaista kieltä, johon sanat eivät aina edes riitä.

Älä pelkää, kaikki on kohta paremmin.
Älä pelkää, minä olen tässä.
Älä pelkää, minä olen aina täällä sinua varten, etkä sinä kaadu koskaan, sillä minä pidän sinusta kiinni niin pitkään ja niin hirmuisella vimmalla, ettei mikään maailman myrsky tule koskaan kaatamaan sinua kumoon.
Älä pelkää, minä suojelen sinua kaikelta ja kaikilta, olen valmis tekemään mitä tahansa, ettei sinuun sattuisi.
Älä pelkää, minä ymmärrän sinua, minä ymmärrän herkkää sieluasi ja pelkojasi ja haaveitasi ja toiveitasi ja ajatuksiasi.
Älä pelkää, olet paras ystäväni.
Älä pelkää, minä rakastan sinua.

Olen kulkenut tässä elämässä pidemmälle kuin koskaan olisin uskonut, ja voin kiittää siitä Rohkeaa.
Kaikista myrskyistä huolimatta vapisevat jalkani ovat kantaneet, koska pahimmilla hetkillä hän on antanut minun nojata itseensä. Repaleinen sydämeni on kestänyt tuhat uutta iskua, sillä hän on aina ollut paikkaamassa niitä haavoja, joita muut ovat minuun säälimättömästi repineet.

Niin kuin hänkin, myös minä olen ollut, ja tulen aina olemaan, täällä häntä varten.