.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Archive for joulukuuta 2016

Liueta


posted by Uneksija on ,

No comments

Minä tahtoisin liueta hitaasti sinuun
niin että ääriviivani olisivat enää
vesivärejä

Minä tahtoisin ääniemme ryömivän toistensa luokse,
niin että äänettömyys liikahtaisi
ikuisesti sijoiltaan

Voisimmeko olla taivas ja maa,
ja kasvaa toisiamme vasten
vahvoina ja tasapainoisina?

Kantaisitko minua silloinkin
kun itkisin pisaroita
tummaan tukkaasi
kuin tammilehtoon?

Minä tahtoisin liueta hitaasti sinuun
niin että ei tarvitsisi enää koskaan etsiä
väreilleni toista kantajaa

Minä tahtoisin silmiemme hakevan valoa toisistaan,
niin että totaalinen pimeys ei koskaan
veisi kykyäsi nähdä

Voisimmeko olla ranta ja meri,
ja kuohua hellästi toisiamme vasten
kestäen kaikki myrskyt ja aallokot?

Kestäisitkö minua silloinkin,
kun iskisin hurjana hyökyaaltona
pehmeille kasvoillesi
kuin valkoiseen hiekkaan?

Minä tahtoisin liueta hitaasti sinuun
niin että antaisimme silti toisillemme vapauden
kuin luottamuksen lahjana

Minä tahtoisin sormiemme hakeutuvan toistemme iholle,
niin että koko muu maailma unohtuisi silloin,
kun kietoutuisimme yhteen

Voisimmeko olla tuli ja vesi
ja kipunoida intohimoisina toisiamme vasten
tarvittaessa tyynnyttäen tai voimistaen?

Rakastaisitko minua silloinkin,
kun liekkini taistelisi selviytäkseen,
turvallisessa sylissäsi
kuin kevätsateessa?

Otsikoton otsikko


posted by Uneksija on , ,

No comments


Sattuu, sattuu, sattuu 

Sattuu koko ajan 

Ikävä on kuin joku saatanan terävä tikari rinnassa, ja sitä vedetään jatkuvasti edestakaisin
 
Sisään ja ulos ja sisään ja ulos ja taas sisään niin, että verta roiskuu pitkin seiniä 

Näen tripeillä ensin tähtiä, sitten robotteja ja olentoja, jotka ovat vain kasa suomuja ja ne kiemurtelevat ja vääntelehtivät toistensa ympärillä samalla, kun minä itken sinun nimeäsi ja puristan kynsilläni mustelmia kämmeniin

Tuntuu niin pahalta, että välillä olet lähellä,
iholla,
huulilla, 
sisällä minussa,
parvekkeellani valkoisissa tohveleissa,
hämilläsi keittiön ja olohuoneen välissä
"missähän mun sytkäri on?"

Ja sitten, yhtäkkiä, olet niin kaukana
olet vilaus onnibussin ikkunassa,
vihlaisu sydämessä,
itkukohtaus parkkipaikalla kylmän auton ratissa 
ja katoat niin kauas, että väliimme mahtuu 
tuhansia muitakin ikävöiviä sydämiä
ja tuntuu niin 
niin
 niin pahalta, että en osaa pukea tätä sanoiksi  



Rakas

Törmäyskurssi


posted by Uneksija on

No comments




Tänään halusin luoda sanoillani maiseman
koska minusta tuntui, että 
pudottelin sanoja sormistani 
lattialle, 
enkä jaksaisi imuroida 
niitä tänään

Poimin jokaisen 
kämmenelle
Päätin hyväksyä, 
että tänään tuntuu tältä
Aina sanatkaan eivät voi olla onnellisia

Aloin maalata puroja ja rosoreunaisia vuoria 
kuin kömpelöä kaunokirjoitusta
valkoiselle paperille 

Ja sinun äänesi 
oli linnunlaulua
pensselinvedoissa
 
Piirsin galaxeja, aarekarttoja, 
särkyneitä sydämiä ja sotakirveitä
kyyneleitä, 
naurunkipinän
 
Pidin niitä hetken kädessä ja
sitten halusin haudata ne kaikki
syvälle maan alle

Alkoi kuristaa kurkusta,
joten maalasin rannan 
ja juoksin sinne
Ripottelin muistoja kuin kukkasia
aallonmurtajille

Kasvakaa siellä,
mutta kasvakaa erossa minusta
ettette enää koskaan peitä
aurinkoani

Hetkessä vanhat tunteet nousivat kuin kasvot 
takaisin veden pintaan 
ja minä 
kadotin heijastukseni niihin

Mietin,
miksi niin moni ihminen on tarkoitettu vain
törmäämään ja ottamaan osumaa, 
rikkoutumaan ja rakentumaan 
ja jatkamaan sitten matkaa,
toiseen suuntaan?

Miksi me vain 
hipaisemme toisiamme
ennen kuin ampaisemme
yksin avaruuteen?

Olemmeko täällä koskaan edes yhdessä 
vai aina yksin
toivoen törmäävämme johonkin
joka muuttaisi kurssimme
lopullisesti?

Jos näet minut taivaalla,
ota minut kiinni, 
talleta taskusi pohjalle ja 
murenna palasiksi

Kokoa sitten palaset
entistä kauniimmaksi
ja laula minulle laulu
ennen kuin yö kipuaa taivaalle 

Sitten maalaa minusta maisema 
täynnä kukkia ja vuoria
kasvata minusta puu, joka
voi viimein huokaista
ja olla vain

Kosmista kelluntaa


posted by Uneksija on , , , , , ,

No comments





Lähdimme viikko sitten Rohkean kanssa tiistaitripille heti aamuyhdeksältä tarkoituksenamme korjata viikonlopun aiheuttamia haavoja ja vahinkoja. Joimme kahvia, söimme sienet ja poltimme tupakkaa parvekkeella. Oloni oli rauhallinen. Minua ei oikeastaan pelottanut yhtään, vaikka lauantain kokemus olikin ollut karmiva. Koin jatkuvaa, levotonta tunnetta siitä, että minulla jäi asioita käsittelemättä, joten päätin seurata intuitiotani ja ottaa sieniä uudestaan kotona.

Tripin ensimmäiset puoli tuntia vietin kuunnellen kappaleita, jotka muistuttivat minua Sinusta. Katselin suljetuille silmäluomilleni muodostuvia visuaaleja ja tarinoita ja tunsin sinut niin lähellä, että ihoni säkenöi. Rohkea antoi minun maata hiljaa ajatuksissani ja fleecepeitossani. Olohuonetta verhosi paksu hämärä.

Seuraavat kaksi tuntia olivat täynnä hyvää mieltä, onnellisuutta, hassuja vitsejä, lennokasta ajatuksenjuoksua ja tohveleissa tanssimista joululaulujen tahtiin. En muista milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon ja niin syvältä, että jouduin vähän väliä pyyhkimään naurunkyyneleitä poskiltani. Energiamme kietoutuivat ihanalla tavalla yhteen ja koin puhdasta, hykerryttävää synergiaa koko maailmankaikkeuden kanssa. Tuntui älyttömän hyvältä ja vahvalta. Nauraminen teki ihanan kevätsiivouksen jumiutuneille energioille ja vapautti älyttömän määrän hyvää mieltä. En tosiaan muista, milloin olisin tuntenut niin kokonaisvaltaista rauhaa ja iloa. 

Poltimme päivän aikana kaksi jointtia boostaamaan pilveä. Ensimmäinen jointti sai olon entistä hassummaksi ja kikattelevammaksi. Toinen jointti löi Rohkean tripin hieman yli reunan. Hän joutui samankaltaiseen hitaasti matelevaan aikalooppiin, mihin itse olin sukeltanut lauantaina. Menimme makaamaan sängylle ja hän oli hädissään ja kuulemma niin kujalla, ettei juurikaan ymmärtänyt mitä tapahtui tai mitä minä puhuin hänelle. Laitoin rauhallista musiikkia soimaan ja keskityin kanavoimaan huoneeseen hyvää energiaa. Minulla oli vahva ja peloton olo, vaikka trippasin itsekin suhteellisen lujaa. Tiesin vain nyt, että olen vahvempi kuin koskaan luulinkaan. Minua ei kaada enää mikään. Minun ei tarvitse pelätä enää mitään. Minä selviän kaikesta.

Makasimme hiljaa, pidimme toisiamme kiinni käsistä ja hengitimme hitaasti syvään. Rohkea vaipui syvällisiin mietteisiin omasta elämästään ja joistakin tekemistään valinnoista. Minä tunsin kasvattavani juuria lattian läpi ja vaivuin hitaasti jonkinlaiseen metsämaisemaan. Jokaisella hengityksellä sisääni virtasi energiaa kuin ravintoaineita puun kuoreen ja minä vapautin ne ilmaan happena. Kasvatin lehtiä ja juuria ja paksua kuorta sinisen taivaan alla muuttuen jatkuvasti vahvemmaksi ja voimakkaammaksi. Vaivuin nopeasti lähes transsinomaiseen tilaan ja tunsin, miten universumi hitaasti korjasi minua kasaan. Se ikään kuin pahoitellen suuteli umpeen ne aukinaisina ammottavat haavat, jotka se oli repinyt minuun lauantaina. Makasin hiljaa ja hengitin vain. Syvään sisään ja ulos. En uskaltanut hievahtaakaan, enkä edes halunnut. Minulle tapahtui jotain niin uskomatonta, että en osaa kuvata sitä sanoin.

Minusta tuntuu että nämä kaksi sienitrippiä ovat tehneet minulle enemmän kuin mikään terapia koskaan. Jos joskus luulin, rakentelevani psyykettäni käyttämällä happoa, se oli leikkimistä tähän verrattuna.

Nyt oloni on maadoittunut, energinen, puhdas ja rauhallinen. Tuntuu, että energia virtaa lävitseni puhtaasti ja pysäyttämättömästi. En takerru kiinni ikäviin tunteisiin vaan annan niiden soljua karkuun sormieni lomasta. Miten älytöntä mielenrauhaa se tuottaakaan, kun ei takerru kiinni mihinkään! Edes menettäminen ei tuota minulle yhtä suurta tuskaa kuin aikaisemmin. Olen irrottamassa otettani vanhoista ihmissuhteista ja ajatuskaavoista ja siitä tukahduttavasta yksinäisyydenpelosta, joka on hiipinyt kintereilläni huomaamattomana varjona vuosikausien ajan. Minä luon nahkaani, viilaan virheitäni, luovun vanhoista ajatuksistani, avaan energiakanavoitani ja vapautan ajatuksiani ja tunteitani kuin perhosia ilmaan. Luon jokaisella askeleella ympärilleni jotain kaunista. Hymyn sinne ja hymyn tänne - hymyn ennen kaikkea omille huulilleni, kun katson aamulla peiliin ja päätän aloittaa uuden päivän sydän täynnä kuplivaa rakkautta.