.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Archive for marraskuuta 2016

Sinua katselen taivaalla lentelemässä, ja piirrän arkille mieleni viereen


posted by Uneksija on , , , , , , ,

No comments



En tiedä miten asettelisin nämä haparoivat sanat järkeviksi lauseiksi. En enää tiedä, miten kirjoittaa, kun joka toinen ajatus on sinä sinä sinä, aivan kuin yrittäisit jatkuvasti kaapata ajatukseni ja tarinani. Suitset eivät pysy käsissäni, ja katselen aamuyöllä seiniin piirtyviä hallusinaatioita kuin elokuvia, etkä sinä ole enää tässä, ja tunnen kummallista tyhjyyttä. Makaan ontossa hiljaisuudessa kuin arkussa ja univajeen takia seinille muodostuu väriseviä olentoja, eläimiä, ihmisiä, kirjaimia ja väriä vaihtavia valoja. Kaikkialla hehkuu värejä kuin joulukoristeita, kehossa ryömii hyönteisiä, rintakehää polttaa ja pinnat vääntyvät hitaasti kiemuralle. Sormeni makaavat lakanaa vasten liikkumattomina kuin kaatuneet sotilaat ja minulla on jatkuvasti krooninen ikävä sitä, miten sormemme tanssivat ilmassa kuin lumihiutaleet, niin kevyesti ja hellästi musiikin mukana.

Olen itkenyt niin paljon, että tuntuu kuin minulta lähtisi näkö. Olen häkeltynyt tästä välillemme syttyneestä ihmeellisestä synergiasta, joka on kuin puhdasta valoa. En tiedä saako se minut onnelliseksi vai pelokkaaksi. Miten voit herättää minussa eloon niin paljon asioita niin pienessä hetkessä? Sinä olet sytyttänyt minussa jotain sellaista, minkä en tiennyt olevan olemassa.




Koin eilen elämäni ensimmäisen huonon tripin. En uskonut, että paha matka olisi minun onnellisessa elämäntilanteessani edes mahdollinen. mutta muutaman ikävän muuttujan seurauksena iloinen ja onnellinen fiilikseni päättyi paniikin ja lamaannuttavan surullisuuden loopiksi. Makoilin chill loungessa patjalla täydellisessä harmoniassa ja symbioosissa hengittävien pintojen ja maailman lämmittävän energian kanssa. Huoneen ilmapiiriä rikkoi säännöllisin väliajoin tappeleva ja huutava pariskunta, mutta onnistuin sulkemaan negatiiviset tuntemukset ulkopuolelle. Kun ystäväni lähtivät alakertaan vessaan ja tupakalle, huoneeseen kompuroi sekavassa tilassa oleva mies, joka horjahti päälleni patjalle. Säikähdin silmittömän paljon, kun kaksimetrinen ihmisolento talloi jalkani mutkalle ja herätti minut lähes unenomaisesta tilasta. Lähdin paniikissa alakertaan etsimään kavereitani ja yllättäen säikähdin sitä, että oli olemassa muitakin huoneita kuin chill lounge, ja muitakin ihmisiä kuin ne kymmenen henkeä siellä. Menin pakokauhuun kaikessa siinä ihmisvilinässä, mutta onnistuin vielä pitämään tunteet jotenkin kurissa. Odottaessani pääsyä vessaan aika alkoi yhtäkkiä venyä. Kävelin vessan edestä Rohkean luokse ja kysyin, kuinka kauan aikaa oli oikein kulunut. Luulin odottaneeni omaa vuoroani monta kymmentä minuuttia. Seuraavaksi looppasin edellistä tilannetta noin 15 kertaa. Tuntui, että kävelin ikuisuuden edestakaisin Rohkean ja vessan välillä.

Kun viimein pääsin vessaan ja sieltä ulos, pyysin ystävät mukaani tupakalle. Kerroin Rohkealle tapahtumista ja kerroin että mua alkoi ahdistaa. Päätimme mennä tanssilattian laidalle istumaan. Tunteet alkoivat yllättäen sekoittua tunnistamattomiksi. En erottanut innostusta pelosta. Katselin ihmisten sekopäistä tanssia hitechin tahtiin ja ajattelin vain, miten hullulta kaikki näyttää ja miten hullulta minusta tuntuu. Nopea ja psykoottinen musiikki kaiken taustalla teki tilanteesta vielä hirveämmän. Aika venyi kuin toffee ja joka paikassa oli huono olla. Pyysin, että siirtyisimme takaisin chilliin, ja siellä vaivuin seinän viereen väriseväksi kasaksi. Tuntui kuin olisin ollut näkymätön. Tuijotin ilmeettömästi seinää edessäni ja minuutit matelivat hitaasti kuin auringossa lepäilevät sisiliskot. Kukaan ei kysynyt, olenko kunnossa, mutta tuntui kuin ihmiset olisivat jatkuvasti kuiskineet minusta jotain pahaa selän takana. En tiedä, kuvittelinko asian, vai puhuttiinko minusta oikeasti.

"Katsokaa nyt, tuolla se istuu ihan psykoosissa. Käykää nyt joku tökkäämässä sitä tai jotain."
"Muija on ihan vitun sekaisin."

Siirryimme seinän vierestä sohvalle sen vapauduttua ja unohdin välittömästi pienen kävelymatkan jälkeen, että olin koskaan ylipäätään noussut ja liikkunut. Havahduin vasta siihen, että tuijotan huonetta nyt toisesta suunnasta, eri perspektiivista, mutta kipu ja suru oli edelleen sama. Tiesin, että tässä vaiheessa ei auttanut enää yrittää rimpuilla sieniä vastaan, joten alistuin kohtalooni ja siihen sysipimeään suruun, joka velloi vatsassani. Totesin mieleni sisällä, että tämä on tosi tosi tosi paskaa ja kamalaa, mutta ei auta muu kuin odottaa että se menee ohi. Ja se menee. Tiesin, että minulla ei ole hätää. Kärsimys loppuisi joskus. Nyt täytyisi vain kestää. Laitoin silmät kiinni, ja Rohkea silitti hellästi mun kättä.

Lopulta eräs ystäväni löysi minut sohvalta Rohkean vierestä ja kävi istumaan lähelleni. Hän otti minua kiinni kädestä, kysyi mikä minulla on hätänä ja keskittyi kanavoimaan kaiken energiansa minuun. Hän puhui minulle hellästi ja rauhallisesti, ohjaten minut ulos paniikin ja surun sumentamasta loopista. Aloin saada maata jalkojeni alle. Puhuminen auttoi paljon ja sienitrippikin alkoi pikku hiljaa hellittää otettaan. Vedin kaiken positiivisen energian itseeni, jonka vain ystävästäni sain irti ja nappasin myös yhden rauhoittavan tasaamaan fiiliksiä. Kun olin selvinnyt sen verran, että olin taas toimintakykyinen, keräsimme tavaramme ja jätimme ensimmäistä kertaa kivat reivit kesken. Lähdimme aamuviiden bussilla kotiin ja siellä tuuperruin sänkyyn uneen kuin ikkunaan lentänyt lintu.

Viimeiset kaksi päivää olen miettinyt ja analysoinut pahan tripin aikana nousseita tuntemuksia ja päässyt niihin paremmin käsiksi. Tiedän täysin, mistä olotilani johtui, mutta en tiennyt että sellaisia absurdeja pelkoja piileskelisi ihoni alla edelleen. Vaikka ikävä kokemus pilasi hauskat reivit, olen kiitollinen kokemuksesta. Olen löytänyt sielustani ihmeellisiä mustelmia, joiden pariin aion palata rauhassa ja harkiten. Pyrin muuttamaan tietoisesti näitä ontuvia kohtia minussa ja kasvamaan ihmisenä. Minussa on vielä monta solmua, joita en ole saanut avattua. Miten en nähnytkään niitä kaiken tämän säkenöivän onnellisuuden läpi?

Kokemus ei tehnyt minusta surullista tai pelokasta. Minusta on tullut jo niin vahva, että tiedän sydämessäni, ettei tämä kaada minua kumoon. Kestää vain pieni hetki ehjätä nämä säröt. Tällä kertaa oikeasti ja kunnolla - niin, etten tutise paineen alla yhtä helposti. Olen kiitollinen siitä, että sienet paljastivat nämä tummatkin puolet minusta, sillä: "Like the lotus flower that is born out of mud, we must honor the darkest parts of ourselves and the most painful of our life’s experiences, because they are what allow us to birth our most beautiful self."

Toiseksi hyväksi opetukseksi nousi se, etten enää pelkää käyttää psykedeelejä yksin. Aikaisemmin halusin aina Rohkean trippikaveriksi, mutta nyt tiedän, että ei ole olemassa sellaista helvettiä, josta en selviäisi yksin. Koin reiveillä niin suurta ja tukehduttavaa yksinäisyyttä, että en ole tuntenut sellaista sitten kevään, jolloin kävelin pitkin koskenrantaa ja katselin puistossa istuskelevia ihmisiä tuntien täydellistä mihinkään kuulumattomuuden tunnetta. Tripillä se tuntui vieläkin kamalemmalta. Mutta se oli vain tunne. Ohimenevä henkäys tässä pitkässä kosmisessa seikkailussa. Kokemus voimaannutti enemmän kuin se loppujen lopuksi lannisti.

Toiseksi kadotin myös kykyni pelätä huonoja trippejä. On aivan turha pelätä niitäkään. Ne ovat vain tunteita ja ajatuksia ja joskus niiden on hyvä tulla. Joskus täytyy tehdä kipeää. Joskus totuus ei tule sokerikuorrutettuna. Joskus peiliin katsominen sattuu. Niin se vaan menee.

Universumilla ei ole mitään velvollisuutta tehdä meille järkeä.

Just go with the flow.

Sielus on kauniimpi kuin mikään muu


posted by Uneksija on

No comments

Herään onnellisena yhä uudestaan ja uudestaan.
Päivä toisensa jälkeen avaan silmät ja sydämen ja kiitollisuus syöksyy kuin salama suoraan sieluuni.
Ruoka täyttää minut kokonaisvaltaisesti.

Musiikki on muutakin kuin taustahelinää. Siihen kulminoituu niin paljon tunteita ja onnea ja liikettä ja kokemusta yhteisöllisyydestä. 
Aamu on hyvä aloittaa tanssimalla keskellä olohuoneen lattiaa, kunhan varoo ettei kaada kahvia villamatolle.

Töissä on hyvä hymyillä taukoamatta kuin hullu, kunhan muistaa huokaista raskaasti edes kerran, kahvitauolla. Silloin vaikuttaa normaalilta. 

Omaa peilikuvaansa on hyvä rakastaa. On ihanaa silittää muotoja ja kaarteita ja hymyryppyjä naamassa, ja hyväksyä ne osaksi itseään.
On hyväksi olla itselleen lempeä ja syödä se pala suklaakakkua, mutta myös rakastaa kehoaan niin paljon, että osaa asettaa sille rajat. On yhtä suurta lempeyttä käydä joogassa tai juoksulenkillä, kunhan sekin kaikesta huolimatta tuottaa myös iloa. (Kakkupala voi kuitenkin olla tärkeämpää, sillä hyvinvoiva mieli on kaikista tärkein asia. Se luo pohjan kaikelle.)

Rakkautta on hyvä jakaa eteenpäin. Jos jaksat, säteile ja puske sitä muille tuhannen auringon voimalla kuin pieni kiinalainen tehdas. Hyvä kiertää aina takaisin, joten saat säteesi moninkertaisena sitten, kun olet itse väsynyt. Rakkaus on maailman tärkeimpiä asioita.

Muista sanoa ääneen, kuinka paljon läheisiäsi (ja itseäsi) rakastat. Älä pelkää olla aito tai haavoittuva. Ne, jotka eivät ymmärrä tai rakasta sinua sellaisena kuin olet, eivät oikeasti kuulu lähellesi. Älä takerru sellaisiin ihmisiin, jotka eivät tee sinulle hyvää, piilottavat todellisen luontosi tai tuovat esiin jotain pahaa sinussa.

Auta niin paljon kuin pystyt. Niin kuin rakkaus, myös apu tulee yleensä takaisin. Ole avoin syli, avoin mieli ja avoin sydän. Tee itsesi helposti lähestyttäväksi.

Jos tuntuu, että et pysty tähän kaikkeen tai ehkä yhtään mihinkään, älä pelkää. Ota happea. Hengitä. Täytä keuhkosi ilmalla ja uudella energialla ja odota. 
Sinun aikasi tulee vielä.
Sinäkin hehkut joku päivä voimakkaampana kuin koskaan uskoit hehkuvasi.

Älä vain menetä toivoa.

Siks kai oon niin huoleton, tiedän olevani kuolematon


posted by Uneksija on , ,

No comments

Olen jotenkin levoton.
Tunteita vyöryy sisälläni kuin myrskyjä tai tulvavesiä ja ne työntyvät hitaasti verisuoniani pitkin.

Samaan aikaan olen täynnä rakkautta ja kaipuuta ja hämmennystä.
Ympärilläni on uskomattoman paljon sädehtiviä ihmisiä, lämpimiä sylejä, pehmeitä hymyjä, raotettuja sydämiä ja ojennettuja käsiä. Uiskentelen rakkauden aurassa kuin laiska nuijapää. Olen niin liukas, ettei kukaan saa sidottua minua paikoilleen.

Näen liian monta anovaa pyyntöä niissä hitaissa katseissa, jotka viipyilevät arkoina kasvoillani. Kysyn suoraan, pidättekö kivusta, kun tulette lähelleni yhä uudestaan ja uudestaan? En pysty tarjoamaan teille tämän enempää vieläkään, enkä minä haluaisi satuttaa ketään. Minun mantrani on rakkaus - ja se ulottuu jokaiselle.

Onneksi olen löytänyt lähelleni samankaltaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat mieluummin vapaita, kuin turvassa. Vaara ja seikkailu kipunoivat heidän silmissään vahvempina kuin omissani - ja heitä minä huomaan katsovani sillä samanlaisella anovalla arkuudella kuin monet katsovat minua. Miksi elämän täytyy olla näin järjetöntä? Jokaisen täytyy aina haluta sitä mitä on mahdotonta saavuttaa.

Jalkani tutisevat ihan vähän kun minä katson sinua.
Ja sinä puhut minulle pitkään ja pehmeästi,
tuijotan tummanruskeita silmiä ja niskaan nutturalle kiertyviä kiharoita ja avautuvia huulia
ja sinä sanot että sinulla on poreamme ja mersu ja moottoripyörä ja tyttöystävä Espanjassa

Ja minun ei pitänyt kirjoittaa sinusta mitään, mutta sanat karkasivat tänne vahingossa.

Tää ihmeellinen maailma silti rakastaa sua


posted by Uneksija on , , , , ,

No comments

Minulla on taas liikaa sanoja, joita en osaa luoda paperille.
Päässäni vilisee romaaneja, mutta sivut seisovat tyhjinä ja valkoisina kuin sairaalan seinät. 

Minulla on taas liikaa tunteita, joita en osaa käsitellä oikein.
Sydämeni kouristelee onnesta ja kyyneleet valuvat silkasta kiitollisuudesta alas pitkin poskiani, mutta en osaa mitenkään avata tätä kaikkea teille niin, että ymmärtäisitte.

Herään välillä arjesta kuin unesta ja saatan nyyhkyttää työpaikan vessassa, koska olen niin kiitollinen onnellisuudestani.

Kun on käynyt niin pohjalla, että surusta on tullut osa minuutta, osaa tuntea ekstaattista onnellisuutta. Tuntuu kuin jokin valtavan suuri olento olisi viimein päästänyt irti ja olisin noussut synkistä pohjamudista pilviin. Päätä huimaa olla näin korkealla.

Olen kohta ollut onnellinen puoli vuotta.
Ei tämä enää voi olla untakaan.

Kaunis (repaleinen) mieli


posted by Uneksija on ,

2 comments

Juuri nyt on vähän vaikeaa.
Voin myöntää sen.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin joudun oikeasti tappelemaan, että en antaisi näiden surullisten ajatuksien ryömiä päässäni kuin toukkien.

Jos yksikin niistä pääsee sisään, se poraa hetkessä aivoihini onttoja käytäviä, joita pitkin kulkee pelkää aavemaista huminaa ja pahoja ajatuksia. Se jättää jäljen, aukon, jota pitkin voi kadota pelottavan paljon hyvää. Se syö hetkessä mieleni reikäiseksi, harmaaksi massaksi. Kaikki kaunis ja iloinen minussa menettää värinsä ja nauruni hiljenee. Niin nopeasti masennus yleensä iskee. Yhdellä puraisulla se on jo sisällä.

Hakkeri vei rakkaan instagram-tilini, viikonlopun suunnitelmani kariutuivat täydellisesti kun herätyskelloni ei toiminut, taloudellisessa tilanteessani on nyt pieni lovi ja olen joutunut piilottamaan doupit kaverin kämpille siksi, että toinen ystäväni Helsingissä jäi kiinni hallussapidosta kotonaan ja hänen eteisensä pöydällä istui kirje, jossa oli DMT:tä ja minun nimeni ja osoitteeni. Sen lisäksi ihmissuhteeni ovat taas yhtä kaoottista pyörremyrskyä, kun saan osaksesi liikaa tunteita, joihin en pysty vastaamaan. Niin moni olisi heittämässä kaulaani kaulapantaa, mutta minä olen vapaa sielu ja ilmeisesti särjen sydämiä silloinkin, kun yritän niitä suojella. Myös Aurinko kiukuttelee, sillä olen kuulemma ollut huono ystävä. En ole ollut riittävän paljon tukena. Pikisilmä jätti minut täysin suunnitelmien ulkopuolelle, vaikka olemme jo kuukausia puhuneet menevämme yhdessä eräälle keikalle Helsinkiin. Nyt hänellä on jo seuralaiset, liput ja hotellit hankittuna. Vanhat ystäväni lipuvat elämästäni pelottavan nopealla tahdilla samalla, kun uudet tulevat hymyillen heidän tilalleen. Ja minä annan sen tapahtua. Kutsuin syntymäpäivilleni melkein kaksikymmentä(!) ihmistä, eikä kukaan niistä, paitsi Rohkea, tunne minua yli puolen vuoden takaa. Minut on täytetty rakkaudella, ja olen siitä kiitollinen, mutta en voi olla ihmettelemättä tätä tapaa, jolla universumi toimii. Miksi niin monet ovat täällä kanssamme vain silmänräpäyksen? He tulevat, jäävät ja lähtevät jättäen jälkeensä niin paljon kauneutta ja kipua. Olen kyllä yrittänyt pitää huolta jokaisesta ihmissuhteestani, sillä ne ovat minulle tärkeitä, mutta ei yhteen voi yrittää sulloa sellaisia palasia, jotka eivät enää sovi toisiinsa. Minä olen kuin olohuoneen pöydän alle eksynyt palapelin pala, joka muutti kulmiaan niin, ettei se enää mahtunut kiinni Aurinkoon tai Pikisilmään. He eivät enää näe minussa sitä samaa ihmistä, joka itki maahan lammikoita ja takertui paidanreunukseen kiinni heti kun maailma hiemankin ravisteli, ja niinpä kaikkeus venyi välillemme ja nyt me puhumme toista kieltä.

Budda on sanonut: "You only lose what you cling to". Samaistun siihen, joten kirjoitin sen paperille kaksitoista kertaa ja tein taas kerran tietoisen päätöksen antaa universumin kaoottisten asioiden ja ihmissuhteiden lipua eteenpäin omalla painollaan. Jos jokin ei toimi, se ei toimi. Minä päästän irti, sillä elämässä tärkeintä on yrittää olla onnellinen. Kaikki muu on turhanpäiväistä.

Ja vaikka maailmankaikkeus heitti tänään aika paljon kylmää vettä päin näköä, kerään itseni ja keksin uusia suunnitelmia viikonlopulle. Ehkä lähden reiveille tanssimaan ja se kaunis energia siellä korjaa pienen, vapisevan sydämeni.



(Kyllä se parantuu)