En tiedä miten asettelisin nämä haparoivat sanat järkeviksi lauseiksi. En enää tiedä, miten kirjoittaa, kun joka toinen ajatus on sinä sinä sinä, aivan kuin yrittäisit jatkuvasti kaapata ajatukseni ja tarinani. Suitset eivät pysy käsissäni, ja katselen aamuyöllä seiniin piirtyviä hallusinaatioita kuin elokuvia, etkä sinä ole enää tässä, ja tunnen kummallista tyhjyyttä. Makaan ontossa hiljaisuudessa kuin arkussa ja univajeen takia seinille muodostuu väriseviä olentoja, eläimiä, ihmisiä, kirjaimia ja väriä vaihtavia valoja. Kaikkialla hehkuu värejä kuin joulukoristeita, kehossa ryömii hyönteisiä, rintakehää polttaa ja pinnat vääntyvät hitaasti kiemuralle. Sormeni makaavat lakanaa vasten liikkumattomina kuin kaatuneet sotilaat ja minulla on jatkuvasti krooninen ikävä sitä, miten sormemme tanssivat ilmassa kuin lumihiutaleet, niin kevyesti ja hellästi musiikin mukana.
Olen itkenyt niin paljon, että tuntuu kuin minulta lähtisi näkö. Olen häkeltynyt tästä välillemme syttyneestä ihmeellisestä synergiasta, joka on kuin puhdasta valoa. En tiedä saako se minut onnelliseksi vai pelokkaaksi. Miten voit herättää minussa eloon niin paljon asioita niin pienessä hetkessä? Sinä olet sytyttänyt minussa jotain sellaista, minkä en tiennyt olevan olemassa.
Koin eilen elämäni ensimmäisen huonon tripin. En uskonut, että paha matka olisi minun onnellisessa elämäntilanteessani edes mahdollinen. mutta muutaman ikävän muuttujan seurauksena iloinen ja onnellinen fiilikseni päättyi paniikin ja lamaannuttavan surullisuuden loopiksi. Makoilin chill loungessa patjalla täydellisessä harmoniassa ja symbioosissa hengittävien pintojen ja maailman lämmittävän energian kanssa. Huoneen ilmapiiriä rikkoi säännöllisin väliajoin tappeleva ja huutava pariskunta, mutta onnistuin sulkemaan negatiiviset tuntemukset ulkopuolelle. Kun ystäväni lähtivät alakertaan vessaan ja tupakalle, huoneeseen kompuroi sekavassa tilassa oleva mies, joka horjahti päälleni patjalle. Säikähdin silmittömän paljon, kun kaksimetrinen ihmisolento talloi jalkani mutkalle ja herätti minut lähes unenomaisesta tilasta. Lähdin paniikissa alakertaan etsimään kavereitani ja yllättäen säikähdin sitä, että oli olemassa muitakin huoneita kuin chill lounge, ja muitakin ihmisiä kuin ne kymmenen henkeä siellä. Menin pakokauhuun kaikessa siinä ihmisvilinässä, mutta onnistuin vielä pitämään tunteet jotenkin kurissa. Odottaessani pääsyä vessaan aika alkoi yhtäkkiä venyä. Kävelin vessan edestä Rohkean luokse ja kysyin, kuinka kauan aikaa oli oikein kulunut. Luulin odottaneeni omaa vuoroani monta kymmentä minuuttia. Seuraavaksi looppasin edellistä tilannetta noin 15 kertaa. Tuntui, että kävelin ikuisuuden edestakaisin Rohkean ja vessan välillä.
Kun viimein pääsin vessaan ja sieltä ulos, pyysin ystävät mukaani tupakalle. Kerroin Rohkealle tapahtumista ja kerroin että mua alkoi ahdistaa. Päätimme mennä tanssilattian laidalle istumaan. Tunteet alkoivat yllättäen sekoittua tunnistamattomiksi. En erottanut innostusta pelosta. Katselin ihmisten sekopäistä tanssia hitechin tahtiin ja ajattelin vain, miten hullulta kaikki näyttää ja miten hullulta minusta tuntuu. Nopea ja psykoottinen musiikki kaiken taustalla teki tilanteesta vielä hirveämmän. Aika venyi kuin toffee ja joka paikassa oli huono olla. Pyysin, että siirtyisimme takaisin chilliin, ja siellä vaivuin seinän viereen väriseväksi kasaksi. Tuntui kuin olisin ollut näkymätön. Tuijotin ilmeettömästi seinää edessäni ja minuutit matelivat hitaasti kuin auringossa lepäilevät sisiliskot. Kukaan ei kysynyt, olenko kunnossa, mutta tuntui kuin ihmiset olisivat jatkuvasti kuiskineet minusta jotain pahaa selän takana. En tiedä, kuvittelinko asian, vai puhuttiinko minusta oikeasti.
"Katsokaa nyt, tuolla se istuu ihan psykoosissa. Käykää nyt joku tökkäämässä sitä tai jotain."
"Muija on ihan vitun sekaisin."
Siirryimme seinän vierestä sohvalle sen vapauduttua ja unohdin välittömästi pienen kävelymatkan jälkeen, että olin koskaan ylipäätään noussut ja liikkunut. Havahduin vasta siihen, että tuijotan huonetta nyt toisesta suunnasta, eri perspektiivista, mutta kipu ja suru oli edelleen sama. Tiesin, että tässä vaiheessa ei auttanut enää yrittää rimpuilla sieniä vastaan, joten alistuin kohtalooni ja siihen sysipimeään suruun, joka velloi vatsassani. Totesin mieleni sisällä, että tämä on tosi tosi tosi paskaa ja kamalaa, mutta ei auta muu kuin odottaa että se menee ohi. Ja se menee. Tiesin, että minulla ei ole hätää. Kärsimys loppuisi joskus. Nyt täytyisi vain kestää. Laitoin silmät kiinni, ja Rohkea silitti hellästi mun kättä.
Lopulta eräs ystäväni löysi minut sohvalta Rohkean vierestä ja kävi istumaan lähelleni. Hän otti minua kiinni kädestä, kysyi mikä minulla on hätänä ja keskittyi kanavoimaan kaiken energiansa minuun. Hän puhui minulle hellästi ja rauhallisesti, ohjaten minut ulos paniikin ja surun sumentamasta loopista. Aloin saada maata jalkojeni alle. Puhuminen auttoi paljon ja sienitrippikin alkoi pikku hiljaa hellittää otettaan. Vedin kaiken positiivisen energian itseeni, jonka vain ystävästäni sain irti ja nappasin myös yhden rauhoittavan tasaamaan fiiliksiä. Kun olin selvinnyt sen verran, että olin taas toimintakykyinen, keräsimme tavaramme ja jätimme ensimmäistä kertaa kivat reivit kesken. Lähdimme aamuviiden bussilla kotiin ja siellä tuuperruin sänkyyn uneen kuin ikkunaan lentänyt lintu.
Viimeiset kaksi päivää olen miettinyt ja analysoinut pahan tripin aikana nousseita tuntemuksia ja päässyt niihin paremmin käsiksi. Tiedän täysin, mistä olotilani johtui, mutta en tiennyt että sellaisia absurdeja pelkoja piileskelisi ihoni alla edelleen. Vaikka ikävä kokemus pilasi hauskat reivit, olen kiitollinen kokemuksesta. Olen löytänyt sielustani ihmeellisiä mustelmia, joiden pariin aion palata rauhassa ja harkiten. Pyrin muuttamaan tietoisesti näitä ontuvia kohtia minussa ja kasvamaan ihmisenä. Minussa on vielä monta solmua, joita en ole saanut avattua. Miten en nähnytkään niitä kaiken tämän säkenöivän onnellisuuden läpi?
Kokemus ei tehnyt minusta surullista tai pelokasta. Minusta on tullut jo niin vahva, että tiedän sydämessäni, ettei tämä kaada minua kumoon. Kestää vain pieni hetki ehjätä nämä säröt. Tällä kertaa oikeasti ja kunnolla - niin, etten tutise paineen alla yhtä helposti. Olen kiitollinen siitä, että sienet paljastivat nämä tummatkin puolet minusta, sillä: "Like the lotus flower that is born out of mud, we must honor the darkest parts of ourselves and the most painful of our life’s experiences, because they are what allow us to birth our most beautiful self."
Toiseksi hyväksi opetukseksi nousi se, etten enää pelkää käyttää psykedeelejä yksin. Aikaisemmin halusin aina Rohkean trippikaveriksi, mutta nyt tiedän, että ei ole olemassa sellaista helvettiä, josta en selviäisi yksin. Koin reiveillä niin suurta ja tukehduttavaa yksinäisyyttä, että en ole tuntenut sellaista sitten kevään, jolloin kävelin pitkin koskenrantaa ja katselin puistossa istuskelevia ihmisiä tuntien täydellistä mihinkään kuulumattomuuden tunnetta. Tripillä se tuntui vieläkin kamalemmalta. Mutta se oli vain tunne. Ohimenevä henkäys tässä pitkässä kosmisessa seikkailussa. Kokemus voimaannutti enemmän kuin se loppujen lopuksi lannisti.
Toiseksi kadotin myös kykyni pelätä huonoja trippejä. On aivan turha pelätä niitäkään. Ne ovat vain tunteita ja ajatuksia ja joskus niiden on hyvä tulla. Joskus täytyy tehdä kipeää. Joskus totuus ei tule sokerikuorrutettuna. Joskus peiliin katsominen sattuu. Niin se vaan menee.
Universumilla ei ole mitään velvollisuutta tehdä meille järkeä.
Just go with the flow.