Lupasimme Rohkean kanssa että lokakuu olisi rauhallinen, mutta olemme oikeastaan juhlineet enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Me olemme viettäneet viikonloput pumpulinpehmeässä kemikaalipöhnässä, hyppineet jalkamme rakkuloille tanssilattialla, humahtaneet trippiin kuin äkkisyvään pudotukseen, imuroineet seteleillä kokaiini-viivoja puolituntemattoman miehen asunnolla jatkoilla ja tanssineet sitten sohvalla roikottaen tupakkaa huuliemme välissä. Saatamme helposti valvoa kaksi vuorokautta putkeen syömättä hädin tuskin mitään. Saatamme tanssia tuntikausia väsymättä, aamuun asti. Ja kun viimein makaamme sängyssä aamukymmeneltä yrittämässä saada unta, visuaalit ja valoilmiöt ja hallusinaatiot vierivät seinien pinnalla kuin nälkäiset hyönteiset.

Kaikki kuulostaa kovin karulta, kun sen kirjaa ylös näin. Olen tallentanut kalenteriin merkinnän jokaisesta päihteestä ja minunkin on jo pakko myöntää, että lista näyttää aika pahalta. Piriä, happoa, mämmiä, essoja, kokaiinia, tutkaridissoja, budia. Ja kaikkia vähän liikaa.

Olen kai aina ollut tällainen ojaan tai allikkoon -persoonallisuus. Elän aina täysillä hetkessä ja tunteessa, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen. Struktuuri on minulle kirosana. Sääntöjä kierrän ja kaarran minkä ehdin. Tärkeintä on tuntea olevansa elossa. Tuntea jokainen hengenveto, jokainen jalkapohjan isku maahan kun tanssin ja tanssin ja tanssin sydän auki maailmalle.

Pojat nakuttelevat minulle keittiössä kokaiiniviivoja ja minä huojun olohuoneessa typerä kestohymy naamalla. Jumalanpulveri katoaa nopeasti nenään, silmiini syttyy ilkikurinen pilke ja kello lyö seitsemän sunnuntai-aamuna.

Tiedän, että tämä on aika vaarallista peliä, mutta lupaan pysyä turvassa (ja koettaa vähentää).
 Vauhtia on ehkä hieman liikaa, mutta sentään minä olen olemassa. Keväällä olin jo niin valmis lopettamaan kaiken. Olin yhden pettymyksen päässä siitä, että olisin heittäytynyt alas katolta.

Nyt minä väreilen onnellisuutta, olen yhtä suurta hymyä päästä varpaisiin.

Ja minä
olen
olemassa

hengitän joka päivä keuhkot täyteen
teen asioita joita rakastan
ja minua rakastetaan
muuta en voisi toivoa

Hellästi syleilevää, pumpulinpehmeää, äärirajojensa yli läikkyvää onnellisuutta.
Sydäntä rauhoittavaa, sielua voimistavaa turvallisuudentunnetta.
Käsittämättömän kaikkivoipaa, puhdasta ja pyyteetöntä rakkautta.
Lapsenomaista, riehakasta ja kuplivaa riemua.
Täydellistä sulautumista yhteen suureen ykseyteen.

Ja ne hymyt ja suljetut silmät
tanssilattioiden reunalla

Miten täynnä rakkautta voikaan olla näin pieni sydän?

Putoan hiljaa avaruuteen.

Mittasuhteet kadottavat hitaasti merkityksensä. Vartalo sulaa osaksi kaikkeutta. Välillä olen kaikki mitä maailmassa on olemassa. Olen hengittävä, äärirajojaan venyttävä maailmankaikkeus ja ainoa olemassaoleva partikkeli, säteilevä ydin. Välillä kadotan kehoni äärirajat ja haihdun osaksi täydellistä tyhjyyttä. On niin levollinen olo.

Vartalo tuntuu täydelliseltä tyhjyydeltä. Jokainen raajani katoaa ja leviää hitaasti avaruuteen, enkä tunne olemassaoloani enää fyysisesti. On vain tyynen rauhallinen sielu ja raotettu sydän. Energia, värit, liike, musiikki. Kaikki yhtä ja samaa jumaluutta.

Tuijotan peilistä vieraita kasvoja. Naamani hajoaa hitaasti pelkäksi väriläiskäksi. Silmäni ja suuni ja nenäni ja kaikki äärirajani haihtuvat pehmeästi ilmaan. Minusta muotoutuu uusi ja vieras ihminen, joku toisen universumin mysteerinen olento, jota tuijotan syvälle silmiin. Tunnen kummallista, mystistä kunnioitusta.

Kaikki liike tuntuu uskomattomalta. Liikutan sormiani käsivarrella. Olen täynnä puhdasta, lapsenomaista riemua, kun pyörin olohuoneen lattialla ja ojentelen käsiäni musiikin mukana. Rytmi tuntuu jossain syvällä ytimessä. Liike ei vaadi lainkaan ajattelua. Jokainen askel tulee itsestään, kuin jokin suurempi voima heittelisi vartaloani olohuoneen puolelta toiselle. Jokainen hengähdys ja liikahdus on taideteos. Musiikin jokainen värähdys ja rytmi maalaa verkkokalvoilleni oman tarinansa. Pystyn piirtämään ilmaan väriviivoja silmät auki. Nautin niin suuresti siitä, miten vartaloni liikkuu ja miltä se tuntuu. Tanssin tuntikausia transsissa.

Rohkea hohkaa kosmista valoa. Sälekaihtimet pyörivät kuin hillittömät värivalaistut tangot. Seinät kuplivat ja huoneesta tulee välillä pyöreä. Matto pullistelee jalkojeni alla ja symmetriset pitsikuviot kiemurtelevat seinillä kuin käärmeet. Näen uskomattomia visuaaleja jopa ilmassa. Sukellan pyörteisiin ja tunneleihin ja viivoista muodostuviin kuvioihin. Lattiaa pitkin vilistää olento, joka koostuu valoista ja lukuisista raajoista. Tunnemme kaikki jonkin mystisen läsnäolon huoneessa.

 Pieni asunto kätkee sisäänsä uskomattomia tarinoita ja elokuvia. Tarvitsee vain avata korvat tai silmät ja katsoa, kuinka elämä luo itsensä valkoisille pinnoille. Parvekkeelta katsottuna maisema näyttää maalaukselta. Puut ovat vain huojuvia, abstrakteja väriläiskiä. Kaikki muuttaa muotoaan, pakenee äärirajoistaan, levittää väriään ilmaan.

Me nauramme kuin lapset. Heittäydymme hassujen ideoiden ja häpeilemättömyyden maailmaan ja rintakehässämme kuplii riemusta. Jokainen tekee hiljaista matkaa oman päänsä sisällä, mutta jakaa silti tämän universumin ja energian. On niin hyvä olla.

Boostaamme happoa illan mittaan kahdella jointilla ja uppoamme todellisuuden erilaisten tasojen läpi. Minun on vaikea kuvata sanoin asioita joita näin, mutta kaikki kauneus on palanut verkkokalvoilleni ja tallentunut jonnekin syvälle sydämeen.

Matkaa seuraavana aamuna kävelen seitsemän kilometrin lenkin peltojen ja metsien halki ja kiipeän korkealle kukkulalle, josta näen puiden takaa avautuvan järven. Päästän koiran vapaaksi ja tanssin yksin kuulokkeet päässä sammaleilla ja itken.

Oi elämä ♥

Vyöryviä pilviä kuin musteläikkiä taivaalla
Ja pellon yllä leviävä indigonsininen hetki
on melkein yhtä musta kuin sinun tukkasi

Kirpeä tuuli kiljuu ravatessaan pihan halki,
Ja sinä seisot siellä jossain,
maailman toisella puolen

Keltaiset lehdet kieppuvat ilmassa kuin viirit,
Pysähdyn ajattelemaan, miten kaunista on,
kun myrsky hönkii vihaisena vasten kerrostaloja
ja minusta tuntuu pienemmältä joka sekunti

Kurkotat luokseni valovuosien läpi,
pitkät sormesi halkaisevat kilometrejä kuin lasia
Ja sinä vuodat verta

Minä piirrän valkoisesta jauheesta sydämen
mustalle kaakelille
Ja jossain kaukana sinä toivot että olisin
jotain muuta ja hieman enemmän

Minun on vaan niin hyvä näin,
rinnassani valkoinen jauhesydän ja levoton sielu 
Silmissäni tuli ja tappura ja
kyyneleet kuin ehtymättömät pohjavedet
niin kirkkaat
sinulle
rakkaani
jos otat vielä vastaan

Taas kerran viikonloput ovat täyttäneet sydämeni ylitsevuotavalla rakkaudella.
Itkettää ja hymyilyttää samaan aikaan. Olen niin täynnä onnea, että hermostoni kihelmöi.

Avaan oven tuttuun taloon. 
Musiikki värisyttää seiniä ja alakerrassa hymyilevä rastapää painaa kämmenselkääni leiman.

Täällä pienessä, salaisessa valtakunnassa voin olla vapaampi ja aidompi kuin missään muualla. Voin olla sellainen kuin olen, hymyilevä tai itkevä, hiljainen tai äänekäs, keskipiste tai seinäruusu. Voin jutella kenelle tahansa ja tiedän että minua kuunnellaan ja autetaan. Voin itkeä hätäni kenen tahansa olkapäälle. Jos kaipaan läheisyyttä, voin painaa pääni jonkun kainaloon ja olla varma siitä, että hellyys ja läheisyys ovat lapsenomaisen viatonta. Minun ei koskaan tarvitse pelätä, että joku koskettaisi minua ilman lupaa tai yrittäisi kouria tanssilattialla, toisin kuin baarissa. Täällä olen turvassa kuin äitini kohdussa, sillä mikään muu kuin rakkaus ei läikehdi näiden seinien sisällä. Minä kuuntelen elämäntarinoita, jaan ajatuksia ja itken hiljaa parvekkeella, kun katson taivaalle syttyviä tähtiä. Koen silmiä avaavia vartalosta irtaantumisen kokemuksia, täydellistä tunnottomuutta, lapsenomaista riemua, sielujen sympatiaa ja kaiken vaientavaa kunnioitusta elämää kohtaan. Annan kaikkien tunteiden tulla ja elää täysillä. Täällä niin voi tehdä. Voi kiljua tai huutaa tai itkeä, mitä vaan. Täällä minä voin tanssia aamukahdeksalta silmät täynnä kipinöitä tai sumua ja katsella ikkunoiden takaa tervehtivää auringonnousua. Voin ottaa tuntematonta kiinni kädestä. Voin tanssia niin uskomattomalla riemulla ja heittäytymisellä, etten ennen edes tiennyt sellaisen olevan mahdollista. Aivan kuin olisin transsissa!

Tätä pientä, salaista valtakuntaa ei voi avata sanoin. Se täytyy kokea. Voisin kertoa ummet ja lammet siitä, miten paljon silmäni ja sydämeni ovat avautuneet, mutta ette koskaan ymmärtäisi. Ette ymmärrä ennen kuin kurkistatte sisään.

Vanhoille ystävilleni minä olen rappiolla oleva nisti ja minun turvasatamani on likainen subutex-luola, jossa kuolataan lattialla ja tapellaan verisesti viimeisistä pirilaineista. Uudet ystäväni ovat rikollisia ja pahansisuisia ihmisiä, jotka ryöstävät R-kioskeja ja istuvat puolen vuoden välein linnassa. He näkevät vain päähänsä istutetut huumepropaganda-tarinat. On yhdentekevää, mitä sanon. Minun faktani häviävät heidän oletuksiaan vastaan.

Voi kunpa tietäisitte.
Voi kunpa ymmärtäisitte, että olemme normaaleja, työssäkäyviä, lempeitä, rauhallisia ja iloisia ihmisiä. Meillä on vain halu sukeltaa välillä toiseen todellisuuteen ja löytää sieltä suurempia totuuksia, suurempia tunteita, kokonaisvaltaisempia elämyksiä. Meistä suurinosa ei ole koukussa mihinkään. Me emme piikitä mitään. Emme ole katujengiläisiä, emmekä istu vankiloissa. Emme kanna käsiasetta nahkatakin rintataskussa.

Me tahdomme vain elää ja olla onnellisia.
Niin kuin tekin.
Niin kuin me kaikki.