.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Archive for toukokuuta 2016

Jos sä lähdet näin aurinkoisena aamuna, voit yhtä hyvin viedä koko auringon mukanasi


posted by Uneksija

3 comments

Minusta tuntuu, että Aurinko on rikkonut minut.
Kävelen päivien läpi kädet täristen ja tuntien sekavaa ikävää, vihaa, pakokauhua ja ahdistusta yhdestä ihmissuhteesta, joka on jäänyt jumittamaan päähäni.

Tunnen raastavaa epätoivoa ja vihaa siitä, että hän on hylännyt minut nyt, kun olisin tarvinnut häntä kaikista eniten.

Tunnen ahdistusta siitä, että olen käyttänyt tuhansia sanoja selittääkseni hänelle, että provosointini on lapsellista rajojen testailua, jolla selvitän, rakastavatko ystäväni minua huonoinakin hetkinä niin paljon, etteivät hylkää minua epärationaalisesta käytöksestäni huolimatta - eikä hän ymmärrä. Hän ei jaksa enää ymmärtää minua. Hän haluaisi, että olisin hänelle parempi ihminen, mutta minä annan jo kaikkeni, enkä kelpaa, en riitä.

Aurinko sanoi, että ei jaksa minua ja että olen huono ystävä, enkä anna hänelle tarpeeksi arvostusta. Tuntuu, että hylätyksi tulemisen absurdi pelkotilani on noussut potenssiin sata ja hän on vetänyt maton ja lattian ja painovoiman jalkojeni alta, ja tukehdun tukehdun tukehdun tähän ahdistukseen ennen huomista lääkäriaikaa.

Se, että tulen hylätyksi juuri sillä hetkellä kun kaipaisin kaikista eniten ymmärrystä, saa minut uskomaan, että olen oikeasti ihan täydellisen läpipaska ja arvoton kasa ihmisjätettä. Elämäni selkäranka notkahti pahasti. En saa edes omista lauseistani järkeä. En tiedä selviänkö edes huomiseen lääkäriaikaan, vai onko minun pakko juosta päivystykseen itkemään lääkereseptiä tai juoda sankollinen vodkaa, että pääni pysyy kasassa. SE EI PYSY KASASSA SE HAJOAA KOKO AJAN VAIKKA VÄLILLÄ OLEN NIIN NORMAALI ETTÄ NAURATTAA JA SITTEN PÄÄDYN AINA TÄHÄN AINA AINA AINA AINA TÄMÄ EI LOPU

Voitteko kuvitella, että tämän kaiken kaaoksen Aurinko aiheutti, kun hän katosi ja veti säteensä horisontin taakse?

Ja se ei ole hänen syynsä vaan minun syyni, mutta VOITTEKO KUVITELLA ETTÄ OLEN NÄIN SAATANAN LAPSELLINEN JA TYPERÄ JA ETTÄ PERUSTAN KOKO OLEMASSAOLONI MERKITYKSEN IKUISEEN RAKKAUDEN JA HYVÄKSYNNÄN TAVOITTELUUN VOI JUMALA MITEN VÄSYNYT OLEN

Kotiutuminen


posted by Uneksija

No comments

My desire to create and get higher suppresess my urge to want to die right here, to die right now 


Suljen Suljetun Osaston oven takanani kiinni. Kuuluu humahdus ja hymähdys ja tömähdys. Hoitaja toivottaa ovenraosta hyvää jatkoa ja käskee pitämään itsestäni huolta. Minä virnistän ja pyydän hänen pitävän huolta syötävän suloisesta tukastaan. Mies häkeltyy. 

Kannan muistoja olkalaukussani kuin pieniä kiviä hiekkatietä pitkin. Päässä humisee ja sydän tuntuu raskaalta kuin vuori. Astun bussiin ja pellot kohoavat ympärilläni hiljaisina kuin miinakentät. 

Tuntuu kummalliselta, pelottavalta. Katselen ikkunasta, kuinka keltaiset talot seisovat järvenrannassa täynnä kipeitä mieliä ja psykooseja ja psykopaatteja. Tulen kaipaamaan ihmisiä siellä. 

Osastojakso oli pettymys. En koe saaneeni sieltä irti mitään muuta kuin hyvää ruisleipää ja kourallisen hulluja tuttavuuksia. Psykiatrinen hoito oli kerta kaikkiaan olematonta. Niinpä me aloimme terapeuteiksi toisillemme tupakkakopissa. Eräs kiharatukkainen, skitsofreninen tyttö kuiskasi minulle lattianrajasta, että häntä pelottaa asiat, joita täällä tapahtuu. Hän katsoi pikaisesti ympärilleen ja kuiskasi sitten: "Jouduin tänne, koska kävelin vain kaikkialla. Kävelin autojen alle. Minulla ei ole ajantajua. Joka kerta, kun minulle laitetaan käteen kello, se jotenkin vain pysähtyy." 
Sitten hän kysyi saako minua halata ja kietoi pienet kätensä ympärilleni. 
Minä kuiskasin, että ei ole mitään hätää, täällä sinä olet turvassa, sinun ei tarvitse pelätä, ja silitin hänen selkäänsä.

Uni oli anoa hyödyllinen asia, jota osastolla oli tarjota. Nukuin viiden päivän aikana pitkiä, sumuisia, lääkehöyryisiä yöunia. Nyt kun olen saanut pääni kuntoon ja kerättyä ajatuksiani kasaan, olen varma, ettei minulla ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olen liian ailahtelevainen. En kulje sykleissä, en elä kausissa. Oletetun maniankin aikana putoan välillä niin syvälle, että olen itkeä itseni hukuksiin. Minä olen rikki, mutta en sillä tavalla. Lääkäri ohitti täysin oman subjektiivisen kokemukseni sairauden laadusta toteamalla yksioikoisesti: "Kyllä hoitajat täällä tietävät, kun näkevät maanisen ihmisen." Niinpä sain käteeni vain vahvan epäilyn kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja reseptin psyykelääkkeisiin, joiden yleisissä sivuvaikutuksissa oli painonnousu, diabeteksen puhkeaminen ja fyysisen suorituskyvyn rappeutuminen. Sanoin kiitos ei. Psyykelääkkeistä ei ole minulle hyötyä, päin vastoin, olisin käyttänyt niitä vain itsetuhoiseen tarkoitukseen tai saavuttaakseni halvemman lauantaikännin. Sitä paitsi väärien lääkkeiden syöminen väärään diagnoosiin kuulostaa muutenkin järjenvastaiselta. 

En tiedä, miten jatkan tästä eteenpäin. Pääni on edelleen pyörremyrsky ja ailahtelen suunnasta toiseen kuin meri. Itkin keskellä toria. Teki mieleni huutaa niin kuin se tyttö osastolta, mutta hullu saa olla vain tarkasti määritellyssä kontekstissa ja koordinaateissa. Ei torilla. Ei tässä. 

Niinpä laitoin päälle normaalin ihmisen naamarin ja ostin kaupasta kaljaa. Menin Ajattelijan luokse tupakalle ja sitten kävelin koiran kanssa kahdeksan kilometrin lenkin keskustasta kotiin. Katselin taivasta ja huokaisin ääneen, että se on vesivärinsininen, laveerattu. 
 
Kotona hiljaisuus iski vastaan kuin immenkalvo, jonka läpi jouduin työntymään väkipakolla. Olohuoneen lattialla oli siideritölkkejä ja pölyä. Ei kuulunut ääntäkään. 

Shh.

Mä oon kuin elokuva jossa ei kukaan kuole


posted by Uneksija

No comments

Täällä seinät ovat valkoisia ja vaaleansinisiä; sairaalan vähäeleisiä klassikkovärejä.
Minä olen läpinäkyvä ja väritön.

Aamupalalla ottamani lääke painaa vatsassani tuhat kiloa, enkä jaksa edes kävellä. Silmissä on utua ja katse tuntuu humaltuneelta.
Juovun kahvista kuin elämästä ja haluaisin polttaa ketjussa tupakkaa.

Ensimmäisenä iltanani en saanut juoda kahvia. Piti vain nukkua, nukkua ja nukkua, vuorokauden yli ja ympäri, että tulisin järkiini.

Nyt kun olen näennäisesti järjissäni, pohdin hulluuden määritelmää. Istun täällä, tässä valkoisessa tuolissa, valkoisessa huoneessa, jossa joku voisi samantien kirjoittaa otsaani hullu, ja se olisi totta. Tämä konteksti tekee kenestä tahansa hullun. Jos puhuisin nämä asiat ääneen kahvilassa, joku sanoisi, että voi voi, tytöllä on pieni burnout, mutta kun kerron tunteeni ääneen täällä, tunnen itsekin syvällä sisimmässäni miten hullulta kuulostan. Olen sirkuseläin.

Välillä täällä ahdistaa se, miten paljon muita ahdistaa. Vartija huutaa, kun kuljen vahingossa ulos väärästä ovesta. Minä hypin seinille kuin eläin ja näytän miehelle keskisormea, johon kirjoitin aamulla tussilla EAT SHIT.

Naurattaa. Elämä on yksi absurdi vitsi.
Olen seurannut suurella uteliaana osastomme ihmisiä ja yrittänyt vetää rajanvedon oman ja muiden hulluuden väliin. Olen nähnyt turhautumista, jalat alta vievää, lamaannuttavaa surua ja ylisuorittamista, hymyileviä kasvoja ja tarkasti paperin kulmaa suoristavia sormia. Täällä on kirjailijoita, postin työntekijöitä, nuoria naisia toipumassa paskasta parisuhteesta ja vanhoja miehiä, joiden tukka näyttää linnunpesältä, sillä sitä ei ole harjattu valovuosiin. Toivoisin voivani halata teitä kaikkia.

Kävin äsken ulkona ajattelemassa ja katselemassa, kuinka aallot nuolivat levän peittämiä kiviä. Soratielle taakseni ilmestyi nainen, joka kohotti yllättäen kasvonsa kohti taivasta ja huusi AAAAAAAA, piti sitten pienen hengähdystauon ja jatkoi: AAAAAAAA.

Minä laitoin silmät kiinni.





Sulkekaa minut turvaan itseltäni


posted by Uneksija

2 comments

Hei.

Tulin juuri päivystyksestä.
Odotin vuoroani viisi ja puoli tuntia lattianrajassa nyyhkyttäen ja olen nyt valvonut kaksi vuorokautta putkeen. 

Viimeisen kolmen viikon alkoholinhuuruisen ja kannabiksentuoksuisen manian jälkeen peilistä tuijottaa uskomattoman väsynyt nuori nainen punaisilla silmillä. Ei väsytä, eikä itketä. Ajatukseni riehuvat kuin hirmumyrskyt.

Aamulla, juotuani koko yön siideriä ja vodkaa talon katolla, tuumasin, että saatan olla liian syvällä noustakseni itse ylös. Kävelin hiljaisen kaupungin läpi Ajattelijan asunnolle ja me söimme yhdessä aamupalaa. Sitten laahustin raskaana mielenterveys- ja päihdeklinikalle, josta minulle tehtiin lähete omaan kuntaani päivystävälle lääkärille ja päihdehoitajalle. Siirryin klinikalta suoraan terveyskeskukseen. Hakkasin ranteeseeni ilmoitustaulun nuppinaulalla punaisia jälkiä, kun odotin käytävässä omaa vuoroani.

Lääkäri otti minut vastaan ja sanoi, että on hyvin todennäköistä, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän ehdotti muutaman viikon päähän päiväosastojaksoa. Aikaisemmin se ei kuulemma onnistuisi, koska olin käyttänyt päihteitä niin rankalla kädellä.
Kävelin ulos raskain hartein.

Soitin ulkoa S:lle ja itkin. S soitti äidilleni ja äitini soitti minulle ja ystäväpiirissäni kuohui. Olen aiheuttanut heille niin paljon huolta ja surua, että sydämeni särkyy.

Myöhemmin S tuli käymään luonani ja hän vaati minua menemään päivystykseen uudestaan, tällä kertaa Tampereen puolelle.

Niinpä menin hakemaan apua kolmatta kertaa saman päivän aikana.
S haki koirani kotoa ja vei sen hoitoon ystävälleni.
Aurinko tuli päivystykseen turvakseni ja toi mukanaan suolakeksejä ja suosikkisuklaatani. 
Niinpä istuin käytävässä Auringon kanssa viisi ja puoli tuntia odottaen epätoivoisesti vuoroani. Kaikki muut tuntuivat menevän heti ohitseni. Tilannettani ei tunnuttu pitävän kovinkaan kiirellisenä.

Viimein, aamuyöllä kahdelta, minut otti vastaan lääkäri. Minä osasin vain nauraa ja tuijottaa hurjana eteenpäin. Aurinko hoiti pääasiassa puhumisen ja häntä itketti. Minä yritin parhaani mukaan vaikuttaa edes hivenen selväjärkiseltä. Lauseeni töksähtelivät, sillä kahden vuorokauden valvomisen jälkeen aivosoluni olivat poksahtaneet paskaksi kuin ylikuormittuneet sulakkeet.

Minulle tehtiin lähete suljetulle osastolle.
Tulin kotiin vain hakemaan hammasharjan ja fleecehousut.Sitten minä menen.

Kuolaspiraaleja


posted by Uneksija

No comments

Katson kuinka kuola valuu spiraaleina alas suupielistäni vessanpönttöön.
Näen sivusilmällä peilistä, että olen pelkkä ruma ja säälittävä mytty lattianrajassa ja inhoan itseäni taas vähän enemmän.

Rohkea ja minä emme jaksa enää kauaa.
Olemme kärsineet koko sen ajan kun olen kirjoittanut tätä blogia ja vielä sitäkin pidemmälle. Olemme olleet onnettomia niin pitkään, että toivottomuus on vallannut sydämemme hauraat holvikaarit kuin home.
Kysymme toisiltamme joka viikko, kuinka kauan tätä enää kuuluisi jaksaa. Milloin saa luovuttaa?

Tänään tuntui erityisen pahalta pitkän maanisen kauteni jälkeen, joten ostin lohdutukseksi paketillisen jäätelöä ja ahmin sen.
Sitten päätin oksentaa.
Join vähän lisää viinaa tyhjään vatsaan ja tanssin olohuoneen lattialla.

Aurinko soitti ja sanoi että on minusta huolissaan. Kuulemma myrkytän itseni päihteillä ja tuhoan koko elämäni.
No, ehkä, mutta en vain osaa ottaa lankoja käteeni. Päihteet ovat ehkä se ainoa asia, joka enää kiihottaa aistejani riittävän paljon, jotta olisi järkeä olla olemassa. Luulen, että alan olla jo riippuvainen.

Pitäisi kuulemma mennä hoitoon ja terapiaan.
Nauroin puhelimeen.
Aurinko sanoi että kylmää sydäntä, kun nauran niin.
Itkin puhelun jälkeen.

Minä en elä enää kovin kauaa.
Tunnen sen.

Katso kuinka onnellinen olen


posted by Uneksija

1 comment

Tänään jokin napsahti.
Kävelin työharjoittelupaikalleni arviointikeskusteluun ja keskellä mustaa asfalttia aloin täristä ja hakkasin kotiavaimeni terävällä sahalaitapuolella yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan yhdeksän kymmenen naarmua käteeni.

Ranne näyttää ihan kamalalta, iho hiertyi rikki ja turposi.
Istahdin harjoittelupaikalla pehmeään tuoliin ja hymyilin kuin aurinko, kerroin pitkiä, kauniita ja soljuvia lauseita kaikesta siitä mitä olen olevinaan oppinut. Pujottelin puheeni lomaan hienoja sivistyssanoja kuin koruja, jotka huulieni välistä lipuessaan saivat minut näyttämään ammattimaiselta ja itsetietoiselta.

Minulle sanottiin, että on ihanaa, kun olen niin aurinkoinen ja positiivinen aina
Ja minä ajattelin, että olen yhtä kaukana auringosta kuin neptunus. Olen yhtä jäätä ja äänennopeudella riehuvia myrskyjä, mutta niitä ei kukaan näe, sillä olen niin kaukana, niin tyyni, pelkkä piste horisontissa. Ja te kaikki katsotte ohitseni.

Kaaosta ja kauneutta


posted by Uneksija

No comments

Elämäni on hallitsematonta kaaosta.
Juhlin ja tanssin ja nauran ja silmäni säteilevät kuin strobovalot pimeässä.
Tuntuu niin helvetin hyvältä, että en saa happea.
En. Saa. Happea.
Niin hyvältä tuntuu. 

Aivoissani juoksee tuhansia ajatuksia,
olen hymyjä ja katkeavaa naurua, kävelen tupakalle ulos ilman kenkiä.
Näytän ohikulkijalle ikkunasta tissit, vain koska voin.

Meininki alkaa olla niin bipolaarista, että mua melkein itkettää, mutta päätän silti nauraa, koska kehoni on tätä käsittämätöntä kosmista onnea pullollaan.

Unohdan maksaa laskut.
Unohdan mennä terapiaan.
Unohdan laittaa erinäiset koulupaperit menemään.
En jaksa käydä töissä.
En ole suunnitellut kahden viikon päästä alkavaa interrail-matkaani yhtään.

Sain itseni juuri ja juuri raahattua typeriin vitun pääsykokeisiin kahden tunnin yöunien voimilla ja raapustin paperiin lähinnä itsemurharunoja, jonka vuoksi joku ujonkuuloinen täti soitti minulle tänään yliopistolta ja sanoi että voi voi tyttö-kulta, luimme nämä sinun koevastauksesi ja olemme sinusta nyt kovin huolissamme, olethan jossain hoidossa, voithan hyvin, ethän oikeasti aio toteuttaa näitä suunnitelmia.

Hah ha!

Tuntuu villiltä, vaaralliselta ja välinpitämättömältä. Itsevarmuus kuohuu silmistäni kuin hyökyaalto. Typerät saatanan ihmiset elävät niin hajuttomina ja värittöminä ja mauttomina ja tekevät typeriä saatanan asioita. Miten tylsää.
HUO-KAUS.

Minä teen hienoja juttuja.
Enkä tarvitse unta.
Välillä en tarvitse edes ruokaa.


Tanssin ja tanssin ja tanssin.

Kadotan kontrollin.

Ja äh, tuntuu niin hyvältä, että tuntuu melkein pahalta. Olen niin helvetin sairas ja varmaan päihderiippuvainen, en minä tiedä enää mistään mitään. Pelastakaa joku. Sitten kun putoan täältä alas niin ai ai ai, se tulee sattumaan enemmän kuin mikään, koska en muista, koska viimeksi olisin ollut näin koskealla.

Tämä ei ole kyllä enää tervettä.

Hymynaamataikatemppu


posted by Uneksija

2 comments


Se on telepatiaa, kollektiivinen mieli ja subliminaalinen kieli.
Tiedän mitä kelaat, unohda velat ja kaikki negatiiviset kelat.
Yksi halaus pystyy parantaa. Anna auringon sarastaa.
Vallankumous, on elämällä sitä jo. Värisytä bongoo ja elä niinku se on jo päällä


Eilen nappasin ensimmäistä kertaa pienen keltaisen pillerin. Veikeään, pääsiäisenkeltaiseen pintaan painettu hymynaama tapitti minua tiiviisti ja kuiskasi: uskallatko? Minä nielaisin sen ja hymynaama kasvoi vatsassani metrejä ja metrejä ja metrejä, valloitti jokaisen soluni, kun minä tanssin.

Ajattelette varmaan, että olen aika surkea ja että minulla ei ole mitään elämänhallintaa. Olen pelkkää kaaosta ja hulluutta ja huumeita myöhään torstai-iltana, kolmatta päivää putkeen. Ehkä olenkin sekasorto, mutta sentään elän tällä hetkellä elämäni jännittävinta ja upeinta aikaa. Nämä kaikki kokemukset ja tuttavuudet ja onnellisuus piirittävät minua kuin suuri psykedeelinen viitta. Valonsäteet painautuvat sen läpi ja minä huojun.

Mikä seikkailu! Ette voi edes käsittää. 
Kirjoitan tätä kello yksitoista aamupäivällä ja olen vieläkin kiinni siinä tunteessa.




Foliohattu pääs joka säällä taikamaas eli täällä.
Halata puuta ja meditoida. Sinne meni poika.
Chakrat auki ja matol levitoimas, lähettämäs rakkauden sanomaa,
joka tyhjyyteen katoaa sammuttamaan turhuuden janoa,
jonka mieli taakseen patoaa.


Yöllä olin niin täynnä onnea, että olin pakahtua. Valtasin koko tanssilattian, kun nauravat kasvoni ja siniset hiukseni pyyhälsivät kattolamppujen violetissa valosateessa. Ajattelija katsoi minuun ja minä katsoin häneen, suutelimme hitaasti ja basso rakensi pesän rintakehäni kulmaan. Ajattelija valutti käsiään paitani alle ja kosketus tuntui liekiltä, joka nuoli ihoa. 

Tunsin olevani niin itsevarma. Sain viipyileviä katseita ja vienoja hymyjä, jotka hakivat vaivihkaa vastausta. Mustan mekkoni hapsut heilahtelivat ilmassa, kun lanteeni piirsi kaaria ilmaan ja minä rakastin koko sydämestäni, avasin käteni strobovalojen valkoiselle räjähdykselle. Olin täynnä empatiaa ja hyvää mieltä, hellyyttä, rakkautta, mutta myös pakahduttavaa itsevarmuutta ja voimaa. Yöllä kävelin kaupungin halki kuin omistaisin sen. Korkokenkäni löivät epäsymmetrisen rytmin asfalttiin ja Ajattelija käveli vierelläni, nauroi kuin hullu. Rakastin sitä naurua.

Ulkona tuijotin maailmaa avautunein silmin. Seurasin lokin vaivatonta liitoa taivaankannen halki ja ihmettelin puihin heränneitä pieniä lehtiä. Kävelin puistossa ilman kenkiä ja maa tervehti jalkojani. Heitin takin maahan ja tanssin taas, metsästin Ajattelijan katsetta, kun pyörin ympäri ympäri ympäri.

Ymmärsin, että tämä kaupunki on viimein avautunut minulle. Olen viimein löytänyt kaltaisiani ystäviä, jotka nauravat katulamppujen alla ja tanssivat estottomasti keskellä pääkatua, jotka ottavat syliin ja jakavat tämän sukelluksen onneen. Ymmärsin, että on elettävä nyt. Ja minä elän. Minä elän niin vitun lujaa.


Aina uusi alku on jokainen lopetus.
Jokainen vastoinkäyminen on opetus.
Jos uskot johonkin, niin itseesi usko.
Sust on just siihen mihin uskot, et sust on.
Taivas rajana, senkin voi ylittää.
Rajat rikkoutuu kun jaksaa yrittää.
Älä anna kenenkään sua maahasi painaa.
Mieli positiivisena aina.


Illan viimeisellä tupakalla Ajattelija nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi minua pitkään puoliavonaisin silmin. Sitten pieni, ilkikurisen itsevarma hymy kietoi hänen huulensa ylöspäin:
"Sä olet kyllä niin helvetin ihastunut minuun."

Ristin jalkani ja kallistin päätäni ja me hymyilimme toisillemme kuin ketut ennen kuin ne sujahtavat salaa kanalaan aiheuttamaan peruttamatonta kaaosta. 

Ole lähellä ja kosketa ehkä vähän, jonain päivänä mä en enää pysty tähän


posted by Uneksija

No comments



Tapasin taas Ajattelijan.

Laitoin hänelle illalla viestin, kun odotin bussia kotiin. Palelin bussipysäkillä ja kaipasin häntä koko sydämestäni, mutta pelkäsin, ettei hän ollut lainkaan kiinnostunut, sillä koko viikonlopun olin käynyt whatsappissa monologia lähinnä vain itseni kanssa.

Olin juuri hypännyt bussin kyytiin, kun hän hieman myöhässä vastasi ja kutsui minut teelle. Loikkasin ulos autosta ja juoksin melkein nelinkontin keskustaan metsästämään hänen valovoimaista hymyään.

Astuin sisään pieneen, boheemiin yksiöön ja olin heti täynnä lämpöä. Ajattelija laittoi minut tekemään persoonallisuustestin. Minä nappasin tietokoneen tottelevaisesti syliini ja istuin alas lattialle. Ajattelija istahti sohvalle taakseni, taivutti jalkansa ympärilleni ja hieroi pehmeästi hartioitani. Kuuma aalto humahti hetkessä päästäni varpaisiin, luihin, ytimiin, sydämeen, syvälle. Ajattelijan kädet valuivat hartioilla, niskassa, solisluilla, rintakehällä, rinnoilla. Minä värisin.

Hän kertoi, että on varmaan alkamassa parisuhteeseen jonkun kauempana asuvan naisen kanssa, joka oli totaalisesti vienyt hänen mielenkiintonsa viikonloppuna. Hän kuiskasi, että olisi suuri sääli, mikäli hän ei koskaan ehtisi kaataa minua pienien paperilyhtyjen ympäröimän sänkynsä päätyyn. Minä hymyilin kuin kettu ja purin hampaani kiinni alahuuleen. Olen harvoin halunnut miestä niin paljon kuin olen halunnut Ajattelijaa.

Pakkasimme punaviinipullon muovipussiin ja ajoimme asunnolleni. Joimme alusvaatteisillamme lasilliset parvekkeella ja poltimme ketjussa tupakkaa. Ajattelija silitti hitaasti, hitaasti, liian hitaasti, sisäreisiäni ja minä halusin jo anella - niin sulaa vahaa olin hänen käsissään ja katseensa alla. Ajattelijalla oli ilkikurinen pilke silmäkulmassaan, kun hän työnsi hitaasti alusvaatteeni sivuun ja työnsi sormensa sisälle. Minä vapisin ja huokailin ja ihmettelin, milloin olisin ollut niin sekaisin tunteista. 

Hän piti minua hyvänä tunteja, väsymättömänä, ilkikurisena. Välissä minä silittelin hänen lihaksikkailla käsillään risteileviä tatuointeja ja vedin sisääni hänen ihonsa tuoksua, koska kuka tietää, nukkuisinko enää koskaan niin, siinä, hänen lähellään, aivan ihossa kiinni. Me nauroimme ja jaoimme salaisuuksia, kietouduimme toisiimme leikkisästi kuin kissat ja valvoimme niin pitkään, että yö oli muuttunut aamun ensisäteiksi. Olin täynnä käsittämätöntä onnellisuutta.





Tiedätkö tunteen, kun pitää nähdä verta?


posted by Uneksija

2 comments

Aamut ovat pitkiä ja raukeita,
iltapäivät kiireisiä.

Täytän pientä peltirasiaa punaisilla setelitukoilla ja makoilen iltaisin puistossa auringossa. Katselen, kuinka viimeiset säteet koskettavat arasti kosken pintaa ja haaveilen Ajattelijasta. Hän tuo elämääni kummallista eloa ja vauhtia. Pidän siitä, miten hän saa minut pitämään näistä surkeistakin päivistä.

Kävin depressiohoitajalla ja hän sanoi minun olevan masentunut alkoholisti. Ostin sen kunniaksi pullollisen viiniä ja poltin jointin.

Ei enää kiinnosta vittuakaan yhtään mikään. En koe olevani masentunut, pikemminkin olen täynnä luista ja ytimistä hehkuvaa kyynistä ja pessimististä vitutusta, joka säteilee silmistäni niin, että se voisi halkaista laserin tavoin päitä irti. Ah... Voisipa se. Katsoisin, kuinka kaataisin ihmisiä kuin heinänkorsia, aiheuttaisin metsäpaloja hennoilla silmänräpäytyksillä, haistaisin karrelle palavan ihon ja hyppelisin hilpeänä luiden päällä. Tralalalalaa! Mikä ihana ääni siitä syntyisi!

Okei, anteeksi, ehkä menen vähän yli.

Johtuu varmaan siitä, että olen niin sekaisin, että en tiedä missä minä lopun ja hirviö alkaa. Mikä on minun oma ajatukseni ja mikä on sen istuttama. Kumman silmillä katson tietokonetta juuri nyt, minun vai sen? Kuka minä olen? Onko maailmassa enää mitään hyvää ja kaunista?

Kiitos ja kuitti.
Menen nyt juomaan pullollisen viiniä.

Ajattelija


posted by Uneksija

No comments

Tapasin viikonloppuna Ajattelijan, filosofiaa ja älykkyyttä hehkuvan olennon, jonka olemus säteili pitelemättömänä joka suuntaan kuin tietokonevirus. Kiipesimme piknik-korin kanssa kalliolle ja makoilimme kullankeltaisessa auringonläikässä kerällä kuin kissat. Järvi avautui edessämme viileänä ja kutsuvana.

Ajattelija kääri minulle tupakkaa. Poltimme ketjussa ja katselimme kuinka yllämme kaartelevan lokin siivet halkoivat ilmaa kuin sapelit. Lintu kirkui riemukkaasti keinuessaan vaivattomasti ilmassa. Toinen lokki yhtyi lauluun jossain pienien saarien yllä.

Ajattelija puhui. Hänen äänensä oli pehmeää kuin villa ja hänen hymynsä ulottui eloisilta kasvoilta jonnekin hyvin paljon syvemmälle. Se kosketti minua, hiljaa kesäyössä, tuo täydellisen rakastava hymy.

Ajattelijalla oli loputtomasti mielipuolisia tarinoita, niin paljon sanottavaa ja niin pitkiä lauseita, että hän unohti välillä itsekin, mitä oli kertomassa. Poljenta oli säröilevää ja karkailevaa, mutta hän puhui hymyillen ja elehti käsillään niin hurjasti, että hän näytti aivan hullunkuriselta esiintyjältä estradillaan. Taivas Ajattelijan takana oli kuin vaaleanpunainen vesivärimaalaus, esirippu, jonka jumala oli vetänyt koristeeksi hänen ääriviivojensa taakse. Auringonlasku maalasi maiseman hunajankeltaiseksi.

Minä jaoin itsestäni enemmän kuin olisin uskonut koskaan uskonut tuntemattomalle tekeväni. Vaeltaja puhui paljon, mutta hän myös kuunteli tarkkaavaisesti, nauroi ja nyökkäili, eli keskustelussa ja ajatuksissani ja siinä hetkessä joka solullaan. Hän hehkui sellaista yleismaailmallista ystävällisyyttä, hyvää mieltä ja ihmeellistä energiaa, että tuntui kuin olisimme tunteneet aina.


Eilen palasin myöhään illalla onnibussilla kotikaupunkiini ja lähetin Ajattelijalle viestin. En olisi halunnut mennä kotiin ihan heti, joten hän kutsui minut työpaikalleen juomaan kahvia. Ajattelija tuli minua vastaan pihalle ilman kenkiä. Hän huudatti pienestä matkakaiuttimestaan musiikkia täysillä keskellä autotietä ja veti nikotiinia sisäänsä. Hän puhalsi pilven pehmeästi ja raukeasti ulos huuliensa välistä ja minä kuuntelin lumoutuneena hänen rönsyileviä kertomuksiaan ulkomaanmatkoista.

Ilta venyi pitkälle yöhön. Kävelimme Ajattelijan kämpälle ja käärimme pilvisätkän, kävelimme puistonreunaan ja jaoimme pyörryttävän kokemuksen maailmankaikkeuden ytimessä. Musiikki humisi suonissani ja käteni olivat niin raskaat, että ne valuivat pitkiksi lattialle. Pienet paperilyhdyt syttyivät kuin merikrotit pimeässä. Ajattelija otti minut kainaloonsa sohvalla ja silitti. Huokailin. Tunsin juovuttavaa onnellisuutta ja pakahduttavaa halua.

Yön seikkailimme muissa maailmankaikkeuksissa. Tuntui ettei se olo loppuisi koskaan, se vain jatkui tunteja ja tunteja ja tunteja niin vahvana, että olin pökertyä. Kävimme sänkyyn ja kietouduimme toistemme lämpöön vasta kun aamuaurinko nousi ilkikurisesti kurkistamaan sisään ikkunasta.

Nukuimme muutamia levottomia tunteja. Aamulla Ajattelija keitti minulle indonesialaista kahvia ja me joimme sen ulkona paljain jaloin asfaltilla risti-istunnassa.

Ajattelin, että olenpas onnellinen nyt.
Tässä hetkessä.
Tässä aamussa.
Tämän ihmisen vastustamattomassa hyvänolonaurassa.

Miten sydän voikin olla keväisin niin raskas?


posted by Uneksija

No comments

Vappu tuntuu kuristajakäärmeeltä kaulassa.

Kävelen auringonpaisteen läpi katsellen Tammerkoskeen laskettuja opiskelijoita, jotka kylpevät valossa, kuohuviinissä ja kosken valkoisissa laineissa.

Katseeni viipyy haalarikansassa, joka riehuu pitkin ruohikkoa ja kokoontuu suuriin piireihin ja laumoihin, kukin kauniisti lajiteltuna omaan värikategoriaansa. Tunnen sydämeni vetäytyvän hitaasti kippuraan. En saa henkeä. Suru on kuin näkymätön burka, jonka olen vetänyt kasvojeni peitoksi.

Toivon yli kaiken, että minullakin olisi suuri ystäväpiiri ja että kuuluisin johonkin, olisin tärkeä, olisin osa yhteisöä. Tahdon olla jotain muuta kuin tämä surusilmäinen hylkiö, joka maalaa verkkokalvoilleen rumia tulevaisuudenkuvia ja makoilee yksin pienen yksiönsä likaisella villamatolla.

Huomenna aamukahdeksalta ajan terveyskeskukselle ja istahdan pehmeään tuoliin ja huokan niin, että katseeni on tulvia täynnä ja huuleni ovat kuin kaksi aavikkoa, jotka raottuessaan paljastavat pelkkää lohduttomuutta.

Miten sydän voikin olla keväisin niin raskas?