En olekaan laihtunut. 
Parissa viikossa yltäni on lähtenyt vain vaivaiset 500g ja sen ymmärtäminen on kuin kaataisi päälle jääkylmää vettä. Kurkkua pistelee. Tuijotan lukua epäuskoisen raivon vallassa ja mietin, mitä olen tehnyt kolmen viikon aikana väärin. On lohduttavaa, että en sentään ole lihonut, mutta silti. Mun pitäisi olla jo ainakin kilon pienempi.

Tänään menin baariin ja pyörin laguuninsinisellä lattialla ympyrää kuin kissa. Hymyilin nätisti vikkeläsilmäiselle baarimikolle ja ATK-nörttiritarille, joka pelasti minut ja ystävättäreni meitä koko illan jahdanneen humalaisen kolmekymppisen kourista. Ilta oli hyvä, mutta bussi jolla meidän piti mennä, ei lähtenytkään siihen aikaan kuin perjantaisin. Käveltiin kotiin legginsseissä. Mulla oli onneksi sentään paksu toppatakki huppuineen.

Kotona söin nuudelia ja ajattelin, että nyt se viimeinenkin edistymiseni, 500g, on lihottu takaisin.
Ihan vitun sama. Ei kiinnosta. Haluan vain S:n tänne niin että voin huohottaa itkuisena hänen ihoaan vasten. S sanoo aina, miten kaunis olen.
Miten kaunis olen, vaikka en ole laihtunut.

Stressin määrä ylitti kipukynnykseni.

Teen pitkää päivää. Kahdeksalta kouluun, neljältä tukiopetukseen. Olen kotona kuudelta. Tiskaan kattilan ja pannun että voin laittaa ruokaa. Luen sanakokeisiin, yritän päntätä matikkaa päähän, teen hätääntyneitä aikatauluja siihen, miten nopealla tahdilla kirjoituksiin tulee lukea.

Luuttuan, pyyhin hikeä otsalta. Mietin, kävisinkö lenkillä.
Väsyn kyykkyhaasteeseen, lankutushaasteeseen ja venyttelyyn, mutta teen kaiken silti. Stressaan matikasta, toivon saavani nelosen että pääsen edes läpi. Se on minulle vaikeampaa kuin osaisitte kuvitellakaan.

Stressaan ruoasta, liikunnasta, S:stä ja Myrskystä.
Stressaan kielioppisäännöistä, tenttipaketeista ja isän luussa muhivasta tulehduksesta.

Pelkään huomisen inssiä, viikonlopun kaamosväsymystä ja uskonnon kirjoja, jotka irvistävät minulle hyllystä. Pelkään etten jaksa.

Olen niin kamalan väsynyt.

Välillä löydän maailmasta säleiksi hajonnutta onnea ja poimin paloja nahkatakkini taskuun. 

Hymähdän ja hengähdän onnesta ja huojennuksesta niin kauan kuin sitä kestää.

Olen onnellinen, mutta luulen, että kaikki tämä on alkanut sirpaloitua jo kauan sitten. 

Peilikuvallani on aaltokuvioiset kasvot ja ruma hymy. Ruma. 

Ensimmäinen buddhalainen jalo totuus sanoo, että elämä on kärsimystä.

Minä tuijotan taivasta sormieni läpi ja samaan aikaan liu'un karkuun itsestäni. Sukellan ja sulaudun, metsästän tien laidoilta ja metsän sisuksista sitä olematonta voimaa joka puristaa meidän pääkallojamme kasaan kuin lihamylly. 

Metsästän Myrskyä aivan turhaan. Käytän hänen säälittävyyteensä aivan liian monta ajatusta. Hän ei ole sen arvoinen, mutta minä niin haluaisin hänen olevan. 

Odotan ja odotan ja odotan. Ajattelen, että hän tulee kyllä, vaikka ei varmasti tulekaan. Samalla osa minua päästää S:stä irti ja liukuu pois kuin hiljalleen sulava jää. En tiedä yrittääkö S pitää minusta kiinni yhä lujempaa vai sen sijaan sulattaa minua yhä nopeammin ja nopeammin pois vyöryväksi vedeksi. 

Kalenteri on täynnä merkintöjä. YO-kokeet, koeviikko, esseet, sanakokeet, imurointi, kämpän luuttuaminen, kauppareissu (vie liikaa aikaa), itsenäisesti suoritettava kurssi, kirjadiplomi, luettavat romaanit, isä jolta amputoidaan jalka. 

Ensin lähti varvas, sitten jalkapöytä.

Tänään lääkäri sanoi, että tulehdus on edelleen kiinni jalan luussa. (Juuri kun isän ilme alkoi kirkastua haavan ulkopuolen näennäisesti parantuessa.)

Nyt häneltä sitten viedään pois nilkka ja sitten polvi.

Ja hän masentuu ja ampuu itseään päähän, sanoi äiti ja kohautti olkiaan ja ajoi mustaa bemaria pitkin jäistä katua. 

Olen helvetin ylpeä siitä, miten nykyään näen itseni peilistä.
Olen löytänyt jostain harmaiden aivosolujeni perukoilta arvostuksen omaa kehoani kohtaan ja samalla onnistunut karistamaan kiloja raivostuttavan hitaasti mutta tehokkaasti vyötäröltä. Näen itseni avoimena projektina, olentona, joka pystyy asioihin vaikka tekisikin sen hitaamman kautta.

Olen lopettanut nälkäkuurit, oksentamisen ja öiset vatsalihakset. Jo monta kertaa täällä olen todennut syöväni nykyään mahdollisimman terveellisesti: 20g kuituja, 600g kasviksia, 15% energiasta proteiineja. Syön pelotta myös pähkinöitä ja avokadoa, joka ennen säikäytti minut takajaloilleen jo lempinimestään kaikista rasvaisimpana hedelmänä.

Olen kuitenkin, kuten mainittu, ikuinen projekti. Seuraavana haasteena olisi lisätä vedenjuontia 1-2 litrasta 4-5 litraan. Lisäksi aion suorittaa tuon yllä olevan kyykkyhaasteen (ainakin osittain) ensiviikosta alkaen.

En voi uskoa tätä.
En yksinkertaisesti voi uskoa tätä.

YTL lähetti minulle kirjeen jossa myönsi minulle luvan osallistua ylioppilaskokeisiin.
Vaikka ilmoittauduin liki kuukauden myöhässä, sain raa'an rehellisellä kirjeelläni ja kolmannen tutkintokertani ansiosta myönnytyksen. Olen niin onnellinen ja ällistynyt, että voisin haljeta ja sulaa tähän paikkaan.

Enää ei ole väliä, tuleeko Myrsky vai ei, kietooko hän kätensä ympärilleni vai katoaako hän. En enää välitä. Siivoan silti koko huushollin, pyyhin pölyt näkymättömiin, kiharran tukkani, punaan huuleni, nostan keittiön pöydälle sinikeltaisen vaasin ja kevyesti nuupahtaneen kukkakimpun. Puhallan hiljaisuuden nurkista, annan punaisen sohvan huoahtaa ja hengittää, kun kuorin sen vaatevuoren alta. Avaan ikkunat, tuuletan asunnon. Pyyhin jääkaapin tason, pyyhin käteni, lakkaan kynteni, viilaan hymyni. Säilön pakkaseen lohta ja paastoan kaksi päivää ennen kuin hän tulee (jos tulee).

En enää välitä siitä, mikä on totta ja mikä harhaa.
Minulla on niin helvetin hyvä olo nyt.
Niin hyvä olo ja puhdas energia.

Tuijotan näyttöä viiltäviä sanoja ja yritän ymmärtää sinua.
Olet mustaa vettä, arvoitus, josta en saa otetta.

Sinä sanot: ollaa hiljaa, shh, S ei saa koskaan tietää.
Minä pyöräytän huulilleni pienen virneen ja teroitan kynsiäni.
Joo, toki, S ei saa koskaan tietää. Hys hys.



Ja minä tapan sinut hiilihappokynsilläni.
Raatelen samalla tavalla kuin sinäkin raatelit minut. 

Se kummallinen nainen palasi takaisin.
Minä kutsuin. 

Mustien hiusten kehystämillä kasvoilla hymy oli kuin sulaa ivaa, silmissä alistuvaksi anteeksipyynnöksi verhoiltu turhautuminen. Huulilla peittelemätön nälkä, äänessä kaiku ja bassonkumea vavahdus.

En tiennyt lyödäkö vaiko silittää. Tuijotin keskusteluruutuun ilmestyviä viestejä, joista kehräys kuulsi läpi kuin anelu. Vastasin ja vapisin. Yritin pitää mieleni perukoilla sen häpeällisen tiedon, että vain muutama kuukausi sitten hän petti ja jätti ja retuutti ja raapi ja puri. Katosi, vaikka inisin. Vaiensi, vaikka vaikeroin. Luulin, että en koskaan antaisi hänelle anteeksi, mutta --

Hänessä on se yö josta haaveilin ennen kuin osasin koskettaa itseäni.
Hänessä on se pitelemätön itsekeskeisyyden voima, etäisen isäni olemus, vahvan naisen karsima.
Hänessä on se tuli ja tappura, kynsien kylmät kaaret kuin katanan kyljet. 
Hänessä on se päänsä ylös nostanut kissa, vaatimaton virne ja kuningatarkompleksi, narsismia päästä jalkoväliin.



Niin...
Se kummallinen nainen palasi takaisin.

Minulla on rintakehässä keskelle vetävä, syvä aukko.
Tyhjiö, kaipuu.
Paikka, jossa S:n pitäisi olla.

En tiedä mitä teen, jos en voi kirjoittaa tänä keväänä. Töitä?
Mutta mitä töitä?
Mitä töitä minä voisin edes tehdä?

Optimisti, jonka olen oppinut itsessäni synnyttämään, sanoo, että wu-wei. Elämä kuljettaa, elämä kantaa. Hakuna matata. Älä pelkää, tyttö. Mutta eniten pelkään vanhempieni pettymystä. Se on ainoa kompastuskivi. Onneksi on S.

Söin tänään 2 riviä suklaata ja se tuntuu kamalalta.
BMI 21,5. Haluan painaa 52 kiloa. Se on vielä ihan terve paino. En ole pitkään aikaan repsahtanut pahasti. >Toisaalta en ole pitkään aikaan myöskään nähnyt vaivaa ja kuntoillut. En tiedä mitä teen.

Mä olen pilannut mun elämän. 

Olen pilannut tulevaisuuteni. 

Olen kaatanut kokonaisen vuoden viemäriin huolimattomin sormin.

Olen mitätöinyt syksyn kuukausien hikisenä, limaisena raatamani työn. 

Mä tapoin itseni.

Minä en ole se tyttö, joka unohtaa, joka ei jaksa, joka jättää kesken, joka palauttaa esseet myöhässä, joka ei lue.

Minä en se ole tyttö, mutta


Minä...
unohdin ilmoittautua ylioppilaskokeisiin ja nyt en pääse niihin ja seison tyhjiössä vuoden ja luuni mätänevät tähän samaan paskaan, josta aloitin. Liu'un irti yhteiskunnasta, liu'un irti ajasta, liu'un irti S:n käsistä kunnes olen tomua ja hiekkaa ja kaluttuja niskanimakia.

Olen laihtunut kolme kiloa.