Läski, läski, läski, läski, läski, läski, läski

typerä idiootti, hauras paska, heikko ääliö

Kasassa olisi ollut miltein 10 pistettä rajattoman pistedieettiin, mutta mitä minä teen? Keitän pastaa, sekoitan joukkoon oksettavan rasvaista juustoa ja ahmin ahmin ahmin. Otan loput eilisestä jäätelöstä ja kumoan puoli litraa kuin vettä vain. 

Pitkästä aikaa 1200 kaloria tuntui siltä, että kuolisin siihen. Itkin polviani vasten tietokoneen edessä ja olin niin varma siitä, että oksentaisin kaiken sen paskan ulos ennen kuin rasvat kerkeäisivät pilkkoutua ja imeytyä verenkiertooni. Itkin hätääni, ahdistustani. Toistuuko sama paska taas? Aina kun olen saavuttanut 53 kiloa, alan ahmia sairaaloisesti ja lihon takaisin lähemmäs kuuttakymmentä. En halua, että niin tapahtuu taas, mutta itsekurini on kuin apinalla. 

Päivää pahensi se, että sain tänään päälleni beiget shortsit, jotka ostin viime vuonna (enkä käyttänyt kertaakaan, koska en mahtunut niihin kunnolla). Ne olivat tänään täydelliset. Olin onnellinen, hypin peilin edessä tasajalkaa ja nauroin, mutta tämä jäätelö pilaa tämän kaiken. Ylihuomenna en enää mahdu mihinkään. 

Pelottaa.

Kaiken lisäksi ystäväni syntymäpäivät ovat huomenna. 

Helvetin mahtavaa. 

Haluan oksentaa vain pelkästä ajatuksesta.

Sattuu keuhkoihin, mahaan, kurkkuun, sydämeen ja ajatuksiin, jotka ovat kuin uneliaita haavekuvia. Olen musertuneen surullinen, eikä S ole täällä lohduttamassa minua. 

Nostan paitaa peilin edessä ja lasken tyytyväisenä päivän paria sataa kaloria uudelleen ja uudelleen päässäni. Kuivaan hiuksiani keinuen, vapautan huuliltani pehmeän hyrinän kuin rukouksen. Vaikka oloni on raskas kuin suruvaatteella, vaikka äitini sanat sihisevät korvani juurella kuin myrkyllinen käärme, S:n lempeä nauru saa silmäni syttymään. Yritän esittää mököttävää vielä mennessäni peiton alle, mutta S suutelee minua ja ottaa hitaasti toisen jalkani käsiensä väliin. Hieman alistuneena, mutta salaa tyytyväisenä kohtalooni annan hänen hieroa molemmat jalkani.

Aamulla mittasin reiden, vyötärön ja lantion ja olen kaikeksi yllätykseni kaventunut ihan vähän. Tekee mieli tanssia, vaikka pelottaa. Jokaisen onnistuneen päivän jälkeen pelkään jossain välissä luovuttavani, koska niin on käynyt aina. Entä jos alan ahmia vain kuukautta ennen Rhodoksen matkaa?

Minusta tuntuu vahvasti siltä, että olen jo saavuttanut toisen välitavoitteeni, mutta vaa'alle menen vasta kahden viikon päästä - jos nyt uskallan silloinkaan. Torstaina olen seurustellut S:n kanssa kahdeksan kuukautta. Ei se ole kovin paljoa, mutta ei kovin vähänkään. Onneksi S tietää, että olen karkkilakossa, joten me tuskin vietämmme päiväämme syöden. Lauantai saattaa olla eri juttu. Ystäväpojallani on silloin syntymäpäivät eli ruokaa on vissiin tarjolla ihan riittävissä määrin... Ahdistaa jo nyt. Näin yöllä siitä, että söin siellä karkkilakostani huolimatta muutaman karkin ja sekosin. Aloin ahmimaan karkkeja kaksin käsin oivoivoi...

Sovitin tänään päälleni erästä hametta, jonka ostin ala-asteella. Pienessä lapussa selkäpuolella lukee pienin, pirteän koukeroisin kirjaimin: "152cm". Olen satakuusikymmentäviisisenttinen nainen ala-asteelaisille pikkutytöille muotoillussa hameessa, joka ei tunne käsitteitä "lantio" ja "muodot". Onneani ei voi käsittää sanoin, kun sain pitkästä aikaa päälleni tuon ruutukuvioisen vaatekappaleen. Pyörähdin peilin edessä ja nauroin häkeltyneesti. Olin jopa tehnyt itselleni lupauksen, että käyn vaa'alla sitten, kun saan tuon pirulaisen päälleni. Nyt värisen pelosta ja siirrän ajankohtaa vielä muutaman viikon eteenpäin, sillä paino on se, joka minut viime kädessä määrittelee onnelliseksi tai onnettomaksi. Ja minä haluan olla onnellinen. Haluan painaa 53 vitun kiloa, kun seuraavan kerran astun tuomittavaksi sen perkeleen päälle.

Takanapäin häämöttää maailman ihanin viikonloppu Rohkean kanssa, jonka kutsuin sen meille lauantaina kevätpaastoon. Valitettavasti paasto loppui kyllä ruokaan saavutettuaan vuorokauden rajapyykin, mutta ahmintaan se ei missään nimessä mennyt. Tämän päivän kalorit ovat noin 700. Ja sanon "noin" siksi, etten halua laskea tarkasti, koska se tekee minusta piirun verran hysteerisemmän kuin olen jo.

Tuntuu huonolta nukahtaa täyden vatsan kanssa.
Tuntuu tukahduttavan väärältä hengittää.

Tänään olo on vahva eilisestä huolimatta. Minä olen päättäväinen, sydän on vahva kuin marmorista veistetty veistos, kädet kylmät, pää tyhjä kylmä tyhjä - niin ontto ontto että sen ulkopuolinen huuto on kumea kuin matala huokaus. Suru vajoaa minuun, mutta se tekee minut omalla tavallaan hieman onnellisemmaksi. En ole kadottanut otettani S:ään. Eilen annoin hänelle puolen tunnin hieronnan kynttilänvalossa ja aamulla hän suuteli minua ennen kuin lähti töihin ja jätti minulle evääksi toisen banaanin. En ole yrittänyt työntää häntä luotani ollenkaan. Jos teen niin, tämän täytyy loppua. Ne ovat ehdot. En enää halua menettää rakkautta ja sosiaalista elämääni siksi että haluaisin olla laiha.

Kerron salaisuuden: se onnistuu kyllä hyvin. S on neljään asti töissä. Vain aina sanoa, että söin koulun jälkeen. S ei ole kovin hyvä tajuamaan tällaisia asioita, koska hän itsekin syö niin epäsäännöllisesti. Olen turvassa. Laihdun salaa. (Ja tuskin koskaan niin paljon, että S huomaisi sen minussa fyysisesti).

Tänään aion syödä vain 500 kaloria eilisen takia, mutta voi olla että syön enemmänkin, koska ajattelin pitää lauantaina kaverini kanssa vuorokauden paaston lightmehuilla ja teellä. Pelaamme ja katsomme elokuvia koko päivän, hengaamme yhdessä pitkästä aikaa. Otan kaupasta hätäruoaksi vaikka yhden kurkun. Siihen ei kaadu paasto, mutta se voi pelastaa suurimmalta nälältä.

Söin eilen pari kourallista sipsiä ja musta tuntuu siltä kuin maailma ois kaatunut mun päälle.

On niin helppoa kääntää takki ylösalaisin ja jättää lämmin ruoka sekä voileipä kotiin. Kaupassa en osta mitään mitä alkujaan piti. Illallisen korvaa banaani, rasvaton mansikkajukurtti ja päärynäpiltti. Olo on hyvä, mutta uupunut.

Aivan kuin elämänilo valuisi minusta ulos jo nyt. Huomaan syömisongelmieni kasaantuvan parisuhteeni ja muun elämäni tielle: tahdon taas perua tapaamisia, kadota ihmisiltä, olla koskematon. Poikaystävän hellä halausyritys näyttää silmissäni taas suurelta mustalta aukolta, johon en halua kadota. Äärirajani sumenevat. Menen sekaisin.

Tiedän, etten saisi olla nyt täällä ja kirjoittaa, mutta mitä muutakaan tekisin? Tiedän, etten saisi vapaaehtoisesti vajota tänne taas, avata sieluani tälle Hirviölle ja päästää sitä sisään. Mutta teen sen silti - ja teen sen hellästi. Avaan itseni kuin upean lahjapaketin, raotan itseäni kivulle, joka hiipii sisään ja vyöryy äärirajojeni laidoille. Se häilyy rintakehäni alapuolella, nukkuu uneliaasti ja on tyytyväinen siitä, että pidän huuleni kiinni silloin kun pitäisi syödä. Se kannustaa jatkamaan, mutta minä hätäännyn. Miten tämä vaikuttaa kaikkeen tähän? Viimeksikin se sai minut suorastaan vihaamaan S:ää. Muistan vieläkin tähään blogiin kirjoittamani viestit ihmisestä, jota nyt rakastan enemmän kuin mitään muuta.

S pelaa vieressä jotain typerää autopeliä ja hymyilee minulle nopeasti autuasta hymyä saavutettuaan pelissä jonkin uuden auton. Vastaan vinolla, ontuvalla hymynkareella, joka ei ulotu lähellekään silmiä.
Ja S kääntyy, naiivina, tyytyväisenä.
Minä käperryn tuolille ja vajoan sen läpi.

Vaikka olin ollut kuusi tuntia syömättä, minun ei ollut nälkä. Punnitsin kauan kahta vaihtoehtoani: olla syömättä ja läpäistä päivä vain parilla sadalla kalorilla (ja ehkä sortua ahmimaan myöhemmin) vai tehdä hieman kasvisgratiinia ja syödä sitä.

Järkiperäisempi ratkaisu oli syödä. Kalorit jäivät kaikesta huolimatta alle päivän kalorirajan, 950:n. Todennäköisesti söin noin 600-700 kaloria, en sen enempää. Silti päässäni kimeällä lepakonäänellä huutava omatunto on paniikissa: Miksi piti syödä, jos ei ollut edes nälkä?

Tänään on neljäs päivä Healthy Skinny Girl Diettia. Kaksi viimeistä päivää ovat menneet huomattavilla alikaloreilla, eikä se ole hyvä. Mitä vähemmän syön, sen suurempi vaara on repsahtaa jossain välissä. Silti luulen olevani tällä kertaa vahvempi ja kieltäydyn syömästä enempää kuin on pakko. Myös karkkilakkoni kymmenes päivä tuli täyteen tänään, eikä mun enää edes tee mieli ahmia herkkuja.

Seuraavaksi voisin alkaa maanantaina pudottamaan kaiken höttöhiilarin mun ruokavaliosta (= vaalea pasta ja riisi). Lenkkeilykin pitäisi aloittaa.



En vieläkään tiedä paljonko painan ja minua pelottaa. 
En ehkä koskaan ikinä milloinkaan halua tietää. 

En tiedä uskaltaisinko mitenkään nousta vaa'alle, vaikka viimeisen viikon ajan minulla on mennyt niin hyvin, että en yksinkertaisesti voi olla yli viisikymmentäseitsemää kiloa.

 En uskalla haaveilla, en uskalla toivoa. Tahdon vain rapista kasaan ja kuolla. Voisin herätä sitten kun olen luinen kuin haave, ostaa punaiset nilkkurit ja täplittää valkoisia mattoja mutaisilla koroillani, heiluttaa villinä pitkää ja aaltoilevaa tukkaani.

Otan esiin vihkon, jonka piti olla pyhitetty terveellisille elämäntavoille ja kasvissyönnille. Nauran ääneen, kun silitän hellästi sormanpäilläni noita muutamaa täytettyä sivua, joiden jälkeen olen taas alkanut kirjata ylös syömiäni kaloreita.

Tänään hain alakertaan vanhan hameeni, jonka ostin muistaakseni ala-asteen kuudennella luokalla. Sain sen päälleni viime talvena painaessani noin 54 kiloa. Silloin se mahtui juuri ja juuri. Nyt se ei mene yläreisistäni pidemmälle. Aion kokeilla sitä päälläni joka viikko. En edes vaivaudu käymään vaa'alla ennen kuin se menee nyhtämällä päälle.

Laitan Sinisilmälle itkuisen viestin, ja hän lupaa, että on aina täällä minua varten. Tuudittaudun väärään lohtuun ja haparoin.

Kesällä, kun minä ja S emme vielä olleet varsinaisesti pari, mutta olimme kaikesta huolimatta äärettömän läheisiä ja tunnustimme pitävämme toisistamme, S päätyi maagisesti allasbileissä yhden parhaimman ystäväni, Avaruuden, kanssa sänkyyn. (merkintä kesältä: klik)

S vakuutti mulle, ettei saunassa tapahtunut mitään muuta kuin yksi naurettava suudelma ja vähän jotain hivellystä. Myöhemmin sukellettuani puolilaittomasti S:n facebookin viestiketjuun, löysin S:n kehotuksen Avaruudelle: "sovitaan, että meidän välillä ei sitten tapahtunut mitään muuta".

Eli he harrastivat seksiä ja ovat valehdelleet siitä melkein vuoden ajan.
Kirsikaksi kakun päälle löysin S:n viesteistä myös viittauksen aikaisempaan kertaan, joka ei tapahtunut meillä.

Sydän pakahtuu ja itken itseni kuoliaaksi.
Minun S:äni...

En halua enää koskaan luottaa miehiin. 
En enää koskaan. 

Tukehdun.