Nykyään kirjoitan tänne vain siitä, että haluaisin olla surullinen.
Mikä naurettavan absurdi paradoksi: onnellinen ihminen tahtoo kuolla surusta. Tai ainakin kuvittelee tahtovansa, vaikka kaikki on niin hyvin just nyt.

Mulla on yksinkertainen kaava siihen, mihin salaa haaveissani tähtään: eristäydyn, katkeroidun ja alan vihata. Koska vihaan, tahdon olla yksin. Suru luo tyhjyyttä ja tyhjyys yksinäisyyttä. Ja mitä käy kun on yksin ja vihaa itseään?
Silloin laihtuu. 

Vaikka haaveilen asioista, joita kaipaan, en aio polttaa siltoja maailmoihin, jotka olen löytänyt. Joka toinen päivä vihaan itseäni hetken, mutta 58 kiloa ja kaksi makkaraa mahassa on loppujen lopuksi niin pieni hinta siitä, miten rakastunut ja onnellinen olen. Sitä paitsi ei syömättömyys tehnyt minua iloiseksi kuin hyvin harvoin - silloin kun onnistuin moitteittomasti, poltin jokaisen syömäni kalorin tai paastosin pelkkää teetä juoden. Mutta siinä on jotain jota kaipaan. Kai ne katseet, jotka loin muiden lautasiin. Se elitismi. Tunne, että on vähän enemmän niskan päällä itsestään ja muista. Kammottava ajatus, mutta annan sen lipua.

Jos saisin otteen taas Rohkeasta, vanhasta ystävästäni jonka kanssa purimme usein nämä asiat, voisin taas päästä edes pienelle matkalle tähän tuttuun ja turvalliseen maailmaan, ehkä jopa pudottaa muutaman kilon, joita mulle on taas kertynyt. Rohkean kanssa me laihdutimme yhdessä, lenkkeilimme yhdessä - kärsimme yhdessä.  
Hän voisi olla minun porttini takaisin. 

Join koko viikonlopun putkeen. 

Join koko vitun viikonlopun, mutta onnistuin silti lukemaan yhden kirjan verran biologiaa. Vielä bioteknologia ja paljon kertausta jokaisesta jo lukemastani kirjasta niin olen valmis. 

Perjantaina tanssin kahdeksasta asti aamuviiteen. Lauantaina olin hereillä vielä tunnin pidempään, vaikka olin edeltävänä yönä nukkunut juuri ja juuri viisi tuntia. Istuttiin lattialla hyvässä porukassa ja juotiin, tanssittiin ja lopulta päädyttiin muutaman juomapelin jälkeen pelaamaan korttia. Jos hävisi, piti riisua yksi vaatekappale. 

Illalla, kun ihmiset lähtivät, vaikka muutama heistä lupasi jäädä mun kanssa nukkumaan yksinäisen suureen taloon, itkin hiljaa sängyssä puoli tuntia ennen kuin nukahdin. Vasta silloin mun päähän iskostui se, miten onnekas olen, kun mulla on S. Jos olisin soittanut S:lle silloin aamuyöllä, hän olisi varmasti hypännyt auton rattiin ja tullut vaikka toiselta puolelta maapalloa halaamaan mun väriseviä äärirajoja.

Ja mitä minä teen? Mitä minä hitto soikoon teen? Kuvittelen kutsuvani Sinisilmän juomaan meille, koska hekin ovat liikkeessä. Kuvittelen, että niissä sinisilmissä olisi jotain, mitä minulla ei jo ole. Halveksin itseäni siitä, että voin edes kuvitella, millaista olisi ihastua uudelleen. 

Onneksi ei ole krapula. Äiti tosin suuttui silmittömästi kun oli jostain kummasta tajunnut, että täällä oli juotu. Valehtelin, että kavereita tuli paikalle vain 2, vaikka heitä olikin noin kymmenen. Mulla on vieläkin illan pullot vaatekaapissa piilossa. Pitäis kai käydä kaupassa. 

Juomisten ja kännimättöjen energiasisältö hirvittää. 

Eilen painoin 56,3, tänään 57,1. Tosin söin juuri äsken ennen puntarilla käymistä krapulaan aika reippaan lautasellisen valmispastaa ja join kaksi lasia appelsiinimehua, joten nousseet 800g voivat tulla myös ainakin osittain täydestä mahasta. 

Oli miten oli, olen syönyt ihan liikaa. 

Ja juonut ihan liikaa. 

Lukenut liian vähän. 

Ollut huolimaton rakkaudessa.

Olen laiska.