Happi on vetyperoksidia. 

Humallun häneen, humallun ja katoan ja tunnen yllättäen olevani yksin. 

Ja minä pelkään, että olen ollut liian pitkään toisella puolella osatakseni palata. Olen ollut liian pitkään yksin, olen kantanut liian kauan näitä ajatuksia, tätä surun suurta merta, ja olen rakentanut pesäni sen syvyyksiin.

Niinpä karkaan yöllä hänen käsistään ja ompelen keuhkoni vetyperoksidista ja lattialle rapisseesta kauhusta kuin mustan hautajaiskankaan.

Paino kieppuu jossain 56-57kg lähimaastossa,

ja

     Rohkea on taas laihtunut.


S tulee tänään tai huomenna takaisin Suomeen, täyttää minut,
ja olen taas alasti, koruton
lihava

Olen ymmärtänyt elämästäni muutaman asian,

a) En koskaan tule saavuttamaan sitä painoa, johon tähtään. Heitän päältäni viisi kiloa, iloitsen, ja lihon uudelleen.

b) Tulen näyttämään vanhojen tansseissa läskiltä, nakinkuoreen ahdetulta valaalta.

c) Elän tässä epäonnisestuneessa yhtälössä koko elämäni. 

d) Söin juuri pellillisen erittäin rasvaisia keksejä, ja painoni on taas noussut 2kg.



Wii fit kertoi juuri, etten ole käyttänyt sitä 95:een päivään, ja että olen lihonut 2,7kg.
Mulla ei ole tansseihin mekkoa. Treenit alkaa parin viikon päästä koeviikon jälkeen. Mua hirvittää. Olisimpa laihempi, olisimpa edes 55kg - JA PYSYISINPÄ SIINÄ - kun käyn viimein ostamassa itselleni norsunluunvalkoisen mekon.

Itkettää, itkettää, itkettää, itkettää.
Olen niin epäonnistunut. Vihaan itseäni.

Miksi en vain voisi olla laihempi? Miksi en osaa tätä? Miksimiksimiskimiksimiksi

Paljas.
Hän on paljas niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin.

Hän ei enää ole tyhjä alue, hahmotelma mielen väsyneillä nurkilla. Hän on ollut minun maailmani niin monta kuukautta, että sattuu.

Tunnen jokaisen kuhmun, jokaisen sentin, onnelliset, autuaat huokaukset. Hänen sydämensä kiihkeän sykkeen, kun hän tulee minuun, huohottaa.

Ja tänään me paljastamme kaiken, mitä ei ole paljastettu aikaisemmin, ja sattuu, sattuu.
Vanhoja asioita, jotka ovat jo haudattuja, mutta jotka elävät vielä pitkään ennen haalistumistaan.

Kuron umpeen kaiken henkisen välimatkamme, liityn sydämesi kaikuun ja hymisen tyytyväisenä. Vaikka sinä olet kaukana toisella maalla, tunteemme on yhdistävä silta - ja pian sinä olet täällä taas ja me tiedämme kaiken.

Ah, vaikka sattuu, vaikka koskee, vaikka tekee mieli oksentaa, koska kaikki maailmassa ei ole minun hallittavissani, tuntuu yllättäen siltä kuin olisi repinyt märkivän ja kipeän haavan auki ja nähnyt sitten, että se pulppuaa kultaa.

Elämä on yksitoikkoista, tylsää, väritöntä,
liian raskasta, täynnä koulua ja epäonnistumisia.

Ja ta-da, minä olen lihava.
En jaksa liikkua tai tehdä mitään painoni eteen. Yritän vähentää, kiristää nyörejä, mutta paino ei laske, enkä minä osaa olla syömättä.

Ja vihaan itseäni taas niin paljon.
Jokaista senttiä ja solua. (Ja ikävöin sinua niin, etten saa happea. Rukoilen: tule takaisin, tule takaisin, tule takaisin, jätä Ruotsi jo taaksesi ja palaa).

Nyt ei mene hyvin. Ei mene hyvin, eijeijeijeijei.
Voisin heittäytyä sudenkuoppaan ja tehdä sinne rikkonaisten luiden pesän.

Päivän vaatimaton ruokasaldo meni kutakuinkin näin:
2 pientä uunipullaa (ylimääräisellä sokerilla)
2 kupillista makaroonia ja juustoa
2 leipää
2 purkkia jukurttia (0%)
2 palaa kuivakakkua
100g salmiakkikarkkeja
(Vieläkö muuta?)

Ilmeisesti tämä on ollut todella parillinen päivä. Jokainen annos x 2. En edes halua edes ajatellakaan kaloreita. Inhottaa. Kävin äsken oksentamassa pitkästä aikaa. Laitoin musiikin vähän liian kovalle ja oksensin ämpäriin saunan lauteilla. Puolessa välissä touhua (mössöstä päätellen sain pois 2/3 pullista ja 2/3 makaroonimössöstä) lopetin häpeän iskiessä rintaan. Johan minä kauan sitten tein lupauksen, että ei tätä enää. Eijeijeijeijei.

Kävelin isän luota kotiin ja ajattelin mennä ahertamaan wiillä ainakin 30min. Sitten on pakko tehdä essee ja lukea uskontoa.

Hävettää, että söin. Onneksi en välttämättä, jos siis käy tuuri, liho tästä - ainakaan paljoa. Laitan AC/DC:n soimaan kajareista ja kiitän siitä, että huomenna on niin paljon tekemistä, että en kerkeä syödä. Sama juttu sunnuntaina.

Käyn myös huomenna vaa'alla ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen vain pettyäkseni itseeni sydänjuuriani myöten.

Olen laihtunut takaisin mustiin pillifarkkuihin, jotka vielä muutama viikko takaperin mahtuivat kiinni vain vetämällä vatsaa sisään. Nyt ne ovat täydelliset; nappi ei paina alavatsaa ikävästi kuin se olisi kokoon painuva mustelma, mutta kangas puristaa reisiä ja persettä muotoillen sitä tarkasti arvostelevan katseen alla. Tuijotan itseäni eteisen peilistä ehkä vähän tyytyväisempänä kuin aikaisemmin.

S lähti eilen takaisin Ruotsiin. Minä valvoin yökahteen kirjoittaessani esseetä viruksista. Söin aamupalaksi 5 palaa sushia ja kaduin heti.

Hamstraan laukkuuni muutaman romaanin, joihin pakenen, jos sosiaalinen elämä vaikuttaa tänään siltä tutulta kylmäsilmäiseltä hirviöltä.

Nalle valehtelee minulle ja Avaruudelle mitä järjettömimpiä tarinoita. Minua puistattaa, inhottaa. Tahtoisin tukehduttaa hänet hiilidioksidiin. Tarkastelen kaikkea astetta kovemmin, kylmemmin silmin, mutta silti löydän aina tavan nauraa itselleni, aivan kuin tämä olisi jotain järjetöntä peliä, jossa minä olen viimein voitolla! Nauru on kolkkoa, mutta itsetyytyväistä. Pitää pitää narut kasassa. Kolme viikkoa riittää, kolme viikkoa, minun on pakko purra hammasta, muuttua nestetypeksi, jäätyä, kovettua, muuttua näkymättömäksi, olemattomaksi, katkaista kaikki sosiaalinen hulluus, joka voisi saada minut syömään. Voin keskittyä kirjoihin, loputtomaan lukemiseen ja kirjoittamiseen. Hautaudun, ja olen siitä tietoinen ja lapsellinen innoissani.

Alamäki, ala jo tulla.
Minulla on ikävä mustasilmäistä hirviötäni (hajota minut, pyydän).