.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Archive for toukokuuta 2012

Tekopyhyys


posted by Uneksija

No comments



On niin tekopyhää kirjoittaa kahta blogia. On se yksi, joita koristavat tunnistettavat kasvot ja jossa minä ylistän aurinkoa ja maata ja kaikkea siltä väliltä ja sitten on tämä toinen, joka on pimeämpi puoleni, minun varjoni, ne asiat, joita en koskaan sano ääneen.

Kyyneleet valuttavat raitoja poskilleni. Pyörin peilin edessä kuin joku sekopäinen. Kuukausi sitten päälläni ollut hame ei mahtunut päälle.

Teen rutiininomaisesti 40 vatsalihasta ja joogaliikkeitä joka päivä ja silloin kun unohdan, olen huono ihminen. Kouluun pyöräily loppuu, joten minun on alettava käymään yhä useammin ja yhä pidemmillä lenkeillä.
Minun   on   oltava    enemmän    kuten    Rohkea    tai     kaikki    muut    jotka    osaavat.

Kääriydyn lakanoiden sekaan valittamaan ulkomuotoani. K:n olemassaolo on lasinsirpaleita rintaan - onneksi sekin loppuu kohta, enää kaksi päivää, vain kaksi. Rohkea kysyy minua lenkille, mutta sitten hän ei tulekaan ja oloni on hylätty. En edes halua nähdä häntä, mokomaa onnistujaa, joka saa minut tuntemaan itseni säälittäväksi alisuorittajaksi, mutta silti jokin menee riks raks sisältä ja sattuu.

S ei jätä minua rauhaan, enkä tiedä, mitä hän haluaa tai mitä minä itse haluan. Sen tosin tiedän, että en osaa olla parisuhteessa. Luulisi S:nkin tietävän sen jo.

Hän vetää minut syliinsä, nauraa vasten korvaa ja on äärettömän mustasukkainen muista pojista ympärilläni aivan kuin olisin jotain, minkä hän omistaa, vaikka tuo verbi onkin mahdollista ilmaista nykyään vain imperfektissä.
O-mis-ti. 

Eikä hän silloin kauan sittenkään omistanut kuin rippeitä tästä hajanaisesta kuoresta; minä olin syvällä itsessäni, muiden tavoittelemattomissa, pidin kaiken kamalimman ja syvimmän itselläni.

Born to die


posted by Uneksija

No comments


Feet don't fail me now
Take me to the finish line
All my heart, it breaks every step that I take


K:n seurassa on tuskallista olla. En halua nähdä ketään, mutta en tahdo jäädä yksinkään. Silloin ajattelen liikaa, syön liikaa ja valitan kykenemättömyyttäni.

S on taas liian lähellä.
"Jätänkö ikkunan auki niin, että sä voit kuulla sateen?"

Vilkaisen sitä kerrossängyltä ja vedän hitaasti henkeä silmät sirissä. Vartalo jännittyy. Puolustusmekanismit heräävät, huutavat halleluujaa ja repivät hermosoluja. Se taputtaa mun päälakea, koskee mua kuin silloin joskus, ja sulkee huoneen oven perässään. Jään yksin ajatuksiin, joihin onneksi nukahdan nopeasti.


Don't make me sad, don't make me cry
Sometimes love is not enough and the road gets tough
I don't know why


Paino on taas noussut vähän. Se on vakiintunut 57kg:sta 56kg:n. Eilen se oli jo viidenkymmenenviiden puolella. Turhauttaa, että aamupaino oli korkeampi kuin eilen.

 Kaiken läskiahdistuksen lisäksi minulla on jatkuvasti hillitön halu ahmia. Menkat herättää hormonit talviunilta ja pyörittää ne sekaisin. Ruumis huutaa ruokaaruokaaruokaa. Onnekseni en ole vielä sortunut karkkiin tai muuhun kaloripommiruokaan, vaikka läheltä on liipannut. Olen kyllä ahminut muita ruokia, mm. vaaleaa leipää ja maissia, mutta aina sellainen on pienempi paha kuin suklaa.


Keep making me laugh,
Let's go get high
The road is long, we carry on
Try to have fun in the meantime



Selaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä ja viha liekehtii sisuskalujen sisällä. Mun piti olla viisikymmentäkiloinen kesäloman alussa. Katkera nauru tuo silmiin tulvahduksen kyyneleitä. Tässä tämä läski istuu edelleen samassa painossa. Siirrän uskonnonkirjan huokaisten sivummalle. Minun pitäisi lukea, mutta energiaa ei ole ollut moneen päivään muuhun kuin nukkumiseen ja heräämiseen ja hereillä pysymiseen siihen asti kunnes voi taas nukahtaa.

Koeviikko on mennyt täydellisesti penkin alle. Paino on periaatteessa laskenut, mutta nyt se taas pomppii ja pelkään, että ahmin itseni pian taas pari kiloa pyöreämmäksi. Mua pelottaa.

Pyöri, tyttö, pyöri


posted by Uneksija

No comments



Tämä päivä oli kaunein ja kamalin samaan aikaan. Kuoroharkoissa K särki jälleen sydämeni ja hänen silmänsä tekivät olostani tukehtuneen. Nappasin laukun käteeni ja juoksin ulos huoneesta kuin jokin pakokauhun lamaannuttama, aivoton pikkulapsi, joka on juuri saanut kuulla talon olevan sortumispisteessä ja liekkien nuolevan käytäviä. Sydän löi ja hakkasi, kädet vapisivat, päässäni risteili vain yksi säälittävä ajatus: oli päästävä pois. Painoin puhelimen korvaani vasten näytelläkseni juoksevani ulos tärkeälle puhelulle.

Aula oli liian täynnä hälinää, joten siirryin vaistomaisesti ulos pihalle. Istuin sammaloituneelle kivelle ja vuodatin äänettömiä kyyneliä toivoen salaa, että joku olisi huomannut ja pelastanut minut. Hengitys takertui kurkkuun. Halusin repiä ranteeni auki. Tahdoin, että K huomaisi, kuinka paljon hänen olemassaolonsa sattuu rintaan.
Oksettaa.



Myöhästyin prepiltä. Olin liikuntakyvytön. Ruumiini yksinkertaisesti kieltäytyi nousemasta kiveltä, vapisi vain, nautti auringosta, vihasi K:ta.

Koulun jälkeen jouduin leikkimään onnellista, kun kävimme kuvausreissulla kahden kaverini kanssa satamassa. Onneksi mielialani sittenkin nousi ja minulla oli oikeasti hauskaa. Sen jälkeen näin Avaruutta ja Nallea ja me menimme meille ja teimme elokuvan, jonka katsominen sai aikaan niin kovat naurut, että sattuu edelleen vatsaan.

Nyt kaikki kuitenkin on taas kipeää ja tulenarkaa. Tarvitsen seuraa ja ihmisiä, etten katoa itseeni. 

Rohkea ei reagoi mitenkään lähettämääni viestiin, S ei ehkä jaksa nähdä minua tänään.
Hyvästä päivästä tuli ensin huono, sitten hyvä, loistava ja lopulta paska.

(Syödyt kalorit tänään noin 600-700, kulutetut 300)


Born to die


posted by Uneksija

No comments

Käteni ja pääni ovat tyhjät ja maha liian täynnä (silti se murisee?).
Koeviikko on lyönyt hapen pois keuhkoistani, ja minä olen kaiken vähäisen ahkeroinnin vuoksi kuluttanut viimeisimmätkin energiarippeeni. Tahdon työntää pääni ruohonleikkuriin ja kuolla.

Hengitys tuntuu samalta kuin hengittäisi ruusunpiikkejä.
Kirjoitan viikonloppuna postauksen K:sta, koska minun on saatava purkaa asioita. Hän on ahkera sanomaan "heitä" ja "hyvää huomenta", kun minä viimein yritän kääntää selkäni.

Söin tänään 100-150g karkkia. Hävettää jumalattomasti. (Häpeän tunne on tietoinen merkki siitä, etteivät ketipinorit vaikuta. Se tekee minusta tavallaan onnellisen, tavallaan hätääntyneen.) Sen lisäksi alas meni 1½ leipää ja kanasalaattia. Kalorit ovat jossain tuhannen paikkeilla, luultavasti yli. Pakko lähteä tunnin lenkille tuulettamaan päätä ja tuhlaamaan liiallisia kaloreita.

Otin äsken leipäpussista leivän ja jääkaapista voin ja juustopaketin. Tuijotin niitä pitkään, kunnes sulloin kaiken takaisin paikoilleni ja hengitin syvään. Syke kiihtyi. Kaivoin tavarat takaisin, otin käteeni voiveitsen ja painoin sen keltaiseen, rasvaiseen margariiniin. Sydän pamppaili ja minua pelotti, kunnes viimein tein lopullisen päätökseni ja korjasin kaiken uudelleen jääkaapin syövereihin.

Sekava olo. Pelkään, että syön ylimääräisen leivän lenkin jälkeen.

(Ketipinorit vaiensivat nämä ajatukset - nyt ne ovat hereillä taas ja minua pelottaa, vaikka tätähän minä sanoin toivovani.)

Embrace my damaged heart


posted by Uneksija

No comments



Paino nousi noin kaksi kiloa edellisellä viikolla ja siitä lähtien se on pysynyt samana. Kesälomaan on kaksi viikkoa, liikaa vain liian vähän, en edes tiedä. Aika on minulle taas yksi ja sama asia; en odota kesää kuten ystäväni, enkä enää pelkääkään sitä. Naurahdan kylmästi, välinpitämättömästi suorastaan, makuuhuoneeni kokovartalopeilin edessä alusvaatteisillani, kosketan inhottavaan rasvakerrokseen kiedottua itseäni ja tiedän, etten tänäkään kesänä tule astumaan julkisille rannoille pakottamallakaan. Sen ymmärtäminen vie keuhkoistani suoristuspaineen. Ei ole kiire yrittää mahdotonta. Sydäntä kylmää niin kuin olisin ulkona lumisateessa. Kosketan rintakehääni ja peruutan pois peililtä eikä minua edes itketä. Lumisade, tämä minut kylmettänyt routa, ei sada asvaltille; se leijuu sydämeni sisässä. Se on jumissa siellä. Raapisin sen pois, jos kynteni ulottuisivat niin syvälle.

Lihaskunnosta on tullut minulle rutiini. Teen tietyt lihas- ja joogaliikkeet päivässä ja jos missaan ne, olen levoton koko yön. Vatsan päällä on ihan yhtä paljon rasvaa kuin aiemmin, mutta huomaan, miten lihakseni ovat kahta vahvemmat.

Ketipinoreiden lopettaminen on vaikuttanut huomattavasti unirytmiini. Valvon nykyään taas myöhään aamuyöhön, enkä saa sänkyyn kaaduttuani unta. Myös mieliala tippui vapaapudotuksessa astetta alemmaksi, olen taas vihainen ja välinpitämätön, mutta sentään syöminen tuntuu olevan paremmassa kurissa - ainakin hetken.

En tiedä, osaanko palata tuttuihin rytmeihin, mutta kunhan vihaan itseäni, tämä on okei. En osaa itsekään selittää tätä kunnolla, mutta ketipinoreiden tuoma huolettomuus ("sä oot ihan okei, voit syödä vielä yhen leivän, ei se mitään") ei tuntunut turvalliselta. Lääke hallitsi minua, niin minä ajattelin ja ajattelen edelleen. Olen oma itseni silloin, kun harha-askeleista joutuu maksamaan kovan hinnan. Tavallaan tykkään siitä kaikesta; kontrollista joka kestää silmänräpäyksen ja sitten hajoaa ja kaikki alkaa alusta.

Olen jumittunut kiinni säälittävään välitilaan, josta ei ole nousua eikä laskuakaan, ja tavallaan, vaikka siinä ei ole pienintäkään hiventä järjenmukaisuutta, pidän sitä ihan mukavana olotilana, kotina jopa. En tietenkään ajattele näin viiltäessäni tai lyödessäni itseäni kostoksi, pitäessäni päämäärättömiä paastopäiviä ja tehdessäni juoksulenkkejä, mutta tämä kaikki on juurtunut minuun liian lujasti, että osaisin noin vain karistaa kaiken irti.
Joten kysymys kuuluu, ketipinorit VS jumittava syömihäiriö? Jälkimmäinen on ehdoton valintani, vaikka se on noista kahdesta se vaihtoehto, joka on täydellisen perseestä.

Välillä minussa herää kysymys, pääsenkö tästä irti koskaan, mutta vannon itselleni, että joskus kyllä, sitten joskus.  En usko. 

Tänään en mieti tulevaisuuskysymyksiä, sillä tämä päivä meni kuten sen tahdoinkin menevän - siinä on riittävästi ajateltavaa. Aloitin 46810-dietin ja kaloreita tältä päivältä on tullut n. 300. KOLMESATAA JUMALAUTA. Milloin viimeksi olisin syönyt niin vähän? En muista, en hitto vie muista.


Tosi tökerö lopetus postaukselle, mutta no can do, I'm häpiii





Don't look back


posted by Uneksija

No comments

En ole tyytyväinen tähän päivään, vaikka voinkin huokaisten sanoa, ettei ruokasaldo ole paljoa yli tuhannen kalorin. Kävin 3km juoksulenkillä ja kiipesin kilometrin pituisen laskettelurinteen ylös. Tein myös vähän lihaskuntoa ja venyttelin kunnolla pitkästä aikaa.

Tuntuu, että olisin vain syönyt koko päivän. Maha on täynnä ja koko päivä tuntuu pyörineen ruuan ympärillä. Laskin kaloreita kuitenkin vain noin 1100, ja tuokin tulos tuli ylöspäin pyöristettynä. Kun vielä liikunnat vähennetään tästä yhtälöstä (ruuat - 45min lenkki, 15min lihaskunto ja 30min uinti) eivät kalorit ole infernaalisen korkeissa lukemissa.

Lupasin itselleni, etten ryntää vanhaan rytmiini liian kovalla vauhdilla. Ketipinoreiden takia kaikki muuttui; nyt minun on annettava itselleni aikaa löytää takaisin se tuttu rytmi, jonka varjoissa elin ennen lääkkeitä.

Tämä, 1100 kaloria miinus liikunnat, on ihan kohtalainen aloitus. Olen sitä paitsi asettanut elämälleni uusia tavoitteita. Tahdon olla mieluummin atleettinen ja hyväkuntoinen kuin sairaaloisen laiha. Ihanteeni ovat kokeneet uudestisyntymisen.


posted by Uneksija

No comments

On       vaikea     hengittää    koska   minä   pelkään

ja      minä     näen   asioita    jotka   eivät   ole   oikeasti   olemassa






Vesipisarat


posted by Uneksija

No comments




                                 Minä lopetan tänään (omasta suostumuksestani, lääkärini ja äitini ajatelkoot mitä vain) 
nuo viheliäät Ketipinorit, joiden huomaan muokkaavan ruokatottumuksiani aivan liian radikaalisti.

Nukkumisesta tulee ehkä helvetin hankalaa, mutta se on pienempi paha kuin syödä 1600 vitun kaloria yhden naurettavan päivän sisään. Annan itselleni liikaa anteeksi tuntematta edes syyllisyyttä.



Minä aion taas vihata itseäni, sillä vain niin tunnen olevani elossa.


Näkemiin, lääkesekasortohelvetti,
minä olen 
vapaa



 


posted by Uneksija

2 comments

Huomenna minä en enää kestä
Kirkonkellot ja kaikki ne itkevät ihmiset saavat minut varpailleni. Jokainen liike tuntuu siltä kuin liikkuisin tervassa.

Minulla ei ole mitään, mitä pukea sellaiseen tilaisuuteen, jossa kuolemaa surevien hahmojen mustiin riveihin tulisi osata sulautua. Paniikki leijaili päälleni kuin pieni laskuvarjo, ja nyt se on valunut silmieni eteen niin, että olen vähällä karata kotoa vain luistaakseni ukkini hautajaisista (se on kamala ajatus, tiedän kyllä).

Äiti heitti minulle vanhan XXL-kokoisen paitamekon, joka ulottuu melkein polviin asti. Puin sen päälleni ja tuijotin peilistä kuvajaistani pitkään hiljaa. Olin sanaton siitä, miten oksettavalta ihminen saattaa näyttää. Vaikka minä en ole mikään anorektinen kukkakeppi, en ole lihavakaan, joten minua suorastaan suututti pitää päälläni jotain niin isoa ja roikkuvaa.

Kaikki tuntuu liian raskaalta tänään. Hengitys värisee, kädet hapuilevat pitkin vartaloani ja vihaavat joka senttiä. Koira on kussut huoneeni nurkkaan, ja (niin iljettävältä kuin se kuulostaakin) en vain jaksa nousta tästä. En jaksa. En jaksa, en jaksa, en jaksa, vaikka minun pitäisi.


                                                                     *    *    *

"Ihmiset, joiden mielestä kuolema on pahinta, eivät tiedä elämästä mitään."
- Sue Monk Kidd (Mehiläisten Salaisuudet, Bazar)

Hys


posted by Uneksija

No comments

Olen 
ollut 
hiljaa

.
.
.


Aivan kuin en enää osaisi puhua. 






Katosin


posted by Uneksija

1 comment



Olen ollut pitkään hiljaa, olen ollut näennäisen kiireinen oman maailmani ja tämän maailman erottavalla sillalla; olen juoksennellut olevinaan tarpeellisena ja kiireisenä kantaen hartioillani syvää häpeää. En enää tiedä, miten kauan jaksan toista maailmaa, sitä aitoa, sitä konkreettista, jossa olen aivan erilainen ihminen kuin niissä ajatuksieni syvissä metsissä, joista ei pääse läpi kukaan muu kuin minä.

Hengitykseni painaa rinnassa kuin tiiliskivet, kun pieni sali täyttyy ihmisistä ja sykkeeni nousee pilviin. Paniikkikohtaukseni ovat yleistyneet ja luulen, että vainoharhaisuuteni ja tämä alituinen asioiden säikähtely (esimerkiksi viime yönä luulin vanhaa reppuani lattialle käpertyneeksi ihmiseksi ja tuolia kumaraselkäiseksi mieheksi) johtuu ketipinoreista, yleisestä elämänhaluttomuudesta tai kaikesta yhtä aikaa.

Pieni matkani Helsingissä oli arjesta irrottava kokemus, mutta siellä jos jossain söin. Nyt olen häpeissäni. Paino on noussut pilviin. Olen samassa painossa kuin jouluna ja motivaationi laihduttamisen suhteen on miinuslukemissa. En tahdo enää, en jaksa yrittää. Kaikki - kaikki paitsi kirjoittaminen ja musta kahvi - tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Lattialle on kasaantunut vaatteita ja kaapit ovat pölyisiä. En jaksa edes hengittää.

Miten minä olen taas lähtöviivalla? Mihin kadotin ne palat, joilla korjasin itseäni?

Toivon, että saisin edes motivaation laihduttaa pian takaisin, sillä kesä on jo ovella. Äiti täytti pari päivää sitten alakerran uima-altaan ensimmäistä kertaa vuosiin ja pian voin alkaa kuntouimaan ihan olan takaa, jos vaikka saisin itseäni vähän kiinteytettyä (hah).

Äkkikuolema


posted by Uneksija

2 comments

Hengitys värisee ja silmissä vilkkuu mustaa. Vieressä on liikaa rahkapurkkeja ja karkkipapereita. Mua hävettää.

K jätti vastaamatta mun tekstariin ja sen arvo mun silmissä koki äkkikuoleman. Mä en jaksa enää välittää siitä mitä syön ja mitä en syö; en jaksa välittää siitä, että kaikilla muilla paitsi mulla oli mielenkiintoinen vappu.

Kadotin lompakkoni ja vihaan kaikkea ja kaikkia ja sitä, miltä täydet keuhkot ja suonissani kohiseva veri tuntuu. Painan taas kiinni kaulani verisuonet, huojahdan taaksepäin ja olen vähän vapaampi. Haen huoneeseen ruokaa ja leikin, ettei ole tätä päivää eikä huomista eikä minua.

Paska elämä, paska päivä, paska se ja tuo ja peili ja minä ja kaikki ihmiset.