On niin tekopyhää kirjoittaa kahta blogia. On se yksi, joita koristavat tunnistettavat kasvot ja jossa minä ylistän aurinkoa ja maata ja kaikkea siltä väliltä ja sitten on tämä toinen, joka on pimeämpi puoleni, minun varjoni, ne asiat, joita en koskaan sano ääneen.
Kyyneleet valuttavat raitoja poskilleni. Pyörin peilin edessä kuin joku sekopäinen. Kuukausi sitten päälläni ollut hame ei mahtunut päälle.
Teen rutiininomaisesti 40 vatsalihasta ja joogaliikkeitä joka päivä ja silloin kun unohdan, olen huono ihminen. Kouluun pyöräily loppuu, joten minun on alettava käymään yhä useammin ja yhä pidemmillä lenkeillä.
Minun on oltava enemmän kuten Rohkea tai kaikki muut jotka osaavat.
Kääriydyn lakanoiden sekaan valittamaan ulkomuotoani. K:n olemassaolo on lasinsirpaleita rintaan - onneksi sekin loppuu kohta, enää kaksi päivää, vain kaksi. Rohkea kysyy minua lenkille, mutta sitten hän ei tulekaan ja oloni on hylätty. En edes halua nähdä häntä, mokomaa onnistujaa, joka saa minut tuntemaan itseni säälittäväksi alisuorittajaksi, mutta silti jokin menee riks raks sisältä ja sattuu.
S ei jätä minua rauhaan, enkä tiedä, mitä hän haluaa tai mitä minä itse haluan. Sen tosin tiedän, että en osaa olla parisuhteessa. Luulisi S:nkin tietävän sen jo.
Hän vetää minut syliinsä, nauraa vasten korvaa ja on äärettömän mustasukkainen muista pojista ympärilläni aivan kuin olisin jotain, minkä hän omistaa, vaikka tuo verbi onkin mahdollista ilmaista nykyään vain imperfektissä.
O-mis-ti.
Eikä hän silloin kauan sittenkään omistanut kuin rippeitä tästä hajanaisesta kuoresta; minä olin syvällä itsessäni, muiden tavoittelemattomissa, pidin kaiken kamalimman ja syvimmän itselläni.