Viimeinen aikani Alavassa oli tänään. Olo oli tyhjä ja tarpeeton ja eksynyt, kun hyvästelin virallisesti kätellen lääkärini. Hän toivotti minulle hyvää jatkoa ja antoi äidille reseptin Ketipinoreihin, joita en ehkä haluakaan syödä siinä pelossa, että ne saavat ruokailutottumukseni ylösalaisin.  

Nalle suuttui minulle tänään ennen viimeistä aikaani Alavassa. Hänen puheensa oli kiivasta vain hetken; sitten hän tuntui katuvan kiihkeyttään ja puhui hitaammin ja ehkä hieman anteeksipyytävästi. 

"Et ole lainkaan se sama ihminen. Suutut nykyään niin helposti. Sulla on jotain pinnan alla."

Minulla on aina kaikkea pinnan alla syvällä siellä, missä sielun ja tajunnan raja kulkee ja erottaa kaksi tyhjiötä. Mutta oi, tietenkään minä en sanonut sitä ääneen, selittelin hänelle omia, ympäripyöreitä vastauksiani, ja se riitti. 

Äidin kanssa elämme kahdessa erillisessä maailmassa, eikä hän edes yritä ymmärtää maailmaa minun silmistäni.

"Et sä mikään taiteilija ole, vaan tavallinen nuori."

"Kaikki unelmat ei vaan toteudu."

"Tää on taas tätä sun esitystä."

"Masennus on sun oma valinta."

Kiitos, Äiti, sinähän sen tunnutkin tietävän. 

Ps. Banneri on uus, mitä tykkäätte?

Mä rukoilen, osaako joko auttaa mua korjaamaan tuon omituisen mustan raidan, joka tulee blogin päälle?
Mikä se on, mistä se tulee ja saako sen pois?

Musta tuntuu, että mut on unohdettu kaikkialla ja olen täydellisen merkityksetön. Kukaan ei näe mua kaikkien näiden hymyjen ja turhien kilojen ja ahmittujen karkkipussien alta. Vaivalla laihduttamani kilot ovat viikon ahmimisputkessa pureutuneet takaisin kiinni ihoni alle, enkä osaa kuin itkeä väsymyksestä ja turhautumisesta - itsesäälin määrä on käsittämätön. Happi tuntuu myrkylliseltä ja hengityskelvottomalta, soperran, jos Koira katsoo mua silmiin ja vihaan itseäni aamuisin, kun vanhat housut alkavat taas kiristää, eikä niitä mustia farkkuja tarvitse enää nykiä ylöspäin joka toinen minuutti, kuten kaksi viikkoa sitten.

Seison peilin edessä ja silitän kaulaani, jossa hetki sitten vilahtaneet solisluut ovat taas hävinneet piiloon. Painan kädet kurkkuni ympärille ja painan kiinni verisuonet. Olen alkanut tekemään sitä taas. Asetun istumaan sängylleni, painan kiinni veritiet ja silmäni alkavat valua kiinni. Hengitys hidastuu muutamassa sekunnissa, korahdan hiljaa ja keinahdan taaksepäin. Päästän otteeni irti tämän ja tuonpuollisen rajalla. Veri kohisee päähäni vauhdilla; se tuntuu vaaralliselta, ja se siinä viehättääkin. Käsissä tai jaloissa ei ole pitkään aikaan tuntoa, ja mua hymyilyttää, kunnes yllättäen purskahdankin selittämättömään itkuun.

 

Rohkea, jota olen aina kehunut parhaimmaksi ja tärkeimmäksi, saa minut tuntemaan oloni nykyään niin arvottomaksi.  Se kehui mulle tänään, kuinka sen terapeutti sanoi sitä kalpeaksi. Vähän aikaa sitten se sanoi, että sen terapeutti tahtoo sille lääkityksen ja osastohoitoa ja vähintään kolme käyntiä viikossa, ja mä itken kuultuani tuon kaiken. 

Kun se tulee kirjastoon, sen solisluut paistaa selvemmin kuin mun kaltaiseni läskin. Se tökkää sormellaan mun sipsipussia ja nauraa pilkallisesti.
"Söit jo?"

 

Vittu vie, jos mä en huomenna nouse tästä helvetistä, vannon vetäväni ranteeni täyteen viiltoja. Kiva mennä viikon päästä ravintoterapeutille näyttämään yli kolmen kilon painnonnousu. 

Tässä

ei 

ole

mitään

järkeä

Syömisilläni ei ole pitkään aikaan ollut mitään väliä. Viikon aikana olen ahminut päivittäin tuntematta syyllisyyttä.
Demin kannessa tänään otsikko "Miten vältän alkavan syömishäiriön" (tai jotain siihen suuntaan), ja minun sydämeni hyppäsi kurkkuun, kunnes katsoin vatsaani, reisiäni ja huoneen lattialla lojuvaa karkkipussia.

Niin mikä "syömishäiriö"?

Mua ahdistaa. On laihduttava heti, on laihduttava äkkiä, on oltava syömättä, että olisin mahdollisimman pieni 4. päivä, sillä silloin on taas aika ravintoterapeutille, enkä mä halua, että se vaa'alle pyytäessään näkee, etten ole päässyt kiloakaan alaspäin yli kuukauteen.

Mua hävettää ja musta tuntuu, että se pettyy muhun tai pitää mua naurettavana, ellen ole laihtunut. Tiedän, ettei se ole niin, vaan pikemminkin päinvastoin!

Mulla piti olla tänään paastopäivä. Tankkasin teetä ja istuin keittiön pöydälle lukemaan maantiedon koealuetta, mutta en saanut mielenrauhaa. Otin pakastimesta pitsapohjan kuin jokin mekaaninen kone, kaavin sen päälle kilon täytteitä ja työnsin uuniin.

Tuoksu levisi keittiöön ja mä suljin silmäni ja hengitin. Ahmin 3/4 pitsasta tietämättä vielä silloin, etten pysty pitämään sitä sisällä. Syömisen jälkeen tuttu vaisto heräsi äkkiä ja mä kävelin mekaanisesti alakertaan, painoin päälle radion, käänsin nupit kaakkoon ja oksensin saunassa.

Näin toimii mun paastot. Ihan vitun mahtavaa.

 

En tiedä mitä sanoa. Blogi tuntuu taas jääneen sivulle, kaikki tässä maailmassa on haudattu kulissejen taakse, jotta mä voin omia itsekkäästi itselleni tyhjyyden ja itkusekaiset yöt. 

Mä jätän Siilin sunnuntaina, koska mä en enää kestä sitä tunnesekaista kuohua, minkä Koira saa mussa aikaan. On epäreilua Siiliä kohtaan, että välttelen sen katsetta ja kosketusta, mutta metsästän paniikinsekaisesti Koiran silmiä käytävän päästä tunteakseni olevani elossa. 

Mä en ymmärrä miksei mun mieli anna jo periksi. Se ei pidä musta. Lähetetyt viestit saavat vastauksen viiveellä, se ei tuijota samoin kuin mä tuijotan sitä. Sitä paitsi se on täydellinen hipstertyylinen sinisilmä, ja mä olen sotkeutunut, läski ja oksettava ihmishirviö. 

Me mentiin kaksi päivää sitten porukalla kuvaamaan ja Koira koski mua ensimmäistä kertaa; se laski kätensä johonkin mun olkapäiden tienoille ja ohjasi mut istumaan vanhan tiilitalon nurkalle. Sitten se asetteli mun kädet oikeaan asentoon ja räpsi paljon kuvia, joista yhden se jopa photoshoppas ja siitä tuli oikeasti todella hieno. Julkaisisin sen tänne, mutta en tahdo ottaa riskiä. Mua pelottaa jo pelkästään kertoa näitä asioita, koska jos joku mun tuttu lukisi tätä, se kyllä tunnistaisi mut.

Mun olkapäitä kihelmöi. Koneella on tallessa muutama kaverin ottama kuva Koirasta. Niissä se katsoo aina kameran takaa tai suoraan alaspäin omaan kameraansa, mutta onneksi on olemassa Facebook, josta on helppo metsästää sen kauniit kasvot, vehnänvaaleat hiukset ja siniset silmät. 

Mä luulin myös pitkään, että ehkä se ei edes pidä tytöistä, niin upean taiteellinen ja mahtava luonne se on (okei, voivat heterotkin olla taiteilijasieluja, mutta ainakin minä oon kohdannut sellaisia hyvin hyvin harvoin), mutta ei se kuulemma ole. Kuulin yhdeltä kaveriltani, että se on kyllä seurustellut tytön kanssa. 

Pää sekoaa, on hankala hengittää ja pukea ajatuksiani sanoiksi. 

Mä en ole koskaan rakastunut näin, enkä mä koskaan käytä sanaa "rakastaa", kuten nyt tein.

Koira ei näe, eikä tajua, eikä varsinkaan tykkää takaisin.

Söin tänään liikaa. En yli peruskulutukseni (ei mennyt ahmintaan), mutta liikaa siitä huolimatta. Vältin keskustassa  suklaapatukan ja kaverilla valkosuklaakuorrutetut pähkinät ja suklaahiput - olen siitä ylpeä - mutta kotiin tullessani söin lähes tulkoon kokonaisen pirkan pakastepatongin. Nyt hävettää.

Huomisesta tulee yrityksistä huolimatta ahmintapäivä. Meille tulee melkein kymmenen tuttua katsomaan telkkaria, leipomaan pitsaa ja jakamaan karkkeja.

Lupasin olevani viimeistään 4.4 52-53 kiloinen, mutta hah hah hah, ei tällä menolla. Painan melkein 55 kiloa, mahassa kaksi makkaraa, rasva pursuaa jokaisesta suunnasta. 

Joskus vuosi sitten päätin, että olen sopivan laiha, kun mahdun takaisin rippimekkoon ja kolmen vuoden takaiseen pinkkiin ruutuhameeseen.

Kokeilin niitä eilen ja mahduin rippimekkooni täysin ongelmitta. Se oli jopa vähän liian iso. Hame meni päälle nykien, mutta loppujen lopuksi istui ihan menettelevästi.

Katsoin peiliin ja nauroin. Säälittävää. Oliko mun ensimmäinen tavoitteeni kaksi vatsamakkaraa ja hylskyvät reidet?

Tuhahdin ääneen, mutta salaa olin tyytyväinen siitä vähästä parin kilon edistyksestä, jossa olen onnistunut. Mulla on pari viikkoa laihtua pois kolme kiloa. Haluan olla alipainon ja normaalipainon maagisilla rajoilla, kun tapaan seuraavan kerran ravintoterapeuttini. Haluan olla laiha, kun Koiran kädet liukuvat unissani kylkiäni pitkin ja jotta voin olla bikineissä ja nauttia elämäni vähäisistä valonlähteistä.

Koko pitkän viikonlopun ahmin kuin sika, mutta mun paino ei noussut kuin pari sataa grammaa. Tosi hassua. Oon onnekas.

Tänään kaloreita tuli ihan liikaa, mutta ainakin vähemmän kuin viikonloppuna. Söin 2 ruisleipää täytteineen, yhden näkkärin, parisataa grammaa rasvatonta mansikkajukurttia myslillä ja jauheliha-paprika-pannaria (sitä liikaa). Kalorit alle tuhannen, mutta paljon paremminkin olisi voinut mennä.

 

Siili tahtoo nähdä. Se kysyy välttelenkö sitä. Soperran puhelimeen laihoja valheita ja huomaan ajattelevani samalla Koiraa tuntematta siitä edes huonoa omatuntoa. 

"Tuu meille."

"En mä nyt."

"Ei olla nähty ties kuin moneen päivään."

"On aika myöhä. En mä tänää."

En mä kyllä huomennakaan sitä näe. En halua. Siili kietoisi kätensä mun ympärille ja mua alkaisi kuvottaa, sillä se on niin paljon vähemmän kuin Koira, joka on kaikkea. 

Mua itketää lukea onnistuneista ihmisistä.

Söin pitsan ja leipää ja suklaapatukan ja kuusi keksiä ja toffeekarkkeja ja pullaa ja muffinssin ja kolme jäätelöä ja kohta syön koko avaruuden ja maailman. Sitten olen kaikista isoin ja kaikista valtavin. Peitän alleni kaiken. Oman sydämenikin.

Koira sanoi mulle tänään hyvää huomenta.
Mun sydän hyppi ja pomppi ja loikki ja sekosi.

Olen niin typerä.

Sunnuntaista alan paastolle. Keskiviikkona tahdon olla edes vähän pienempi.

(Alla olevat sanat kuvaa mun fiilistä paremmin kuin mikään.)

Feel the adrenaline, my hearts beatin'
I need a doctor cause, I'm getting sick of love
I'm running short of breathe with every step
In need of oxygen to run away from this
I faced the demons that, took me to hell and back
I'm getting heart attacks, took me a heart attack
I'm counting on you cause I need you here to save me
If my heart heals

How am I supposed to breathe?
When all my heart does is bleed
You're too stupid to see
You're making it hard for me (so hard to breathe)

My chest is caving in, someone help me
I need some life support
Can't take this anymore
Loving with caution cause my heart's so weak
I've been a victim of love and you're the criminal
I counted on you but you refused to save me
If my heart heals

Tänään kauas rantaan
ajatuksissani vaelsin
jään läpi kasvoi
vesiheinämetsää

Mietin, miltä tuntuisi
pudottautua
olla oikeasti olemassa
hetken kauniin verran

Vesi sivelisi kurkkua
kylmillä sormillaan
täyttäisi keuhkoni
jäähileen poikasilla

Huutaisin, jos putoaisin
mutta henkeni arvottomuutta
minä en luultavasti
jaksaisi suojella

Avaisin silmäni
mitään näkemättä
jää tuntuisi tikareilta
nahkatakin alla

 

 And you could have it all 

My empire of dirt 

I will let you down 

I will make you hurt

Tänään oli kamala päivä. Kamala. Kamala. Kamala. Kamala. Järjetön. Mä juoksin sudenkuoppaan, suoraan sen silmiin, suoraan helvettiin, suoraan öihin, jolloin en tule saamaan unta tältä suunnattomalta epätoivoltani. Kun koulun käytävällä kohtasin Koiran ja nauraen kysyin, onko hän tulossa meille keskiviikkona, hän katsoi mua silmiin pitkään ja intensiivisesti, viattoman tietämättömänä siitä, että mun sydän hakkasi epärytmiä ja sitten ei hakannut ollenkaan, karkasi rintakehästä johonkin maan tomuun sen eteen, itki siinä, valitti tuskaansa, kuoli lattialle, valui lattiakerrosten ja lämmöneristeiden läpi, hautautui ja jäi odottamaan tapahtumatonta.

 Koira hymyuili tähtisädehymyään ja sanoi, että hän kyllä tulee. Mun päässä pimeni ja pyöri, ja talo hengitti kuin hullu (pitkiä, pitkiä, pitkiä huokauksia).

Kun viimein käänsin päätäni ikihymy kasvoilleni liimautuneena, tuntui siltä kuin silmäni ja sieluni olisivat jääneet kiinni niihin kosteisiin huuliin ja vaaleiden hiuksien takana pilkottaviin silmiin. Koira ei tiedä. Koira ei ymmärrä. Mä halkean palasiksi. 

En ole koskaan ikinä milloinkaan maailmankaikkeudessa ollut näin sekaisin yhden ihmisen takia.

Oon niin epätoivoinen, että kun katson Koiraa silmiin, haluan heittäytyä alas kerrostalon katon reunalta vain unohtaakseni miltä tuntuu nähdä hänen hymyilevän. 

Ei enempää Koirasta, ei enempää.

Voisin kertoa siitä, että olen ollut tänään läski, epäonnistunut, epärakastettava, ruma, inhottava, vittumainen, oksettava paska, joka juuri veti läskejensä kaveriksi pullan, muffinssin ja jäätelön.

TATTARAA, niinhän sitä laihdutaankin senkin saatanan vittumainen kyvytön läski. MÄ VIHAAN ITSEÄNI NIIIIN PALJON.

Ei ihmekään, ettei Koira ole edes hivenen kiinnostunut.
Kuka tälläistä läskiä edes tahtoisi katsoa?

Mun päässä on liikaa sanomattomia asioita, ihan liikaa. Itken näkymättömiä kyyneleitä, puren kieltä ja kiellän itseäni ajattelemasta häntä (minä epäonnistun) ja ravaan vaa'alle kahdeksan kertaa peräkkäin aina vain vähimmissä vaatteissa.

Tuijotan tyhjin silmin digitaalivaa'an näyttämää lukua, joka on pienentynyt taas yhden kilon verran (aamupaino tasan 54), enkä ole ylpeä enkä tyytyväinen enkä tunne yhtään mitään. BMI tippuu ihan kohta alle kahdenkymmenen, enkä minä silti hypi tasajalkaa, vaikka niin vähän painoin viimeksi yli vuosi sitten (voitteko kuvitella?).

Mittasin vyötärön ja lantion ja reidet. Senttejä on lähtenyt. Olen laihtunut neljä kiloa kuukaudessa. Neljä. Miten vähältä se kuulostaakaan. Silti kaikki housuni ovat liian suuria. Kokeilin vanhoja, sähkönsinisiä pillifarkkuja kahden vuoden takaa. Niitä piti vähän väliä nykiä ylöspäin.

(Tosi säälittävää, että menin tänään ahmimaan liikaa leipää ja painan huomenna 230948124 kiloa enemmän.)

 

Käynti psykologilla kului tuttuun tapaansa aivan liian nopeasti. En kerennyt puhumaan taaskaan läpi kaikkia tunteitani ja ajatuksiani, joten pohdin niitä kotimatkalla, enkä siltikään löytänyt rauhaa.

Mulla aloitetaan kolmen viikon kuluttua mielialalääkitys. Alan syömään Ketipinoreita, etten ole enää niin vaikea ja hankalasti ymmärrettävä lapsellinen sekasotku. Psykologi kertoi sen auttavan myös unenlaatuun, mikä käy mulle vallan hyvin. En enää osaa nukkua, ellen ole yliväsynyt (joskus en silloinkaan). 

Kahden viikon päästä on viimeinen aika sillä psykiatrilla. Mua ahdistaa. En halua uutta. En halua vaihtaa. Tuo tämänhetkinen on niin ihana. Se on ehdotellut mulle yksityistä puolta ("siellä sua kuunneltaisiin paremmin"), mutta en usko, että äiti tahtoo maksaa mun pääni järjestyksestä yhtään ylimääräistä, jos ilmaista kallonkutistustakin olisi tarjolla. 

Tosi outoa, että mulle on tulossa lääkitys. Pelkään, että ne saa mut lihomaan, pelkään, että menetän persoonani, vaikka toisaalta se olisi ihan hyvä. Tämä ihminen, joka nyt olen, ei ole millään tapaa hyvä tai rakastettava.

Tämä ihminen on laiska, ruma, lihava, epäsuosittu, typerä, lapsellinen, liian heikko, naiivi, pyöreä, inhottava - onneks te ette joudu näkemään mua. 

En saa mielenrauhaa Koiralta. En uhrannut hänelle ajatustakaan koko hiihtolomalla, mutta sitten näin unen. Se yö ja ne mielikuvat olivat maailman kauneimpia ja kipeimpiä, koska ne eivät koskaan toteudu, ne eivät ole mahdollisia, eivät millään tavalla koskaan ikinä milloinkaan, koska minä olen minä ja Hän on... Hän on hän. 

Musta kuitenkin tuntuu, että vaikken koskaan saakaan Koiralta vastarakkautta, voisin mahdollisesti onnistua tutustumaan siihen. 

Toissapäivänä sain opettajalta huikeaa kommenttia niistä runoista, joita olin sille vienyt (sadankahdeksankymmenenkahdeksan runon laumasta valitsin vain viisitoista - muita minä vihaan). Se sanoi niin kauniita asioita ja tuntui ymmärtävän mua paremmin kuin yksikään psykologi vain niiden mitättömien tekstinpoikasien kautta. Ei ollut itku kaukana. 

Kävelin arvioinnin jälkeen ala-aulaan, jossa Koira istui kahden mun tutun kanssa (tarviiko edes mainita, että mun sydän hyppäs kiinni kurkkuun ja takertui sinne?). Mä kerroin niille kaikesta siitä palautteesta, jota olin saanut kädet ja ääni täristen. Olin niin sekaisin onnesta ja ylpeydestä, ettei mun sanoista saanut varmaan mitään tolkkua. 

Koira tuijotti mua suoraan silmiin, ja mä uskalsin vilkaista sitä muutaman kerran tärisevien käsieni takaa. Se kehui ja onnitteli mua vilpittömän onnellinen hymy huulillaan. Olin sulaa. 

Tänään se sitten tervehti mua käytävässä leveän hymyn kera. 

Jokainen ele sattuu. Mitä enemmän opin tuntemaan sitä, sen enemmän ymmärrän, miten paljon rakastan sitä. Se on mun ulottuvilla, muttei koskaan romanttisessa mielessä.

Ja luoja, miten sen ymmärtäminen koskee.

Mä en ole ollut pitkään aikaan niin onnellinen kun tänä aamuna, kun laskeuduin kauhuissani vaa'alle kohtaamaan kolmen päivän ahmimisputken keräämät kilot.

Viimeisin paino oli 55,1, tänä aamuna painoa oli 55,3 eli vaivaiset +200g! Nytkin on huomioitava se, että päällä oli alusvaatteet ja mahassa ainakin litra teetä ja yksi ananasrengas.

MÄ EN OLE LIHONUT. 
Voi saakeli kiitos jumala<3

Nyt mä skarppaan taas; loma on ohi, eikä tule syötyä päivisin, koska koulu pitää mua aisoissa ruuasta. Kahvia voisin kyllä juoda toisen pannullisen, nimittäin valvoin koko yön lukemassa novellikokoelmaa. Mulla oli niin paljon tehtävää, etten mä oikeastaan edes uskaltanut toivoa kerkeäväni yönuille - enkä kerennytkään.

Jossain vaiheessa yötä mulle tuli joku ihan hullu ahdistuskohtaus ja luulin kuulleeni ääniä ja nähneeni varjoja ja säpsähtelin kuin joku hullu.

Onneks on jo aamu.

Minulla ei ole mitään sanottavaa. En osaa purkaa ajatuksiani sanoiksi, en lauseiksi, en miksikään järkeväksi ja ymmärrettäväksi, mutta sen minä tiedän, että jos saisin mahdollisuuden, olisin lintu enkä ihminen.

"Toisella kanavalla oli kuvaa Floridasta, miamilaisesta eläintarhasta, johon oli iskenyt hurrikaani, ja kuvissa ankat ja kookkaat elegantit linnut uivat tuhon keskellä, paitsi etteivät ne tienneet se olevan tuhoa. Se oli vain maailma."

Olen laihtunut ja lihonut, enkä enää jaksa tätä epätäydellisyyttä. Menetin kiloja melkein neljä, mutta ahmin ne takaisin, koska ahmija minä olen, mihinkään muuhun kuin syömään ei ole tästä ahnaasta suusta ja rumasta ihmisestä. Olen niin vihainen itselleni. Olen niin vihainen ja pettynyt ja minua kuvottaa olla oman ihoni alla niin paljon, että tahdon vain kuoriutua irti ja syöttää itseni villieläimille.

En jaksa mennä huomenna kouluun, en jaksa edes lukea. Pöydällä on kaksi novellikokoelmaa ja aikaa yksi yö. En jaksa, en pysty, en halua, minulla ei ole lainkaan energiaa, vain turhia kaloreita ja läskiä ja rumat kasvot ja viilletyt kädet ja epätäydellisiä ajatuksia ja typeriä huolia siitä, olenko olemassa kuusikymppisenä (en tietenkään, sehän on selvä).

Keitän teetä kuppi kupin jälkeen. Mikään ei riitä.
Seuraavaksi laitan tulemaan kahvia.

 

Läski läski läski läski läski läski läski Läski läski läski läski läski läski läski 

Läski läski läski läski läski läski läski Läski läski läski läski läski läski

 läski Läski läski läski läski läski läski läski 

LÄSKI.

Kaikki on mustaa ja tyhjää ja kylmää, eikä makuuhuoneessani ole enää ilmaa, jota hengittää.  Seinät mätänevät jokaiselta sanalta, jonka minä otan kuin veitsen viiltämän haavan. Minun on hylättävä ensimmäinen blogini jonka puhalsin eloon vuosia takaperin. Anonyymit eivät jätä minua rauhaan.

He kysyvät, miksen minä vain kuole, jos elämäni on "kerta niin vitun vaikeaa". He sanovat, etten kerjää mitään muuta kuin huomiota, että olen itse luonut helvettini ja vieläpä ylpeä siitä. Minua haukutaan ja vähätellään, syytetään siitä, etten ole oikeasti surullinen.

"Draamakuningatar." 

Käperryn peittojen alle ja itken niin, että kylkiluihin ja vatsanpohjaan sattuu. Ellei tämä ole surua, mitä se on? Kuiskaan itselleni, vakuuttelen vapisten, etteivät he tiedä mitään, eivät he ymmärrä. Mutta entä jos he ovat oikeassa? Entä jos minä olenkin vain säälittävä huomiohuora, eivätkä ongelmani ole isoja? Lapsen kuuluu olla syömättä, isän kuuluu lyödä, äidin kuuluu vähätellä, on normaalia pelätä ja vihata ihmisiä, kammota kosketusta ja katsekontaktia. Minä olen terveterveterveterve, he sanovat.

 Minulla on niin mitätön ja turha ja ruma olo, ettette uskokaan. Tahdon kietoa käteni tutun, kylmän jumalan ympärille ja oksentaa, vaikka vatsani on kahden päivän paaston jäljiltä tyhjä kuin puhkaistu ilmapallo. Haluan pois jokaisen sanan, joka on rutistanut rumat, syyläiset kätensä alitajuntani syövereihin.

Psykiatrin tapaaminen ei auttanut, ei auttanut ollenkaan, vaikka hän on yksi niistä ainoista ihmisiä, jotka uskovat rumia sanojani (tai näyttelevät uskovan). Kaikki muut pitävät minua olemattomana, oman helvettini tehneenä lapsena, joka on surullinen vain, koska se on nykyajan muoti-ilmiö.

Yritin selittää eräälle anonyymille, millaista elämäni on, mutta hän puhui ja puhui ja puhui ja minusta tuli olematon kasa ihoa ja rasvaa hänen sanojensa alle. Nyt tuntuu niin pohjattoman yksinäiseltä ja eristetyltä, että hengitys sattuu kylkiin.

 

 

This emptiness is killing me
And I'm wondering why I've waited so long
Looking back I realize
It was always there just never spoken
I'm waiting here...Been waiting here

 

Te nauraisitte mulle, jos kertoisin ääneen, kuinka helvetilliset määrät kaavin suuhuni ruokaa eilen ja toissapäivänä. Kävin isän kanssa kiinalaisessa, ostin irtokarkkeja, söin kaikki pakastimen suklaatuutit ja varmaan kilon pullaa, vaikka musta se ei ole edes kovin hyvää.

Mä olin kuin eläin, piilottelin ruokaa paitani alle, vein ne huoneeseeni ja itkin, kun söin.

 

Kesä on ihan kohta. Mä en saa tehdä enää virheitä, jos haluan näyttää läskin ruhoni rannalla edes vilaukselta.

Tänään en ole syönyt mitään, enkä helvetissä aiokaan. Elän teellä ja kahvilla ja lihaliemellä niin pitkälle huomiseen kuin suinkin pystyn.

 

Mua kuvottaa olla omissa nahoissani, sillä mä söin taas liikaa. Oli vähällä, että olin lähteä kuuden maissa kauppaan ostamaan sipsiä ja karkkia ja jäätelöä alakuloisuuteeni, mutta luojan kiitos en sortunut ihan niin alas.

Päivän ruokasaldo tänään: 

- Koulussa puuroa ja mehukeittoa (~300kcal?)

- Pomeda Creme (~417kcal)

- 1 leipä juustolla ja kinkulla (~100kcal)

- 200-300g jukurttia (~80-120ckal)

- Pieni omena, mandariini, pari siivua ananasta, 10 rypälettä, siivu vesimeloonia (~150-300kcal?)

Yht. max. 1237

Luultavasti kaloreita tuli vähän vähemmänkin, mutta suurin piirtein tuon verran ahmin ahnaaseen, kyltymättömään mahaani. Liikuntaa tuli harrastettua vain kaksi ja puoli tuntia, ja sekin oli hyvin kevyttä, suhteellisen perustempoista kävelyä. 

Liikunnan määrä ois ollut ihan sopiva, ellen mä ois syönyt noin paljon. Päivä ois ollut aika lailla täydellinen  ilman tuota oksettavaa Pomada Cremea, jonka mun kaveri tarjosi (ja minä vastaanotin). 

Mä paisun, mä lihon, mä syön ihan liikaa. Mulla ole ollut nälkä pitkään aikaan, koska mä vain syön ja syön ja syön, aivan kuin elämälläni ei olisi mitään muuta tarkoitusta. 

Citymarketissa sain tänään raivokohtauksen. Olin niin vitun täynnä kaikkia ja jokaista, eniten ehkä itseäni. Halusin repiä käytävillä vastaan käveleviltä lapsilta lusikalla silmät päästä ja potkia sokeista pennuista ilmat pihalle. Jokainen lyllertävä vanhus, hikinen, silmälasipainen amis ja verkkarihin pukeutunut, karvainen suomalaismies raivostutti mua niin, että oli hankala pitää itseni kurissa. Teki mieli huutaa ja hyökätä jonkun kurkkuun; ihmisten hämmennys sellaisesta tilanteesta olisi hauskaa nähtävää. 

Kuristin taas itseäni, vaikka tiedän, ettei ole korvin turvallista leikkiä millään niin vakavalla. Se kuitenkin rauhoitti, mutta sai mut tajuamaan, miten sairas ja hirveä ihminen olen. 

En jaksa odottaa ensi viikkoon, jolloin lysähdän tutulle nojatuolille ja oksennan suustani rumia totuuksia, joita nainen vihkon takana tarkkaavaisesti analysoi.

Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit

jos sinulla olisi kaikki maailman rahat.

Tämän jälkeen haasta viisi muuta bloggaajaa

Haaste tuli Kempoolio

Haastan kaikki ne, jotka eivät ole vielä tehneet.

1.Mä matkaisin maailman ympäri. Asuisin Amerikassa Hilton-hotellissa, söisin ylihinnoiteltua ruokaa, makaisin shiatsuhieronnoissa, jalkahoidoissa, tilaisin aamiaisen sänkyyn ja söisin sen häpeämättä. Mä matkustaisin afrikkaan, kävisin safareilla ja samoilisin viidakoissa. Kävisin katsomassa Intian, Austraalian, Kiinan, Korean ja ehdottoman suosikkini Japanin. Menisin takaisin Egyptiin tapaamaan sieltä saamiani ystäviä, viettäisin vähintään viikon Thaimaan hiekkarannoilla ja oppisin uusia kieliä, kulttuureita ja ajatusmalleja. Tokiossa söisin sushia ja ostaisin kaikkea sitä ihanaa pikkukrääsää, jota länsimaista ei saa. Mä shoppailisin kaupungilla, täyttäisin laukkuni elektroniikalla ja minishortseilla, ottaisin lämpimissä maissa aurinkoa ja juhlisin ulkona myöhään.

2.Ostaisin itselleni kotoisen, tunnelmallisen omakotitalon, jossa on ihastuttava takapiha, takka ja iso, upea keittiö. Sisustaisin sen boheemiksi hippikämpäksi, ostaisin sinne kissan ja täyttäisin seinät ystävieni tekemillä maalauksilla. Ikkunalaudoilla kasvattaisin omia yrttejä ja kesäisin takapihalla sipulia ja tomaatteja.

3. Mä oon koko pienen lapsuuteni kesät keikkunut isän Azimutin kyydissä pitkin Suomen vesistöjä. Mä tahtoisin oman veneen, yhtä hienon (hienomman) ja suuren (suuremman) kuin isällä. Tälläisellä mä sitten ajelisin pitkin poikin maailmaa, unohtaisin oman elämäni ja alkaisin hahmottaa asioita suuremmassa perspektiivissä.

4.Ostaisin vaatteita, meikkejä, laukkuja ja kenkiä niin paljon, ettei ne mahtuisi sisään mun kaappeihin. Tyhjentäisin vanhat kamppeet pahvilaatikkoihin pois kalliin, ihanan muodin tieltä.

5. Ostaisin keikkalippuja - ihan vitusti.

 

Tänään oli todella, todella lähellä, etten sortunut ahmimaan.Oon niin onnellinen, että sain pidettyä pääni muutamalla virikkeellä. Barbi kysyi mua mukaansa keskustaan, mutta mua houkutti koti, tee ja karkkipussi. Barbi kysyi uudestaan, sanoi, ettei olla aikoihin nähty ja mä suostuin lopulta. Luojan kiitos sille, luojan kiitos, vittu vie! Ois ollut kamalaa, jos nyt, kun kerrankin olen saanut pudotettua onnistuneesti noin neljä kiloa, ne palais takaisin.

Meillä oli sitä paitsi tosi hauskaa. Barbi totesi jossain välissä mun laihtuneen. Mä hymyilin salaa.

Mun aamupaino oli tänään 54,5, ja mä lähes kiljuin riemusta. Kahdessa päivässä nesteitä ym. kadonnut 1,5kg! Enää neljä kiloa, ja mä olen siinä tavoitteessa, josta olen haaveillut vuodenpäivät. Mä en saa antaa periksi nyt, en saa ahmia, en saa lihoa, sillä jos pysyn kovana vielä kuukauden, voin käyttää kesällä bikinejä!

EDIT: Mua hävettää tulla myöntämään, että pilasin kaiken. Mä en onnistunut sanomaan ei, kun äiti kiikutti lähes täyden karkkipussin mun huoneeseen ja sanoi, että mä saan loput. Söin kaiken, vaikka oksetti, ja olisin halunnut itkeä, mutten enää tunnu pystyvän siihen. 

Nappasin kolme laksoberonia; tahdon kaiken ulos. Teen lihaskuntoa vähintään 30min (ehkä herään yöllä tekemään toiset 30min lisää), enkä tiedä uskallanko nousta huomenna vaa'alle.