Näkisittepä, miten mä olen lihonut

Näkisittepä miten väsynyt mä olen. Sihdistä ehdotettiin jo mielialalääkkeitä, mutta minä päätin, että perun kaikki tulevat käyntini ennen ensiviikkoa.

Syntymäpäivistäni lähtien kaikki on ollut pelkkää kaaosta; en ole ollut kaunis, enkä onnellinen ollenkaan.
Siihen pitää tulla muutos, mutta ei oksentamalla. Ei enää, ei taas, en enää jaksa.

En halua edes elää.
Tappakaa mut, kiitos.

Sihdistä soitettiin tänään ja aikaistettiin mun lääkärikäyntiä jo ensiviikolle. En tiedä onko se hyvä vai huono, sillä he haluavat tehdä testejä, verikokeita ja muuta, mitä minä pelkään. En suostu mihinkään sellaiseen.

Dramaturgian tunnilla me katsottiin loppuun Titanic. Oli vahva olo, kun minulla murisi vatsa samalla, kun muilla oli mukana sipsiä, dippiä ja suuria karkkipusseja, joiden sisältöä he kaapivat suihinsa. En tosin saisi olla vahingoniloinen, sillä soin rasiallisen (joku 100g, hyvä minä) marianneja, jotka äiti toi ruotsinlaivalta. Oksensin kolmasosan ja kuntopyöräilin 30min 10km/h tuntivauhdilla (-350kcal). Sitä edeltäneet kaksi päivää olin paastonnut.

Mun aamupaino oli (suklaasta huolimatta) 300g kevyempi kuin sunnuntaina.

Mä olen syönyt tähän mennessä kaksi näkkileipää täytteineen. Lämmitän parhaillaan Grandiosa-pitsaa Laurille, mutten suunnitellut syöväni sitä itse. Kun oon saanut ruuan tehtyä, meen kuntopyöräilemään puoleksi tunniksi ja sitten lukemaan uusintoihin.

Salissa oli savukoneita ja strobovaloja ja viherhiuksinen tyttö, jonka kaveriporukka lähti ja jätti sen nojailemaan yksinään salin perimmäiseen seinään. Vaikka hän oli hauras ja kaunis, kuin jokin lasinen esine, uskalsin silti kysyä häntä tanssimaan. Viherhiuksinen kohotti katseensa ja mun teki mieli taitella se taskuun ja viedä pois sieltä hälinästä.

"Mitä sä täällä yksinäsi seisot?"
"Mun kaverit lähti jo ja kyyti tulee hakemaan mut vasta kahdeltatoista."
"Musta tulee sun kaveri. Ja Kettutytöstä. Tuu tanssimaan?"

Ja se tuli, vaikka epäilin ettei. Loppuillasta seistiin sen kanssa lumisateessa ja naurettiin, kuin oltas tunnettu niin paljon pidempään kuin kaksi tuntia.

Aamupäivällä tuo vielä hymyilytti mua, mutta ei enää. Nyt tuntuu aivan yhtä pahalta kuin aina ennenkin. Yritin epätoivoisesti tanssia muutamaa kappaletta, mutta en pysynyt mukana liikkeissä ja lysähdin sängylle itkemään häpeästä ja turhautumisesta. Olisittepa nähneet sen viherhiuksisen ja miten sulavasti se liikkuikaan. Vannoin tänään itelleni, että tammikuussa mä aloitan tanssitunnit, koska vielä joskus tanssin yhtä hyvin kuin sekin. Ja ehkä vielä joskus olen hauras kuin lasiesine.



Saisipa jostain unilääkkeitä.
Mä haluan vaan nukkua.


Eipäs, kun kuolla.

It's not your fault that you're always wrong

the weak ones are here just to justify the strong.

Mä olen se heikko. Mä olen vain yks suuri, oksettava virhe.

En yliliioittele sanoessani, että joku päivä tapan itseni, ellen opi syömään vähän, vähän, vähemmän.

Sihdistä soitettiin tänään. Ne sanoi, että aika sinne polille on noin 1-2 kuukauden päässä. Sihtiin sain ajan ensiviikon torstaiksi ja toisen ajan kahden viikon päähän paikan lääkärin vastaanotolle. He sanoivat, että tahtovat minun vain ymmärtävän sairauteni riskit, aivan kun en niitä jo tietäisi viimeisiäkin yksityiskohtia myöten.

Terveystiedon opettajakin oli musta huolissaan. Se pyysi mua jäämään tunnin jälkeen luokkaan ja kyseli miten oon jaksanut. Vastailin ympäripyöreitä ja syytin koulustressiä. Se mies nieli sen kaiken ja mä katosin takaisin käytävään.

Mä en ole kunnossa, mutta en mä sitä halua ääneenkään sanoa. Mua pelottaa, että joudun taas oksentelukierteeseen, joka edellisellä kerralla muuttui täysin hallitsemattomaksi. Eilen ostin 30cm kana teriyakin subwaylta, söin sen ja juoksin alakertaan. Laitoin musiikin huutamaan lujaa ja oksensin suihkun alla ämpäriin. Samalla radiosta soi mainos subwayn uusista leipätarjouksista, ja mä mietin miten helvetin ironista se olikaan. Ihan kuin koko maailma olisi yrittänyt vittuilla mulle sillä hetkellä.

Sen leivän jälkeen vannoin, ettei enää koskaan, mutta jo tänään löysin itseni koulun roskakatoksen takaa oksentamassa ulos kalapuikkoa.

Sen kalapuikon lisäks en syönyt muuta kuin lihalientä, 1/3 näkkileivästä ja pari haarukallista makaroonia ja maitorahkaa.

Makaroonia sain eteen lautasellisen, mutta mä vain purin ruuat ja syljin salaa paperin sisään. Sama juttu näkkileivän kanssa. Vein sen huoneeseeni, purin, maistelin ja syljin pois.

Koko ajan on kamala nälkä, vaikkei maha murisekaan. Odotan keskiyötä, että saan hakea jääkaapista maitorahkaa ja mustikoita. Tekee niin mieli, mutta en haluisi yhtään ylimääräisiä kaloreita, vaikka suunnittelemani 24h paasto on jo takana päin muutamalla ylimääräisellä tunnilla.  

Tein eilen taustatyötä Kanadan kasvillisuusvyöhykkeistä, eläinlajeista, lämpötiloista, kaupungeista ja sodista paikkaa valoittaneita ranskalaisia vastaan. Tahdon kirjoittaa, juoda teetä ja kahvia, polttaa ikkunasta tupakkaa ja laihtua huomaamattomasti piilossa katseilta.

Rohkea on yksi harvoista, joka tietää syömisongelmistani, mutta minusta tuntuu, ettei hän ota tätä yhtään tosissaan, joten en enää koskaan ikinä puhu hänelle kaloreista - en koskaan. Hän luulee, että minä vain leikin. Hän ei tiedä miten vaikeaa on olla minun kengissäni, hän ei tiedä sitä, vaikka luulee tietävänsä. Joku kaunis päivä, kun näemme pitkästä aikaa rautatieasemalla, hän näkee miten kymmenen kiloa on karissut päältäni ja paljastanut hennon lasienkelin. Hän miettii itseään syyllistäen miksei koskaan uskonut, ja minä tuhahdan, vaikka tiedän, että silloin se sattuisi häntä syvälle sydämeen.

Rohkea kysyi eilen Kettutytöltä oliko se laihtunut. Samaa se kysyi Blondilta tänään iltapäivällä, ja minä nielin vapisevan huokauksen. En tiedä miksi se tuntui niin pahalta.

Söin eilen noin 200 kcal alle kalorirajan, sitä edeltävänä päivänä 200 yli kalorirajan, ja paino on lähtenyt 400g nousun jälkeen taas laskemaan. Onnistuin välttämään eilen tarjotut piparit ja balleriinakeksit, mutta yhdestä pätkiksestä en pystynyt kieltäytymään. Rohkean äiti antoi sen minulle, ja minä kiitin hymyillen, vaikka olin suunniltani pelosta.

Tänään oli suunnitteilla paastota loppupäivä, sillä en ole vieläkään syönyt. He soittavat minulle sihdistä keskiviikkona ja kertovat saivatko varattua aikaa syömishäiriöpolille. En sinäänsä tiedä tahdonko sinne, vaikka olenkin hieman utelias.

Kohta pitäisi taas lähteä Rohkealle, leikkiä onnellista ja pelata loppuun Resident Evil 4.  

Mua hävettää. Kello on vasta puoli viisi ja mä olen syönyt jo 520 kaloria, turhia, turhia, turhia kaloreita, jotka on jo kiinni mussa.

Harkitsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oksentamista rasvattoman maitorahkan ja mustikoiden tuoman täyttyneen tunteen jälkeen, mutta tuudittelin itseäni ja sanoin, että ei se mitään, vaikka kyllä se silti jotain.

Tavallaan mä oon ylpeä siitä, että mua hävettää. Ennen saatoin syödä tuhansia kaloreita ja olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja nyt osaan rangaista itseäni, kun sen ansaitsen. Oon liikkunut ja tehnyt lihaskuntoa yhteensä sadan (tai ehkä kahdensadan) kalorin edestä, joten ehkä tää ei ole mikään täysin epäonnistunut päivä, vaikka söinkin 520 kaloria, enkä 450, niin kuin alkujaan piti.
Pääpiirteissään tänään oli hieno päivä. Laulettiin koulussa tosi hyvin - yksi lakin saanut poika itki eturivissä We are the worldin aikana.

Kävin tänään siellä Sihdissä, vaikka sydämeni hakkasi pelosta niin kovaa, että olin pelkkä pieni, vaaleanpunaiseen kietoutunut, vapiseva hahmo. Me istuttiin pyöreän pöydän ääreen ja ne alkoi kysellä kysymyksiä.

Selitin niille miksi he eivät saisi soittaa äidille tai kertoa mitään, mistä tulisin pian puhumaan, jos siis tulisin. Vaikka ne hetken laittoivatkin vastaan, päädyttiin lopulta yhteisymmärrykseen. Kerroin kaiken oksentelukierteistä paastopäiviin ja viikkoni niukkaan ruokavalioon. He kuuntelivat, kirjoittivat ja esittivät kysymyksiä.

Istunto kesti liki yksi ja puoli tuntia, jonka jälkeen he kirjoittivat lähetteen syömishäiriöpoliklinikalle ja varasivat uuden ajan Sihtiin kahden viikon päästä.
On tavallaan helpottunut olo, vaikka vähän pelottaakin.


Olin muuten tänään ekaa kertaa pitkään aikoihin tyytyväinen osasta vartaloani, joten päätin jakaa ensimmäistä kertaa muutaman kuvan tähän blogiin ja toivoa, ettei kukaan tunnista mua räikeästä mekosta huolimatta.

 ............

Äiti on kokoajan huoneessaan, enkä pääse mittaamaan painoani, jonka olen koko yön pelännyt nousseen. Eilen söin noin neljäsataa kaloria, jotka koostui lähinnä näkkäristä ja maitorahkasta. Se tuntuu niin paljolta siitäkin huolimatta, että puolet päivästä mun pää pyöri heikotuksesta ja maha murisi nälkää.

Oon onnistunut pysymään ruodissa jo neljä päivää. Se on mulle tosi hyvin. Tänään on Skinny Girl Dietin viiden päivä, ja Rohkea tulee Kuopioon.

Hänen näkemistään pelkään, sillä hänen kanssaan syön.

Oon voittoputkessa, enkä halua lihoa. En varmasti, ja Rohkea saa nähdä sen.