Mua hävettää. Kello on vasta puoli viisi ja mä olen syönyt jo 520 kaloria, turhia, turhia, turhia kaloreita, jotka on jo kiinni mussa.
Harkitsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oksentamista rasvattoman maitorahkan ja mustikoiden tuoman täyttyneen tunteen jälkeen, mutta tuudittelin itseäni ja sanoin, että ei se mitään, vaikka kyllä se silti jotain.
Tavallaan mä oon
ylpeä siitä, että mua hävettää. Ennen saatoin syödä tuhansia kaloreita ja olla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja nyt osaan rangaista itseäni, kun sen ansaitsen. Oon liikkunut ja tehnyt lihaskuntoa yhteensä sadan (tai ehkä kahdensadan) kalorin edestä, joten ehkä tää ei ole mikään
täysin epäonnistunut päivä, vaikka söinkin 520 kaloria, enkä 450, niin kuin alkujaan piti.
Pääpiirteissään tänään oli hieno päivä. Laulettiin koulussa tosi hyvin - yksi lakin saanut poika itki eturivissä We are the worldin aikana.
Kävin tänään siellä Sihdissä, vaikka sydämeni hakkasi pelosta niin kovaa, että olin pelkkä pieni, vaaleanpunaiseen kietoutunut, vapiseva hahmo. Me istuttiin pyöreän pöydän ääreen ja ne alkoi kysellä kysymyksiä.
Selitin niille miksi he eivät saisi soittaa äidille tai kertoa mitään, mistä tulisin pian puhumaan, jos siis tulisin. Vaikka ne hetken laittoivatkin vastaan, päädyttiin lopulta yhteisymmärrykseen. Kerroin kaiken oksentelukierteistä paastopäiviin ja viikkoni niukkaan ruokavalioon. He kuuntelivat, kirjoittivat ja esittivät kysymyksiä.
Istunto kesti liki yksi ja puoli tuntia, jonka jälkeen he kirjoittivat lähetteen syömishäiriöpoliklinikalle ja varasivat uuden ajan Sihtiin kahden viikon päästä.
On tavallaan helpottunut olo, vaikka vähän pelottaakin.
Olin muuten tänään ekaa kertaa pitkään aikoihin tyytyväinen osasta vartaloani, joten päätin jakaa ensimmäistä kertaa muutaman kuvan tähän blogiin ja toivoa, ettei kukaan tunnista mua räikeästä mekosta huolimatta.
............