Katonrajassa juoksee mustia kuvioita, kun antaa silmien sulkeutua puolilleen. Kesäisin siihen aikaan on edelleen valoisaa, mutta nyt ei ole aamulla, eikä illalla, eikä koskaan. Menen kouluun, kun on pimeää ja pääsen kotiin, kun on pimeää. En näe auringonvaloa kuin ikkunoista.

En tahtoisi puhua kenellekään koskaan, koska nämä ovat minun asioitani ja ne voi vain kirjoittaa ja lukea. Niitä ei sanota ääneen, mutta Sihdissä ne eivät hyväksyisi tuhruisia paperilappuja. Pitäisi puhua ihan itse.

En tahtoisi mennä huomenna leffaan kaverin kanssa, enkä tahtoisi halata sitä toista, joka joka aamu odotettuaan minua bussipysäkillä avaa pulskat kätensä ja vetää minut kiinni rintakehäänsä. Haluaisin erittää limaa, kuten ankerias, että voisin luikahtaa kuin vahingossa karkuun.

Yleensä halaaminen on okei -varsinkin jos puhutaan ihmisestä, joka tietää minut. Hän ei tiedä. Hän on tyhmä.

Yksi poika tuli meille eilen, vaikka yritin kaikin mahdollisin keinoin vihjata, ettei mua huvita nähdä ketään ja on kauheasti tekemistä. Se ei kuullut tai tajunnut mitään sanomaani, totesi vain että kyllä sitten helpottaa, kun se tulee.

Ei helpottanut. Ahdisti koko ajan. Ajoin sen meiltä puoli yhdeltätoista ja lupauduin huomenna tulemaan sen mukaan mökille.

Mä en mene.

En halua.

(ps. aamupaino 56,4. niin kevyt mä en ole ollut kuukauteen)

Lukupiirejä, elokuvailtoja ja lupauksia lähteä kahvilaan.
Haluaisin perua ne kaikki ja olla yhtä mitätön, kuin aina olen. Olisin hiljaa ja kippuralla, valittaisin vain miten kamalan surkeaa on olla näkymätön. Silti vaihdan turkkia, väriä ja mielipiteitä ihan koko ajan, ettei kukaan näkisi.

En tiedä tahdonko jonkun pelastavan vai tahdonko selvitä yksin.

Perjantai pelottaa. Olen pyytänyt apua ja saanut ajan. En tiedä haluanko puhua sittenkään.
Ehkä en mene sinne.
Ehkä juoksisin vain pois.

Tästä päivästä ei tullut paastopäivää, ei lähellekään.

Aamupalaksi en syönyt mitään, koulussa 1/3 kasvispihvistä ja haarukallinen perunamuusia.
Kotona sorruin syömään, vaikkei pitänyt.

400 kcal edestä pastaa (helvetin kastike toi kaloreita), 38 kcal läkeroleista, 1 leipä (jossa noin 100 kcal)
Total: 538 kcal
En tiedä ollakko ylpeä vai kauhuissaan. Lähipäiviin verrattuna se on ihan hyvin, mutta silti liikaa.

Kävelen tänään kotiin japanintunneilta, vaikka ulkona on kylmä, eikä minulla ole edes takkia.
On pakko.

Missään ei ole hyvä olla. Kaverin järjestämissä parinkymmenen ihmisen kotibileissä hädintuskin nostin katsettani lattiasta. Minä vain istuin hiljaa, ja se toimi, koska kukaan ei huomannut, että olin olemassa. Litkin haluttomana lämmennyttä karpalolonkeroa ja söin monta, ahnetta kourallista hedelmäkarkkeja. Kaverin vatsa murisi vieressä nälästä ja mua kuvotti, kun en osannut olla syömättä.

Huono mieliala johti tyypilliseen tunnesyöppöilyyn, jolla keräsin itselleni 500 lisäkaloria. Edes itseviha ei auttanut mua pitämään suutani kiinni. Mä vain söin ja söin ja söin. Kai se tekee mut hetkittäin onnelliseksi, vaikka onnellisempi olen oikeastaan silloin, kun on niin nälkä, että kädet vapisee ja on koko ajan kylmä.

Yhdessä vaiheessa luulin, että mulle hymyiltiin. Se poika näytti katsovan suoraan mun silmiin. Mutta se ei katsonut. Barbi on sen mielestä kauniimpi ja olen todellakin samaa mieltä.

Mulla on punaiset hiukset ja erilainen musiikkimaku. Toisinaan olen ylpeä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta haluaisin vain pukeutua muodin mukaan ja blondata hiukseni platinanvaaleiksi. Sitten olisin yksi kissansilmätytöistä ja hymyilisin niin, että minulle hymyiltäisiin takaisin.

Haaveilen olevani yhtä kaunis, tyylitajuinen ja laiha kuin tytöt tietokoneeni kansioihin piilotetuissa kuvissa. Mutta minä en ole.

Barbi on kaikkea sitä mitä minä haluaisin olla. Ainakin melkein. En tahtoisi olla niin koppava, enkä niin lapsellinen kuin hän. Sisältä haluaisin edelleen olla hiljainen runo- ja kirjailijasielu, täydellisyydentavoittelija, lukutoukka, mietiskelijä.

En tahtoisi kadottaa persoonallisuuttani tietyn tyylin mukana. Tahtoisin olla yhtä viisas ja ajattelevainen kuin nytkin - Barbi ei nimittäin mieti kenenkään tunteita kahta sekuntia pidempään.

Mulla on tämän viikon perjantaina aika sihtiin. Varasin sen itse, koska äiti ei ymmärtänyt, eikä jaksanut kuunnella. En tiedä mitä kaikkea uskallan sanoa, vai uskallanko mitään. He sanoivat haluavansa ottaa vanhempiin yhteyttä, mutta minä kiellän kaiken. He eivät saa.

Muutama viikko sitten laitoin tavoitteeksi 50kg jouluaattoon mennessä. Mun pitäis laihtua 7 kiloa, mikä on tällä säälittävällä tahdilla ihan mahdotonta.

Oon jatkuvasti väsynyt. Itkeskelen pitkin päivää.
Mä olen lihava. Melkein 60kg

Laihat painaa 45 tai 46, eli 15 kiloa vähemmän kuin minä. Mua inhottaa olla olemassa.
Söin 500-600kcal edestä pastaa, enkä varmasti tunge enää mitään muuta suuhuni tämän päivän aikana.

Paino on viimeisen kahden viikon aikan hyppinyt 55 kilosta 59 kiloon.


Huomenna pitää paastota.

Skippasin preppitunnin ja kokeen, koska tahdoin vain nukkua. Nykyään en taida tehdä mitään muuta. Mä vain nukun.

Kahden päivän aikana oon syönyt kokonaisen paketillisen piparkakkutaikinaa, ainakin 10 leipää, klementiineja, keittoa, karkkeja, suklaata - ihan vitusti liikaa ruokaa, kaloreita, jotka kiinnittyvät muhun rasvana ja saavat mut vihaamaan itseäni entistä enemmän.

Katselen kuvia laihoista kavereista ja puolitutuista, ja mua alkaa kuvottaa, kun katson vilaukselta peiliin.
Haluan oksentaa.
Haluan laihtua. Ja nukkua.

Eniten tahtoisin vain pois.

Sanoin äidille itkien, että tarvitsen apua.
Äiti sanoi, että olen vain kiittämätön ja laiska. "Ei sulla ole ongelmia". Se vain antoi uuden unilääkkeen ja mä alistuin.

Erosin kissanpennusta.
Oudon tyhjä olo.

Mä näin jo kaukaa kun hän saapui
mun oven viereen ja sitoi hevosen puiseen kaiteeseen.
Eikä hän peremmälle tullut katseli siinä vain kun
hänen vaatteet hain eteiseen.

En enää tiedä mitä minulle tapahtuu, miksi maailma on yllättäen niin harmaa ja minä niin väsynyt. Tietysti sillä viikonlopun hysteerisellä kohtauksella (joka oli niin toisesta maailmasta, etten ole kyennyt kirjoittamaan siitä edes tänne) oli oma vaikutuksensa, mutta ihmettelen silti, miksi olen näin ylösalaisin. Terveystiedon ja matematiikankokeet on ihan sillä rajalla pääsenkö läpi vai olenko pääsemättä. En jaksaisi uusia kokeita tai kursseja, mutta taitaa olla hyvin todennäköistä, että on pakko. Tahtoisin vain nukkua. Pimeydessä on turvallisempaa kuin ulkona. Siellä sataa jo luntakin.

Kukaan voi nukkua niin paljon, kuin minä olen nukkunut. Tämä ei ole tervettä enää. Sen kohtauksen takia jouduin muuttamaan alakerrasta (jossa minulla oli vessa ja oma pieni keittiökin) yläkerran pieneen, rumaan huoneeseen. Tämä huone on veljen vanha. Se on repinyt tapetista irti suikaleita. Kaapit on ruman väriset, eikä valokuvat suostu pysymään seinillä. Voin rehellisesti sanoa, ettei täällä näe edes lattiaa kaikkien vaatteiden ja tavaroiden alta.

Sanoin äidille, ettei tämä ole minun huoneeni, enkä siksi laita mitään mihinkään. Vaatteet saavat pysyä lattialla, koska ne kuuluvat alakertaan, eivät tänne. Tämä huone on ruma, ja sen on veljen - ei minun.

Hän sanoi elämä on lyhyt, eikä hän ollut vielä
löytänyt sitä mitä hän on etsinyt.

Perjantai-lauantai välisenä yönä nukuin kahdeksan tai yhdeksän tuntia, mikä on ihan normaali ja sopiva määrä. Lauantaina menin sänkyyn jo puoli seitsemältä ja nukuin kymmeneen asti - se tekee yhteensä viisitoista tuntia.

Eilen nukahdin jo viideltä iltapäivällä ja heräsin puoli viideltä aamuyöllä värjäämään hiuksia. Edelleen väsyttää, vaikka heräsin pitkääkin pitkemmiltä yöunilta, jotka normaalisti saisivat minut ylivirkeäksi kuin eläimen.

En varmaan olisi kumpanakaan yönä nukkunut näin hyvin ilman äidin unilääkkeitä. Nyt se on piilottanut ne johonkin, enkä löytänyt mitään, vaikka etsin koko aamun.

Turhauttaa. Niiden avulla kaikki meni puolessa tunnissa pimeäksi. Normaalisti minulla menee nukahtamiseen yli tunti, koska pyörin ja ajattelen, enkä saa itkultani unta.

Häl oli silmissänsä jano ja vaikka mä näinkin sen
otin hänet vierellein mun elämään.
Ja siinä seistessäni vielä kuulin kun preeria kauemmas
häntä kutsui tuonnemmaks etelään.

Äidin kanssa piti lähteä eilen talvitakki ja -kenkä ostoksille, mutta minä sanoin, etten jaksa ja nukahdin sen pillereillä. Nytkin pitäisi lukea historiaa tai alkaa meikkaamaan, koska bussi lähtee puolen tunnin kuluttua. En saa mitään aikaan. Istun tässä pyjama päällä tietokoneen ääressä ja kirjoitan.

Nykyään en paljoa välitä siitä miltä näytän. Vedän päälle sen saman hupparin kolmena päivänä peräkkäin ja naamaani laitan vain pohjameikin ja ripsaria sekä nopean, ohuen rajauksen silmiin, jos sitäkään. Hiukset vain harjaan läpi.

Olo on päivä päivältä kyllästyneempi. Mikä mä olen?

Oon taas alkanut eristäytymään ihmisistä. Varsinkin fyysinen läheisyys saa mut irvistämään inhosta. Vihaan sitä yhtä ystävää, jonka on ihan pakko halailla, vaikka viime kerrasta, kun nähtiin, ois vaan kolmetuntinen. Osaisimpa luikerrella karkuun sen käsien välistä.

Mä sanoin elämä on lyhyt, enkä mä oottaa enää pystynyt.
Päivä laskee pian lähden nyt.

Mä mietin elämä on lyhyt mut onko vielä koskaan kukaan
löytänyt sitä mitä hän on etsinyt.

Paketista karkasi toisiksi viimeinen unilääke. Äiti näkee kyllä pian, että yksi puuttuu, mutta silloin minä olen jo unessa.

Hassu, raskas, huojentunut, keinuva tunne tuntuu päässä, jäsenissä ja silmissä. Kirjoittaminen on vaikeaa, koska sanarivit keinuu. Nojaan päätä käteen, koska se ei haluaisi pysyä pystyssä omin voimineen.

Otin lääkkeen noin 20min sitten, joten oon kohta unessa.
Tuntuu etten enää osaa nukahtaa ilman niitä.

Heräsin tänään seitsemältä, lähdin pois koulusta kymmeneltä ja menin tasan yhdeltätoista suoraan nukkumaan. Nukuin kaksi tuntia, heräsin, join kahvia ja parin tunnin sisällä oon taas niin väsynyt, etten jaksa kuin itkeä.

Sitten päätin, ettei enää, en jaksa.
Unilääkkeillä nukahtaa niin paljon vaivattomammin (vaikka joudun kyllä kuulemaan äidiltä huudot huomenna)

Ainiin, ps, OLEN LIHONUT jihuu saatana.

Oon itkenyt viimeiset kolme päivää muutaman tunnin välein.

Mä olen yrittänyt kirjoittaa tunteita paperille, mutta tuntuu, ettei niitä edes ole.

Mulla ei ole kauaa aikaa selittää, joten tiivistän tän kaiken hyvin lyhyeksi kokonaisuudeksi. 

Mun äiti sai jotenkin tietää mun lifestyle-blogista jonkun tuttuni kautta. Se tuli mun huoneeseen ja käski nostamaan paidan ylös. Kieltäydyin viidesti, mutta sitten se alkoi huutaa. Jouduin alistuneena kohottamaan kankaan reunaa ja paljastamaan alavatsan punertavat viillot.

Pakkasin reppuun huomista koetta varten tarvitsemani tavarat ja karkasin. Oon yhden yön Barbilla ja toisen kaveripojalla. Sunnuntaina meen joko takaisin Barbille tai jään sen pojan luo. Huomisen kokeen jälkeen meen heti takas kotiin, pakkaan meikit, koulukirjat, vaihtovaatteet ja vähän ruokaa.

Tää ei todellakaan ole ensimmäinen kerta, kun tää tapahtuu. Muistatte varmaan blogauksen jostain kesältä, jolloin lähdin ja katsosin kolmeksi vuorokaudeksi poliisit kintereillä?

Mulla on ollut tänään ihan jumalattoman paljon houkutuksia ruuan suhteen. Olin niin vähällä ostaa suklaa-kinuskipullan. Seisoin päivän aikana kahvilan jonossa kolmesti, mutten osatanut sitä. Oon niin ylpeä itsestäni.

En myöskään ostanut mäkissä kananugetteja tai pirtelöä, enkä kaivanut kotona vitutukseen esiin keittiön massiivisia karkkisäästöjä.

Tän päivän kalorisaldo oli vähän suurempi, mutta kuvitelkaa miten paljon ylimääräisiä kaloreita mä osasinkaan välttää!
- Mäkkärillä kanasalaatti + kastike: n. 200ckal
- 2 kippoa jogurttia ja mysliä n. 200kcal
- 4 ruokalusikallista jauhelihaa 150kcal?
- 1 ruisleipä kinkulla ja juustolla 80kcal

Nyt pitää mennä selvittelemään huomista yöpaikkaa.
Tsemppiä kaikille!

Tänään oli hyvä päivä. Eilinen oli vielä parempi.

Itsekuri kaivautui esiin rasvakerrosten alta, näytti pienet, villit kissankasvonsa ja kieltäytyi kaikesta rasvaisesta, sokerisesta, suolaisesta, lämpimästä ja hiilihydraatteja sisältävästä, ellei sitä yhtä piparia lasketa lukuun.

Eilen olin syömättä koko päivän. Istun hesellä ystävän kanssa ja katsoin silmät piiloteltua ivaa kimaltaen, kuinka se ahtoi sisäänsä rasvaista majoneesia ja kanafileitä. Oksetti ajatus siitä, että minä olisin voinut olla siinä, hänen paikallaan, syöden samaa ruokaa samalla nautinnolla. Silti se en ollut minä, koska osasin sanoa "ei".

Tämä sama kaveri antoi minulle kolme piparia (oli kuulemma ensimmäiset jouluherkut, itsetehtyjä ja mahtavan makuisia), muttei syödessään katsonut minua juurikaan. Näyttelin syöväni, mutta lähinnä vain murustin niitä lattialle, taskuun ja (vähän myöhemmin sen neljännen) sujautin penaaliin. Yhteensä näistä neljästä söin 1½.

Tiistaina kieltäydyin myös kaverin tarjoamasta suklaasta, ohitin kouluruokailun, enkä sortunut syömään mitään illallakaan. Päivän kalorit jäi pariinkymmeneen.

Tänään oli aivan yhtä loistava päivä. Toinen paastopäivä on lopuillaan ja huomenna alkaa kolmas. Päivän syömisien kokonais-saldoksi tuli joku 60-75kcal. Söin puolikkaan kiivin, kurkkua, vähän salaattia ja 1½ kirsikkatomaattia.

Maha on murissut tauotta kaksi päivää, ja helvetti vie miten ihanalta se tuntuu. Suonissa juoksee nälkäeuforian kihelmöivä lämpö ja voitonriemu, mutta samalla myös pelko siitä, ettei huominen ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Sain viimein ostetuksi kaupungilta Ananas strongeja (nesteenpoistajia) ja kromitabletteja makeanhimon tappamiseen. Kaapissa on myös vahvoja särkylääkkeitä, kalanmaksaöljytabletteja ja laksatiiveja. Alkaa olla lääkevarastokin kondiksessa.

En tiedä kuvittelenko vain, mutta nuo kromitabletit toimii aika hyvin. Vetäsin sellasen coffarissa, enkä sortunut mihinkään, vaikka siellä oli iltakakkuja alennuksessa. Äitin ostamat karkitkin lähetin kaveripojan mukana pois kotoa.

On henkisesti niin jumalattoman vahva olo. Fyysisesti ei niinkään. Väsyttää, on kylmä, kädet tärisee, maha huutaa ruokaa, päässä heittää.

 

Mutta se on hyvin pieni hinta siitä, että mä olen voittaja tänään.

(Edit: Tein äsken vielä 20min jumpan. 150 x-hyppyä, 40 kyykkyhyppyä, vatsoja ja reisiä noin 60 kumpaakin)

Äiti on taas vihainen. Se sanoi, että ottaa tietokoneen pois ihan kohta (valehtelin tekeväni kouluhommia, joten sain pari minuuttia aikaa).

Olen syönyt yhden piparin. Oikeastaan kaveri syötti niitä minulle kolme, mutta murustin ja piilottelin piparien palasia roskikseen, taskuihin ja laukun pohjalle - loppujen lopuksi suuhun meni siis yhteensä vain se yksi. Hän antoi kolme mukaan kotimatkalle. Halasin häntä nopeasti ja heitin piparit torin mukulakiville päästyäni näköetäisyyden kantamattomiin. Muuta en ole syönyt, enkä aiokaan. Ruokatunnilla otin kaksi kalapihviä lautaselle, mutta kaadoin niiden päälle vettä, etten pystyisi syömään.

EDIT:

Äidille ja minulle syttyi riita. Hän valitti kaikesta mitä keksi, haukkui lapseksi. En jaksanut kuunnella, joten sammutin tietokoneen ja annoin terveystiedon tehtävien kadota bittiavaruuteen. Nousin tuolilta, vedin ensimmäiset käteen saamani kengät jalkaan ja löin oven kiinni niin lujaa, ettei se mennyt edes lukkoon, vaan pongahti selälleen.

Juoksin muutaman minuutin ja hengästytin itseni. Palasin takaovesta, ilman että äiti kuuli.

En halua olla hereillä silloin, kun hän tajuaa minun olevan täällä, joten menen suoraan sänkyyn tämän suuremmitta puheitta.

Istun taas, enkä tee mitään mitä pitäisi. En jaksa, en halua, en osaa avata kirjaa tai uhrata aikaani turhille tekstiriveille. Tiedän, että kadun laiskuuttani myöhemmin, kun saan käsiini huonoja numeroita ja äidin paheksuvan katseen, mutta nyt en jaksa välittää. Kuvaamataidosta on tekemättä useita töitä ja englanti tökkii ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Matematiikkaa en pääse edes läpi, Ruotsin täpärästi, historian ehkä seiskalla.

Olen itkenyt kauniille pianomusiikille ja yrittänyt pysyä hereillä kahvin avulla. Viikonloppu oli ihanin pitkään aikaan, vaikka söinkin kolmessa päivässä lähes koko viikon kalorit. Silloin se ei haitannut. Tänään vihaan itseäni, viillän mahaan niin syviä viiltoja, etteivät ne parannu koskaan. Vuodatan veren ruokapäiväkirjan tyhjille sivuille ja vannon, että huomenna kaikki menee paremmin. Sen on pakko mennä niin. On aloitettava lenkkeily ja lihaskunto. Minulla on koko yö aikaa aloittaa.

Oksentelun olen luvannut lopettaa. Se tekee mut hulluksi. Paino on noussut taas pari kiloa. Turpoan aloituspainoa suuremmaksi.

Pitäisi saada kiinni rytmistä. Samaa mä olen toistellut tänne tuhansia kertoja, mutten silti osaa. Varasin itselleni ajan Sihdistä (tarjoaa mielenterveyspalveluja). Aika on vasta joulukuussa kolmen viikon päässä. He sanoivat, että haluavat vanhemmat mukaan heti ensimmäisen käyntini jälkeen. Minä en anna lupaa. En anna heidän kirjoittaa mitään ylös (sillä soskuissa he lähettivät tämän paperin, johon olivat kirjoittaneet kaiken, äidilleni), en anna vanhempieni puhelinnumeroita ja sanon lähteväni heti, jos he edes uskaltavat vihjata kertomisesta äidille. Sanon heille, että hukun ja se on heidän syynsä.

Vuosi sitten en koskaan voinut kuvitella haluavani kuolla, mutta nyt tuntuu, että olisi vain helpottavaa kävellä yläkertaan ja huuhtoa 500mg:an särkylääkkeitä alas 100kpl.

Miksi mä kompuroin näin paljon?

Ilma tuoksuu raikkaalta ja tuuleen on sekoittunut se pieni talvea enteilevä sävy, joka puheltuessaan hiuksien läpi saa kehon vapisemaan. Lämpötila laskee. En jaksaisi tehdä mitään muuta, kuin istua, olla ja odottaa talven kuolevan auringon tieltä. Voisin nukkua puolivuotisen.

Eilen alas meni pringlespurkki, daimi, jäätelöä - jota syön silloin, kun haluan jotain helppoa oksentaa - ja paljon leipää. En oksentanut, ja jälkeenpäin tuntui kamalalta.

Tänäänkin söin. Ja syön lisää.

Tiedän, että olen heikko.

Mua pitäis lyödä. Mut pitäis hakata oikein kunnolla, että oppisin irti ahmimisesta.

Jos en saa apua kohta, mä hukun epätoivoisen, mustan hirviöni kitaan ja kuolen sinne. Ensin emotionaalisesti, mikä tarkoittaisi kaikkea, ja fyysisesti vasta sitten, kun ruumini seuraisi perässä monen huonosti eletyn vuosikymmenen jälkeen. Silmäni olisivat mustat ja nuokkuisin vain vaivoin olemassa olemisen ja olemattomuuden rajoilla. Haluaisin olla jotain, mutten enää jaksaisi.

Kaivoin oman epätoivoni ihan itse ja omilla käsilläni. Myönnän häveten, että minä jopa toivoin ongelmia syömisen ja laihduttamisen kanssa mahtuakseni muutaman vaatekoon pienempiin farkkuihin. Sain mitä tilasin: laihduin kuusi kiloa ja olin ylpeä itsestäni hetken, mutta tajusin hieman liian myöhään miten kamalaa kirousta olinkaan toivoinut ajatuksieni ja elämäni verhoksi. Syömättömyyden taito haihtui, jolloin lihoin ja aloin epätoivoisena oksentamaan. Musta verho kiristyi hirttoköydeksi ja sai kiedottua minut sisäänsä. Harrastuksesta tuli sairaus. Ja vieläpä ihan oikea sellainen.

 Kun kosketin tänään kielenkärjellä ylempää hammasrivistöä, tunsin miten paljon etuhampaiden sisäpuoli oli kulunut. Iski paniikki. Tuntui, että olisin puolessa sekunnissa tippunut keskelle oikeaa maailmaa ja käsittänyt miten sekaisin todellisuudentajuni oli viimeiset kuukaudet ollut. Huippasi, pelotti, alkoi jopa inhottaa miten pitkälle olin "harrastukseni" vienyt. Päätin, etten oksentaisi enää kuin välttämättömissä tapauksissa.

Miten kauan se lupaus muka kestäisi? Ahdistus iski rintaan. Mun on saatava apua. Mun on saatava puhua niin, ettei kukaan puuttuisi asiaan, mutta kuuntelisi vain. En halua, että äiti saa tietää...

Toivon, että Rohkea asuisi täällä edelleen. Hän pitäisi minusta huolta.

Tiedän, että oksentamisen sijaan pitäisi osata olla syömättä. Vaaka näytti 1,3kg eillistä pienempää lukua, nesteitä on siis lähtenyt. Paastoa on takana 26 tuntia, eikä se riitä alkuunkaan. Haluan vähintään 60 tuntia, jotta saan pudotettua edes jotain kehostani (oli se sitten rasvaa tai nesteitä, i dont care) ennen terveystarkastusta, jonka aikaan minun piti olla jo aivan pikkuinen. Hävettää.

Lupasin itselleni, että jouluna olen pieni. Minulla on aikaa kuukausi, mikä ei ole mahdottomuus. Saisin pudotettua painon viiteenkymmeneen kiloon, jos yrittäisin kovaa, kovaa, kovempaa, enkä antaisi itseni ahmia ja oksennella.

Tämän viikon viikonloppu on kuitenkin haaste, sillä menen käymään Rohkealla Turussa. Miten pystyn sanomaan Ei ruualle, kun Rohkea vartavasten tyrkyttää sitä eteeni? Se kantaa huoneeseen purkin priglessejä ja itkettää, koska tekee niin paljon mieli.

Pelkään, etten osaa sanoa ei ja suistun samaan kierteeseen...

Takana on jo kuukausi kirjoituslakkoa, enkä silti ole edennyt askeltakaan. Voisin jopa väittää, että ilman teidän blogeja ja omia päivittäisiä avautumisiani, olen tippunut alemmaksi. Hiljaisuus ei auttanut, vaan söi sisältä.

Tässä sitä ollaan taas. Olen palannut aloituspainoa lihavampana, rumempana, kärsineempänä, väsyneempänä ja totaalisen, täydellisen kyllästyneenä kaikkeen. Mutta palasin silti, enkä luovuttanut. En edelleenkään ole terve. Haluan olla pieni, pienempi, pienin.

Palasin tunti sitten kiinalaisen ravintolan noutopöydästä. Kuuman veden avulla oksensin ainakin puolituntisen. Tänään illalla olisi vielä luvassa jäätelöä, mutta sen oksentaminen ulos on nopeaa, vaivatonta ja melkein mielyttävääkin. Naurettavaa miten koukussa olen. En halunnut bulimiaa, mutta se on jo kiinni minussa pienine hampaineen niin tiukasti, ettei sitä noin vain karistella sivuun.

Syön, oksennan, paastoan, syön, oksennan ja kehä toistaa itsensä. Ei minulla ole pitkään aikaan ollut mitään muuta.

Yritin miettiä mitä kertoisin kuukaudestani, mutten löydä enää sanoja.
Teitä on ollut ikävä.