Eilen satoi vettä koko päivän. Vedin päälle vanhan, ison hupparin ja lökähousut, vedin hupun päähän ja kuulokkeet paidan ali. Ranteeni ympärille kiedoin kyyneleitä pidätellen kotiavaimet ja lopulta minä juoksin ulos sateeseen. Tein taas kerran jotain väärin. Se oli jotain niin pientä, etten itse osannut ymmärtää äitini vihaa, mutta silti jotain niin suurta, että se pilasi hänen päivänsä muutamassa sekunnissa.
Juoksin seitsemän minuuttia pitkin autoteitä, vaeltelin lähinaapurustossa, kuin hylätty lemmikki, kunnes viimein poikkesin metsäpolulle ja eksytin itseni.
Heavy rain sai minut melkein itkemään, mutta jokaisen vastaantulijan kohdalla räpyttelin epätoivoni takaisin sinne, mistä se oli yrittänyt kummuta esiin.
Metsäpolku johti takapihallisten omakotitalojen välistä keskelle autotietä. Nämä minulle vieraat tiet johtivat ylös ja alas, risteilivät sinne ja tänne pitkin idyllistä lähiötä.
Olin eksysissä, ihan oikeasti ja kirjaimellisesti, ja onnellinen siitä. Kotiin käveleminen ja löytäminen kuluttaisivat aikaa. Ja aikaahan minä halusinkin tappaa.
Pysähdyin alikulkutunnelin eteen. Tunnelin päällä kulki moottoritie. Jäin seisomaan paikoilleni ja tuijotin ohi kiitävien autojen virtaa. Mietin miltä tuntuisi liitää niin nopeaa ja sulavasti. Miltä tuntuisi, kun jokin niin lujaa ja pysäyttämättömästi liikkuva törmäisi jarrut kiljuen kiinni kylkeen?
Miltä tuntuisi kuolla?
En osaa sanoa kuinka kauan seisoin paikoillani tuijottaen ohi syöksyviä rekkoja ja tila-autoja. Tuuli puhalsi kasvoille, ja yllättäen minä huomasin taas käveleväni ja silloin tiesin, missä olin.
Palasin kotiin ripeästi kävellen puolessa tunnissa. Menin suoraan suihkuun, saunaan ja upposin sänkyyn. Tiesin, etten voisi vielä nukkua. Niinpä minä nousin, laahustin pöydän ääreen, avasin koneen ja kaivoin esille kaikki koulukirjat. Koeviikko ensiviikolla. Maantietoa on pakko kerrata jo nyt.
Loppuillasta väsymys oli kadonnut teemukillisten myötä, joten pysyin valveilla ja luin kirjaa.
Kiitos yöllisen valvomisen, olin tänään kävelevä ruumis koko koulupäivän. Käytiin ilmaisutaidon tunneilla teatterissa katsomassa Turhia ihmisiä, mikä oli aika vahva herättäjä. Tarina kertoi helsinkiläisessä kerrostalossa asuvasta pariskunnasta ja siitä, mitä kaikkea kulissejen taakse mahtui. Se oli hyytävä ja ahdistava kurkistus perheväkivaltaan. Olin itkeä esityksen jälkeen ja aikana vain siksi, että mua ahdisti aivan liian paljon. Sydän hakkas, kuin bassorumpu ja silmät kostui, koska mä tunnistin isäni sieltä lavalta.
Mä en ole puhunut teille taustoistani kovinkaan paljoa, mutta sen sanon, että vanhempani ovat eronneet jo aikaa sitten. Muutama vuosi takaperin kesällä oli pieni välikohtaus (se ei toki ollut ainoa), joka alkoi muistaakseni siitä, että äiti totesi lähtevänsä viikonloppuna jonkun pienbändin keikalle Helsinkiin. Isä ei hyväksynyt tätä. Alkoi tappelu.
Jossain vaiheessa se alkaa jo kuulostaa pahalta. Äiti huutaa yli olkapäänsä, että mun pitää viedä veljet ulos. Hän ei halunnut että kukaan kuulisi tai näkisi mitään.
Juoksen huoneestani keittiöön, poimin säikähtäneet seitsemänvuotiaat mukaani ja johdatan ne ulos takapihalle, käsken peittää korvat ja seistä selkä vasten olohuoneen suurta ikkunaa. Siitä ikkunasta mä näen, kuinka isä kaataa äidin vasten sänkyä ja lyö.
Vähän aikaa myöhemmin ollaankin jo soitettu paikalle taksi.
Me lähdettiin pois, eikä kukaan uskaltanut hiiskahtaa sanakaan.
