Haluan oksentaa. 

Olen Turussa Pesukarhun luona. Se on eräs ex-kuopiolainen, joka tietää, että mulla on ongelmia syömisen kanssa. Se vahtii mua, kuin haukka, enkä siksi pääse ahmintani jälkeen kumartamaan posliinijumalaa. En toisin sanoen voi oksentaa, joten kaikki kalorit ovat tyytyväisesti asuttautuneet mun mahani ympärille hölskyväksi läskiksi. Söin tänään varmaan 4000kcal. Tiedän, mäkin vihaan itseäni.

Päivän menu koostui Pringlesseistä, nougatjäätelöstä, karkeista, lasagnesta ja muroista. Tosi mahtavaa. Olen oikea itsekurin ilmentymä. Enkä osaa valehdella sille päästäkseni tyhjentämään itseäni. 

Vaaka näytti 54,5 kiloa tänään, kun tulin. Arvatkaa oonko lihonut kilon siitä?
APJDLKAJDALKAÖDLÖAL. Saatanan saatanan saatana. Mä laihduin Sinisulan luona kaksi kiloa, vaikka pelkäsin lihoneeni, mutta nyt mä idioottina syön ne takasin? 

Välitavoitteeseen ois enää neljä kiloa. 


Mun on pakko ryhdistäytyä tällä sekunnilla.  Pakko.

Istun Turkuun vievässä kaukojunassa väsyneenä, pahoinvoivana ja vittuuntuneena. Ostin lippuni junasta, joten voi olla, että seuraavilla asemilla voi tulla vastaan joku, jolle joudun luovuttamaan paikkani.

Olin Pasilan asemalla kello 9:08. Hyppäsin Turkuun vievään junaan ja istuuduin johonkin odottamaan konduktööriä, että saisin ostettua lipun. Sitten Sinisulka soittaa ja rääkäisee, että mun tietokonelaukku jäi sen olkapäälle, käskee hypätä pois junasta ja mä vilkaisen kauhistuneena ikkunasta. Mutta sehän liikkuu jo!  

Sinisulka käskee jäämään pois Tikkurilassa. Se sanoo, että tuo laukun sinne. Mutta kun juna ei viekkään Tikkurilaan vaan pysähtyy Espoossa... Ja mä jään kyydistä siinä. Aikaisin lähijuna ois tullut Espooseen 11:20 ja seuraava juna Turkuun ois lähtenyt Espoosta 11:21. Minuutti aikaa. Ei kerettäis.

Niinpä mä hyppään lähijunaan, tuun takaisin Pasilaan, otan laukkuni ja hyppään uudelleen Turkuun vievään junaan ja hukutan vitutukseni 150g karkkia ja 28g daimiin. Nauratti ja itketti. Oon kaksi tuntia myöhässä aikataulusta.

Eilen en syönyt mitään. Paastosin koko päivän miitissä, jossa oli muuten ihan loistavaa! Ihmiset oli mahtavia ja kerrankin mä saatoin tuntea itseni huomatuksi ja nähdyksi, mitä en ole hetkeen tuntenutkaan. Hiuksiani kehuttiin.*bluuush*

Kiitos kaikille höyhenille, joskus uusiksi?
Jatkan nyt greyn anatomian kattomista, blogailen illalla uudestaan esim mun painosta, jonka pääsen mittaamaan ekaan kertaan viikkoon. Pelottaa... (koska se on kuitenkin noussut!)

Mulla on ollut kova nälkä koko päivän, mutta se tavallaan tuntuu lohduttavalta.
"Hunger means you're loosing calories"

Puhun pitkästä aikaa hyvän ystäväni kanssa. Kerroin sille ennen kaiken ja se kertoi kaiken mulle. Puhuttiin kuukauden hiljaisuus läpi, kerrottiin mitä kuului. Mä kerroin, että mulla on ongelmia syömiseni kanssa, koska tiedän, että siihen voi luottaa siksi, että se tietää miltä se tuntuu.

"Just äitin takiahan mäkin lopetin sillon syömisen.

Ja jos en ois lopettanut niin pystyisin syömään normaalisti.

Mutta koska lopetin, en vielä tänäkään päivänä pysty syömään täysin ajattelematta.

Tulee päiviä, viikkoja, kuukausia jolloin elän lähestulkoon vedellä ja leivällä.

Ei sen niin pitänyt mennä.

Ei pitänyt, mutta se meni

Joten sanon sulle, että oo kiltti ja lopeta kun vielä voit.

Koska jos kerran sairastut niin et pääse siitä koskaan eroon.

Lopeta."

Päiväni kohokohta oli varmaankin siinä.

Nyt mietin hakisinko itselleni vaikka rypäleitä. En halua, että mahani murisee, kun Ronja palaa kotiin (se nimittäin alkaa muuten tekemään ruokaa). Haluaisin myös keksejä ja suklaata. Voisin ostaa niitäkin. Oksennan sitten pois.

Ehkä ostan Daimin ja Balleriinoja, pureskelen hyvin ja oksennan.
Niin mä teen.

 

Söin eilen 1305 kaloria, vaikka vielä päivällä olin niin varma siitä, etten syö sinä päivänä enää mitään, enkä söisi tänäänkään.

Istuin kivirappusilla liki kolme tuntia odottaen ystävää. Oli viileä, ja minä yritin kietoutua kauluspaitani sisään. Mulla ei ollut mitään tekemistä kahteen ja puoleen tuntiin, kännykästä oli loppunut akku ja mua kusetti niin pahasti, etten pystynyt edes kävelemään kunnolla.

Viistosti vasemmalla puolella samaa katua tummaihoinen nuorukainen soitti ystäviään paikalle, laittoi yhden hakemaan kaljaa, kolmannen etsimään autoa ja osti itse huumeita punaisella pyörällä kulkevan jamaicalaisen olkalaukusta.

Katulampuissa ei ollut valoa, nuoriso kiljui ja raitiovaunujen humina alkoi ärsyttämään jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Olin väsynyt, nälissäni ja vihainen päästessäni takaisin sisään yhdeksän maissa. Mitään en ollut sinä päivänä kerennyt syömään, (Olin toisen ystäväni kanssa linnanmäellä *pus*!) mutta heikkouttani sorruin yhteiseen ideaan hese-iltapalasta.

Niin me lähdettiin ratikalla Helsinginkadulle, syötiin hesellä ja käveltiin takaisin kotiin joskus yhdentoista jälkeen.

Yöllä vihasin itseäni enemmän, kuin pitkään aikaan. Epäonnistuin taas ja epäonnistun tänäänkin, vaikka yritänkin aina entistä kovempaa.

Ystäväni lähtee kohta ja mä jään päiväksi sen kämppään yksin. Mun elämä on niin hohdokasta. Menen kaverille kylään ja päädyn istumaan tietokoneella koko päivän? Mahtavaa. Mä haluan oksentaa, vaikken olekkaan syönyt tänään mitään. Ystävä laittaa itseään kuntoon peilin edessä, eikä mulla ole mesessäkään ketään, jolle puhua, joten mitä muutakaan mä tekisin, kun se lähtee? Sormet kurkkuun ja otan jääkylmän suihkun. 

En tänäänkään haluaisi olla olemassa. 

Korkkasin loman auki vaalealla riisillä (300kcal ahmimiskohtaus, kun R oli ulkona) ja suklaapatukalla (toiset 300kcal, koska mä halusin daimin...)
Ei vois paremmin mennä saatana.

Viiteen asti olin syömättä mitään, koska junamatka, mutta sitten alkoi hillitön alamäki. Yay.

Onneksi huomenna voi olla koko päivän linnanmäellä pelkän tonnikalapurkin (110kcal) avulla. Muutaman tunnin kävelyssä saa kyllä kulutettua sen. Otan myös ison pullon vettä, enkä tuhlaa hattaraan, popcorneihin tai muuhun inhottavaan, eikä mulla olisi kai varaakaan. Onneksi Aurora on siellä mukana, hän toimii thinspiraationani ja potkii perseelle mahdollisten repsahdusten varalta.

Itsevihaa. Oon niin paljon lihavampi, kun pääsen takaisin kotiin.
Jippijee.

15. heinäkuuta vuonna 2010 en enää ollut tyytyväinen.

Paperilla lukee näkemiin ja sen päällä on kaksikymppinen ja muutama euron kolikko. Missä on 'anteeksi'?

Tahtoisin jo muuttaa omaan asuntoon. Kaikki olisi niin helppoa, kun saisin päättää ihan itse mitä söisin. Kaapeissa olisi vain liha- kana- ja kalalientä, kurkkua, ruisleipää, voipaketti, teetä, raejuustoa, tonnikalaa ja ananasta. Ostaisin hedelmiä ja joskus hemmotellakseni itseäni kanaa tai täysjyvämakaroonia.

Mulla olisi pieni, mutta siisti ja suloisen kotoinen kämppä, jossa tuoksuisi T:n tuomat intialaiset yrtit ja tuoksukynttilät. Makuuhuoneessa olisi koristeena kolmikätinen kynttilä, keittiössä pieni pöytä ja ohjelista pöydällä. Mitä saa syödä ja milloin. 

Ottaisin S:in mukaan, katsoisin sen kanssa leijonakuningasta ja kaikki olisi täydellistä. Ulkona olisi kaksi ponia ferrarin sijaan ja lattialla luikertelisi anakonda. Tykkään käärmeistä.


Haaveita.


En halua, että sä joudut tähän mukaan. Sun pitää luvata mulle, ja lupaatkin rehellisesti, ettet ala vahtimaan syömisiäsi tai missään nimessä vähentämään niitä. Mä en halua tästä kilpailua, mikä siitä mun luonteeni takia syntyy, jos tiedän, että yrität samaa.

Ole kiltti. Anna mulle mahdollisuus käydä täydellisessä ja sitten mä lupaan syödä. Lupaan syödä, jos se tekee sut onnelliseksi.

Mä vaan haluan olla kaunis hetken. Mahtua rippimekkoon ja kivoihin vaatteisiin.
Sä et ole lihava. Mä olen. That's the way it is.

Mua väsyttää

on väsyttänyt jo jonkun aikaa.

Äiti näkee mun itkevän ja se huutaa.

Meidän kotona ei saa itkeä "turhista" asioista.

Se käskee olla kiitollinen. Se haluaa tekopyhiä kiitoksia.

Ja mä sanon sille, mitä se haluaa - kaupanpäälle väännän viellä hyökkäävän tekohymyn, jolle se kohottaa tuskastuneena kulmiaan. Äiti irvistää, ja mä revin puhelimeni sen kädestä.

Tein tyynyistä linnakkeen.

Kagrra, huusi taustalla.

Isshi on kuollut.

Isshi on kuollut.

Isshi on kuollut.

Ja musta tuntui ihan samalta, kuin eilenkin.

Tässä ei ole mitään järkeä.

Mä en ole tämä ihminen.

Mä en ole näin epävarma.

Haluan niin järkyttävään kuntoon, että se joutuu paniikkiin. Haluan, että sen pitää kyyneleitä niellen lähettää oma lapsensa psykologille, jossa käymistä se aina piti niin helvetin huonona ideana. Joo äiti, se oli tosi huono idea. Hyvä, kun et antanut mun puhua. Hyvä, äiti. Hyvä hyvä hyvä

Olispa jo huominen.

Epäonnistunut.
Viikon, kahden päästä mä olen vieläkin epäonnistuneempi. Lihavampi.

Mä olen lihonut. Lihonut, isompi, suurempi, läskimpi, epätäydellisempi. Edelleen minä. Vihaan peilikuvaani niin sairaaloisen paljon.

Tää päivä oli perseestä. Sä olet perseestä. Kaikki on ihan sekaisin, enkä mä saa palasia kokoon. Ennen mä pidin kaiken kasassa, mutta enää en osaa. Kaikki hajoaa, eikä mua enää kiinnosta yrittää asetella palasia paikalleen. Haluan kuolla, kitua ja haihtua pienen pieneksi. Missä mun elämänhaluni on?

Yritin tänään oksentaa. Ostin filmitownista irtokarkkia, söin puolet ja kumarruin vessaa vasten. Ulos tuli sinistä vettä. Liekö mustikoista tarttunut se väri? Maku oli hirveä. En pystynytkään oksentamaan, enkä anna sitä itselleni anteeksi. Loput karkit purin, mutta syljin pois. Ei enää kaloreita...

Illan aion tehdä lihaskuntoa. Käyn kohta pyöräilemässä vähän. Menen ehkä toiseen kylmään suihkuun ja kulutan silläkin väh. 200 kaloria.

Huomenna lähden Helsinkiin. En syö mitään ennen junamatkaa, enkä mitään junamatkalla. Ronjalla yritän olla syömättä mahdollisimman pitkään.

Mä haluan laihtua niin kipeästi, mutten osaa olla syömättä täällä, enkä uskalla oksentaa. Tuntuu, että seinät on vaan paperia.

Painan taas 56 kiloa.
Saatanan lihava ja kyvytön paska, sietäisit kuolla. Vihaan sua. T. Minä itse itselleni.



Tänäänkään en aio nukkua, jotta kulutan enemmän kaloreita.

Mun päiväni piti olla täydellinen. Se alkoi niin hyvin.

Tein ruokaa, siivosin yläkerran ja tanssin villasukat jalassa alakerran puulattioilla. Aamupaino oli 54,7, entistä alhaisempi, vaikka söinkin eilen 700 kalorin edestä suklaajäätelöä (josta en edes pahemmin tykkää wtf).

Aurinko paistoi, söin litran mansikoita, soitin isälle ja sain hommattua rahat niin Helsingin, kuin Turunkin matkaan, linnanmäkeen ja korkeasaareen. Pääsen näkemään ystäviäni, osallistun Rajattoman miittiin ja laihdun entisestään!

...Mun päiväni piti olla täydellinen.

Isshi on kuollut.

Kuollutkuollutkuollutkuollutkuollut

Mä itkin koko aamupäivän, enkä voi vieläkään ymmärtää, miksi sekin? Vuosi 2011 on ollut mun musiikkini kannalta huonoin vuosi koskaan. Reito eros, Despa hajos, Taiji hirtti itsensä ja Isshi kuoli. Lukuisia muitakin bändejä on pysäyttänyt toimintansa.

Mä pelkään kuollakseni, että D:lle käy jotain. Että se hajoaa. Mun lempibändini, jolla on ollut niin sairaaloinen vaikutus kaikkeen, ja jonka kappaleita kuuntelen, kun tuntuu, ettei millään ole enää mitään väliä. Kaivan pienestä samettiarkusta esiin bändin basistin ja kitaristin plektrat ja jo niiden näkemisellä mulle tulee hetkeksi tärkeä olo. 

Musiikki ei ole mulle vain musiikkia. Se on aina ollut enemmän. 

En tosin ole ainut, joka itkee. Tumblr on täynnä jäähyväiskirjeitä ja osanottoja. Isshi oli lahjakas ja Kagrra,n musiikki sellaista, mille ei löydy korviketta. Se oli ainutlaatuista ja omanlaistaan. Yksi niistä hyvistä bändeistä. Mikä sääli. 

Itkettää edelleen, vaikka oon kyynelehtinyt täällä pääni kipeäksi yhdestä eteenpäin. En koskaan ole nähnyt koko ihmistä. Kuullut vain sen laulavan, ja silti tää koskee, kuin olisin menettänyt ystävän. Säälittävää.   

Päivä on mennyt huonosti muutenkin. Äidin kanssa mikään ei taas vaihteeksi toimi ja taas tuntuu, että mä olen syönyt ihan liikaa. Juon kohta uuden kupin teetä ja toivon, että maha lopettaa tuon ärsyttävän murinansa. Mulla on muka nälkä? Hah, mä söin just litran mansikoita ja aikasemmin päivällä 70kcal tonnikalaa.

Se saa riittää. Maha saa oppia tyytymään siihen, mitä raaskin sille syöttää.

Haluan thisnpovihkon. Pitäisi ostaa joku Tiimarista ja koristella se oikein nätiksi. Kirjata sinne kalorit ja kaikkea. Haluan nähdä ystäviä, uida, nauraa, syödä ja kuunnella hyvää musiikkia lattialla. Mulla on ikävä rakastani. Haluaisin sen tähän viereen lohduttamaan. Se on kuulemma huolissaan.

"Mä mietin koko ajan sun vointiasi. Sitä, että ootko tajuissas, ootko syöny mitään. Hemmetti mä olen niin huolissani. Mitä mun pitää sanoa, pieni, että saan suhun järkeä. Että sä lopetat painon pudotuksen? Mä muistan, kun sä joskus kerroit blogissas, että me kaikki ollaan täydellisiä just näin. Että se syömisen vahtaaminen on turhaa. Mihin se nyt on unohtunut? Miten kävikään näin. Mua pelottaa ihan kamalasti sun puolestas. Koko ajan."

Toisaalta en halua ketään lähellekkään. Varmaan purisin, jos joku koittaisi vetää syliin.

Ahdistaa.

Seura kelpaisi. Äiti on ostanut juustopatonkia ja erilaisia juustoja, enkä mä millään haluaisi syödä, vaikka haluankin. Juustot on ihania, mutta niissä on niin tajuttomasti kaloreita. Ja oon muutenkin syönyt tänään 0,5l jäätelöä = 700kcal, että heh. Siihen päälle vielä rypäleet, jotka söin aamulla ja leipä + purkki ananasta, jotka vedin nassuun joskus yöllä valvoessani.  
Tekis mieli oksentaa. Oon syönyt ihan liikaa.

Yöpaino oli 55,9
Menin nukkumaan kymmeneltä ja mittasin painoni yhden jälkeen, jolloin se oli laskenut 55,3:een. Nyt se on taas noussut 300g, mutta huomisen jälkeen toivon painon olevan tasan 55.

Päätin, että menen Rohkea:n luokse ensiviikolla. Se on mun paras kaverini. Poika. Sen kanssa voi olla kuka on. Rakastan sen aitoutta...

Unelmoiva olo.

Mä en uskalla nukahtaa.

Äiti lähti iltapäivällä varkauteen, enkä mä ole uskaltanut käydä yläkerrassa moneen tuntiin. Meidän talo on suuri. Mä asun yksin alakerrassa ja omistan periaatteessa 4 huonetta. Makuuhuoneen, kuntosalin ja huoneen, jossa on rummut, vaikkei kukaan koskaan niitä soita. Se kaikki on käytävällä tän oven takana. Mulla on oma vessa ja pieni keittiö, jossa keitän öisin kahvia ja teetä. Varsinkin tälläisinä öinä, kun pelottaa, enkä pysty sulkemaan silmiäni.

Odotan aamua. Kellon pitää olla ainakin kymmenen, ennen kuin uskallan hiipiä ylös. Juon kahvia mustana, koska jääkaappia mun keittiössäni ei ole. Yläkertaan en uskalla mennä, joten no milk for this round.

 Rapinaa, kuviteltuja askeleita, kasvoja ikkunoissa.

Oon ihan yksin (vai olenko sittenkään?) tietokoneeni äärellä ja vilkuilen olkapääni yli tauotta käytävälle. 

Tänään aamulla (en varmaan tule nukkumaan yhtään) käyn kaupassa ostamassa rypäleitä, persikoita ja muutaman banaanin kotiin. Elän niillä sitten. Kaloreita voi tulla vähän enemmän, kun banaaneissakin on niitä niin paljon, peräti sata, mutta ainakin ruoka on terveellisempää, kuin purkkitonnikala. Suolan himoon voin juoda lihalientä.




Arvatkaa muuten kuka oli eilen iltapäivällä satavarma siitä, että hakee huomenna piparkakkutaikinaa (yksi suurista paheistani hehe) palkinnoksi edistymisestään? Arvatkaa kuka ei taida sittenkään pystyä siihen?

Mun laihdutukseni alkoi pelkkänä vitsinä. Nyt en enää halua tai osaa syödä "oikein". Eilen mä söin kalorimääräni täyteen yöllä, mutten kestänyt sitä ja oksensin kaiken ulos. Istuin tunnin vessaa vasten. Lähetin apua anovan tekstiviestin, pyyhin kyyneleitä ja oksennustani samaan pyyhkeeseen ja tyhjensin itseni uudelleen. Siinä oli 600 kaloria. Nuudelia ja pari leipää, minkä saatoin ennen vetää ihan kevyesti vaan välipalaksi. Sitä paitsi olin kerennyt sen päivän aikana  syömään vaan alle 200 kaloria. Se tekee yhteensä 800kcal, mikä on puolet siitä, mitä ihmisen pitäisi päivässä syödä. Mutta se ahdisti mua liikaa. Se luku oli liian suuri. Niinpä oksennin pois nuudelit ja pehmentynyttä leipää ja päätin aloittaa seuraavan päivän puhtaalta alustalta.

Musta tuntuu, että mä olen sairas. Aiemmin ei tuntunut. Luulin, että alitajuntaisesti mä kaipasin vaan niin kipeästi hyväksyntää, että halusin laihtua vähän radikaalimmin, mutta nyt mä en voi mennä nukkumaan, ellen mä ole laskenut ylös päivän kaloreita. Käyn vaa'alla niin usein, kuin mahdollista; käyn tarkastamassa painoni aamulla, illalla, ruuan jälkeen ja sitä ennen. Kävin oksentamisen lomassa kuusi kertaa vaa'alla vain nähdäkseni, miten paino tippui hiljalleen, mitä enemmän oksensin.

Mulla ei ole enään onnellinen olo. Ei ole ollut hetkeen. Valitan tästä samasta aiheesta kyllästymiseen asti, mutta mä tarvitsen Kuopiolaisen ystävän, tai tukehdun tänne. Mulla ei ole enää ketään ja se tunne tappaa hitaasti, mutta niin pirun varmasti. Mulla ei ole ketään, jota kysyä ulos.

Mä olen muuten ihan rakastunut nimimerkkiini. Olen Raven niin Höyhenessä, kuin Rajattomassakin. Korpit, naakat ja varikset on aina olleet mun lempilintujani, siksi tää nimi tuntuu niin kotoisalta ja turvalliselta. Mustia kuolemanlintuja, mutta mielettömän älykkäitä. Heti niiden jälkeen parhaimpia on pulut. (Oonko ainoa, joka oikeasti tykkää niistä? Musta ne on niin söpöjä!)

Kello alkaa lähennellä viittä hiljalleen ja yö on kohta ohi. Juon toisen kupin kahvia, teippaan silmäni auki ja katson vielä pari jaksoa Greyn Anatomiaa. En malta odottaa, että uskallan hiipiä ylös vaa'alle! Mun maha on murissut koko yön, joten oletettavasti aamupaino tulee olemaan hyvä!

Kiiltotarroja kengänpohjissa
sateenkarivaatteet
hymy silmiin asti vielä joskus ulottui

Vaan kuka koskaan pysähtyikään katsomaan
miten punaisien huulien takana
asui eilisen irvistys

Sormissa kultaa ja kaulassa hopeaa
epätäydellinen vatsa oli se
jossa mustan korpin sydän asui

Sun kaksi viikkoa jäi neljäksi päiväksi, etkä sä mun silmistäkään näkisi, kuinka paljon se sattuu. Sä olet sokea. Vuosia mä rakastin sua. Siitä lähtien, kun sä katosit Espanjaan ja palasit uuden tyttöystävän kanssa. Siitä lähtien, kusipää. Irti päästäminen kesti pitkään, mutta sun tunteettomuus sattuu edelleen. Sattuu, vaikken enää rakastakkaan.

Mä sanon sulle, että on hyvä, kun sä olet Kuopiossa pari viikkoa. Sanon, että ne on mun kesälomani tärkeimpiä viikkoja, koska sen jälkeen en tule näkemään sua pitkään aikaan. Sen jälkeen olen yksin vailla rakkainta ystävääni.

Vähän aikaa mä saatan rentoutua, turvata suhun uudelleen ja sitten sä ilmoitat lähteväsi sen Espanjalaisen luokse Helsinkiin jo tänä sunnuntaina. 

Mä jään yksin, mä jään yksin, mä jään yksin, mä jään yksin, mä jään yksin

Mä jään yksin, muttet sä välitä. Sä et näe. Vitun sokea idiootti.

Menin ahmimaan suruuni lautasellisen nuudeleita (voissa) ja 3 leipää juustolla, kinkulla ja kurkulla. Ja mä myös oksensin ulos lähes kaiken. Oksennan vielä vähän lisää ja käyn ehkä sitten nukkumaan.

Ensimmäistä kertaa, mä tunnen oloni ihan oikeasti sairaaksi.
Ahdistaa.

No one saw through my games

Päivän saldo 187kcal

Tänään mä olin onnistuja aamusta iltaan asti. Kahden päivän laiskottelun jälkeen keräsin itseni ja vedin koko päivän juuri niin, kuin pitikin. Itsekuria ja kieltäytymisiä. Kamala tarve syödä, mennä ahmimaan kaksi pakettia nuudeleita ja jäätelöä, mutta mä en saa. Mä en voi. En näin onnistuneen päivän jälkeen.

Mansikka-jugurtti n 60kcal
Tonnikala vedessä 115kcal
Lihaliemet yht. 12kcal
Total: 187kcal
Päivän yläraja (SGD): 500kcal
Aamupaino: 56,1
Iltapaino: 56,8
Liikutut kilometrit: 2km kävellen, 6km pyöräillen, 30min uintia

Mua häiritsee tuo iltapaino, mutta toivon hartaasti sen olevan lähinnä nesteitä. Oon juonut kupin teetä ja lihalientä ihan juuri.

Jos mun painoni ei huomenna oli alle 56, mä tulen... pettymään. Tein kovasti töitä tänään. Säälittävät 100g riittää. Kunhan se on alle 56.

Mulla oli tänään paljon houkutuksia. Menin joskus kahdentoista jälkeen Sinisulan luokse. Se oli just syömässä aamupalaa (vähän sekavat rytmit silläkin) ja tarjos mulle pullaa ja appelsiinimehua. En halunnut kumpaakaan.

Mä sain kieroa nautintoa katsellessani, kuinka Sinisulan lapsuudenkaveri söi aamulla ainakin 450 kaloria - pullaa ja mehua. Mä itse en ole syönyt puoliakaan tosta määrästä koko päivänä! Eihän tuo paljoa sinäänsä ole, kun ottaa huomioon, että repsahdan samoihin määriin itsekkin. Tällä kertaa vain olin tarpeeksi vahva. 

 I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Tän jälkeen me mentiin sokokselle ostamaan mulle jugurttia ja light cocista. Sitten uitiin tunti. Mua hävetti niin paljon olla bikineissä. Näette mun mahani sitten, jos ja kun, otan kuvia itsestäni. Se ei ole litteä.

Mulla on hirveä hinku syömään, mutten aio, koska painan 56,8. Se on liikaa. Huomenna olen alle viidenkymmenenkuuden ja saan ananasta.

Mulla on yksinäinen olo. Mesessä ei ole ketään. Enkä mä tiedä kelle voisin soittaa. Haluan ulos.

Äiti lähti taas jonkun mulle vieraan miehen matkaan. Tulkaa hakemaan mut pois täältä.

Ehkä tänään ei mennytkään niin huonosti, kuin pelkäsin. Olisin kyllä pystynyt parempaankin, mutta tää saa kelvata. Huomiseksi on jo suunnitellut eväät ja alan vihaisesti pakottaa painoa alaspäin.

Valvoin viime yönä viiteen ja heräsin yhdeksältä värjäämään mun hiuksia. Pyöräilin keskustaan yhdeksitoista ja istuttiin Vadelman kanssa kahville. Odoteltiin Sinisulkaa ja Vadelman ystävää, ja näiden saavuttua puhuttiin paljon ja pitkään. Pitkästä aikaa näin heistä kaikkia.

Ostin karkkia melkein neljän euron edestä (tiedän, tiedän, olen fail), mutta söin vain puolet ja annoin loput Sinisulalle kotiin. Popcorneita söin vain leffan alusta, lopusta ne eivät edes kiinnostaneet, kun pidättelin kyyneleitä.

Käytiin kattomassa Harry Potter And Deathly Hallows, joka oli loistava kruunaus loistavalle kirja- ja elokuvasarjalle.

Itkin jo leffan alkuvaiheesta, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, miten paljon itkin, kun Harry pääsi Severuksen menneisyyteen sen kyyneleistä.

Oon rakastanut Severusta ja Dracoa aina (heikkona pahiksiin?), joten auts. Yritin hädissäni purra kieltä ja nyyhkyttää mahdollisimman hiljaa.

Leffan loputtua mä itkin vielä hetken tajuttuani, että se on nyt loppu. The end.

Kaloreita mulle kerty.. noh varmaan paljon. Paino taisi olla jotain 56,8 paikkeilla (taas). Tosin mun oloa helpottaa se, että mulla murisee vatsa. Jotenkin helpottavaa, kun tietää, ettei siellä ole enää mitään kulutettavaa.

Huomenna suunnittelin uivani tunnin tai kaksi (pidempäänkin, jos Sinisulka suinkin jaksaa). Ja tietenkin vain, jos on hyvä sää, eikä sada kuten tänään.

Ruuaksi ostan lähikaupasta tonnikalapurkin ja ananasta. Niillä menen sitten.

Tänään muuten ukkosti, ainakin täällä päin (itseasiassa ihan hetki sitten). Laitoin valot pois ja taustalle soimaan hyvää, rauhallista musiikkia. Istuin lattialla teekupin kanssa ja silittelin sohvan alle pelokkaasti rynnännyttä koiraa. Äiti pelkää ukkosta. Musta se on vaan kaunista.

Itkin muuten pitkästä aikaa omista asioistani. Normaalisti kyynelehdin vain sarjoille ja elokuville, mutta ukkosessa oli jotain.. laukaisevaa, ja mä annoin kaiken valua ulos. Puoli tuntia pelkkiä, kuumia kyyneleitä, eikä kukaan ollut vetämässä mua syliinsä, vaikka muutamaan otteeseen uskalsinkin siitä uneksia. Se helpotti, vaikkei mukavalta tuntunutkaan.

Epäonnistuminen. Taas kerran.
Eikä pelkkä epäonnistuminenkaan, vaan säälittävä yrityskin.

Haluan hukkua ja unohtaa, miksi olen täällä. Uusi puhdas pöytä. Onnellisuus.
Äiti nauroi, että syön liikaa.
Kaverit ja lähimmäiset pitää mua vain normaalina.
Mahassa on yhä kolme makkaraa. Yksi iso, yksi keskikokoinen ja yksi pieni. Kylkiluut ei näy. Oikeastaan mitkään mun luista ei taida näkyä.

Mistä se kertoo? Ei ainakaan siitä, että olisin tarpeeksi täydellinen.

Haluan olla niin paljon enemmän, kuin te multa odotatte. Haluan säikäyttää ja shokeerata. Olla se uutislehtien järkyttävä anorektikko. 

Mutta mä epäonnistun niin paljon, että musta tuntuu, etten mä ole edes sairas. Oon vaan joku feikki siltä väliltä. 

Tänään söin taas aivan liikaa.
- Bambuja 10kcal
- Hesen Wrap 500kcal
- Lettu 10kcal (?)
- Irtokarkkia 200kcal

Jep. Epäonnistunut.

Eikä huomisesta voi tulla sen parempi, sillä oon menossa leffaan kaverin kanssa. Se haluaa kavericombon. Siinä on aika helvetisti poppareita.

Lisäks mä ajattelin ostaa irtokarkkeja (taas), koska mä olen kyvytön paska. Huominen on pilalla muutenkin.

Poppareita ja karkkia. Hieno juttu.

Ylihuomenna en syö muuta, kuin tonnikalaa. Jos sorrun, niin vannon jumalauta oksentavani. Ei saatana.

The rain cold as my tears

Oon itkenyt viimeisen tunnin. Puristan vaaleansinistä, ylä-asteelta teatterivarastosta varastamaani huivia nyrkkejeni sisään ja pyyhin siihen kyyneleeni.

Miksi Denny Duquetten piti kuolla?

Tää on niin säälittävää. Mä itken toista tuntia putkeen ja menetän yöuneni, koska fictiivinen hahmo sattui kuolemaan (taas kerran). Oikeastaan sekin jakso on neljännessä tuotantokaudessa, minkä katsoin muutama viikko sitten, ja mä menen jo viidennessä, missä Denny vain vilahtaa taustalla Izzien mielikuvituksen pienenä haamuna.

Oon sitäpaitsi katsonut Greyn anatomian alusta loppuun asti tasan neljä kertaa (tää on viides) ja silti itken aina samoille asioille, vaikka tiedän, että ne tulee tapahtumaan. Puren hammasta ja itken hiljaa. Denny, älä kuole, älä kuole älä kuoleeeee. Älä, älä, älä! Silti se kuolee aina. Mikään ei muutu, ei tietenkään.

Mä saatan olla masentunut muutaman kokonaisen päivän, kulkea katse maassa ja niellä alas ahdistusta, jonkun typerän fictiivisen Dennyn takia. Sama vaikutus on myös joillakin ficeillä, joista "Kaunis maailma" näin mainintana. Mikään tarina ei ollut koskaan vaikuttanut muhun niin suuresti, kuin se vaikutti. Siinäkin kuoli se toinen päähenkilöistä ja mä itkin sen aikana (ja luettuani sen loppuun) yhteensä ainakin tunnin.

Myös kirjat saa mut itkemään (yleensä vähemmän, kuin ficit). Itkin Sofi Oksasen Baby Janelle, kun kaveri lainas sen mulle. Se oli kaunis kirja.

Elokuville itken tietysti myöskin. Surullisimpia katsomiani on Hachiko (luoja, itkin koko helvetin leffan) ja Harry Potterin Puoliverinen prinssi. En tiedä miksi se itketti mua kaikista HP-saagan leffoista eniten. Kai siksi, miten säälittävä ja pieni Draco Malfoysta oli tullut. Se oli heikko, niin sympaattinen (ja aina ollut mun rakkain hahmo kera Severuksen).

Se muutos. Pieni, itsevarma Draco muuttui surulliseksi kuoreksi. Se oli kivuasta katsottavaa. Vähän, kuin katsoisi peiliin. Miten munkin itsevarmuuteni ja kunnianhimoni on rapissut pois.

En ole vielä nähnyt uusinta potteria, mutta pelkään, että tulen itkemään, kuin idiootti.

Pelkään niin paljon, että jotkut hahmot kuolee perkele.

(tapan teidät, jos ootte nähny ja spoilaatte jotain hau!)

Ja tuosta Kaunis maailma:sta, vielä sen verran, että se on itseasiassa Potter-ficci parituksella Harry/Draco... (okei anteeksi, kun tykkään :D) Ja se oli pitkä. Luin sitä kaksi päivää hievahtamattakaan koneen äärestä. Ja sen jälkeen itkeskelin sitten kaksi päivää.

Googlasin sitä äsken varmaan yli 10 minuuttia ihan paniikissa, kun en löytänyt sitä mistään. Etsin suomeksi, mutta vain enkuksi löytyi. Alkuperäiskielellä.

Funeral barges and winter wildflowers dancing in his eyes, he gathered his courage and crawled over to Harry's side, smoothing his hair out of his eyes and shaking his shoulder gently.
"The sun's up," he called softly. "Harry?" his voice slipped an octave and trembled a little. "Harry?"
But Harry didn't stir.

Noihin sanoihin se loppui. Jo alusta alkaen oli selvää, ettei Harry selviäisi. Että siihen viimeiseen auringonnousuun (joka oli about kuukauden päässä) oli aikaa, ei pidemmälle.

Silti mä odotin, että se ois heränny, avannut silmänsä ja vastannut. Mutta ei. Taas kerran sekin kuolee ja mä saan niellä kyyneleitäni.

Itseasiassa, mulla kostu silmät nytkin. Olen aika helvetin herkkä pieni ihminen, voi luuuooja.
Voisin kyllä lukea tuon tarinan uudelleen, sen verran hyvä se on, vaikka onkin pitkä.

Okei tästä tuli ihan laittoman pitkä merkintä, anteeksi. Mä vaan olen herkällä päällä ja oli pakko päästä purkemaan.
Mistähän tää supertunteellisuus taas puskee?

Tästähän tuli ihmeellinen postaus......

Ole laiha
ole pieni
ole perhosta kevyempi
ja taskukokoinen

Ole tuulen heittelemä
jäillä jälkiä jättämätön aave
Ole aaltojen hakkaama
luisen kauneuden haave

Ole siro
ole särkyvä
ole luuperhonen
lasilintunen

Ole ylpeämpi, kuin haukkuneista kukaan
peitä kasvosi, itke kyyneleesi salaa
ja näkymättömissä kasvat vahvemmaksi
heidän selkiensä takana voitit itse itsesi

Ole kaunis
tavalla jolla kauneus on
heidän silmissään
sairaus

Tänään kävelin sateessa ostamaan pattereita vaakaan.

Kastuin, kuivuin ja join kahvin. Kuuntelen Renteriä ja

toivon, että olisin.. kevyempi.

 

Miksi mä tyytyisin vähempään, kuin pystyn?

Palasin Kuopioon kello 00:40 yöllä. Ensimmäiseksi purin laukut ja heti seuraavana oon säätämässä modeemia päälle, että pääsen (pitkästä aikaa) kunnolla nettiin. Äiti vaan nauroi.

"Tyttö, sulla on addiktio tohon mielikuvitusmaailmaas."

"Se ei oo mielikuvitusta, siellä ruudun takana on ihan oikeita ihmisiä. Kivoja sellasia."

Te ootte päivitelleet hurjasti, joten lukaisin merkintänne huolimattomasti läpi tai siihen ois mennyt koko yö. Anteeksi siis, ettei multa ole paljoa tullut kommenttia, yritin olla tehokas ja nopea!

Matka oli helvetinmoista tunne-ristiriitaa, mutta pääasiassa siitä jäi hyvän fiiliksen ja painohuolien katkeransuloinen yhdistelmä. Paljonko mä painan, paljonko mä painan, paljonko mä painan, paljonko mä painan, paljonko mä painan!?! Olis jo aamu, niin toi yks vois nousta, syödä (yäk) lähteä töihin ja mä voisin tappaa ahdistukseni hyppäämällä viimein sen huoneen hämärän vaatekaapin vanhalle vaa'alle. Pelkään lukemaa. En halua nähdä sitä ollenkaan, mutta oon liian sekasin jättääkseni kattomatta. 

Mutta no, ei mun painosta sen enempää. Otin matkalta paljon kuvia ja mulla on siitä muutenkin kerrottavaa, joten jos suinkin jaksatte lukea pidempää postausta, niin I would be happy, sillä tästä lähtee mun lomapäivitys!

Kaikki kuvat ovat siis tosiaan by me!

 Me asuttiin Kempinski Corvinus-nimisessä viiden tähden luksushotellissa, jossa mm. Madonna ja Michael Jackson on yöpynyt.

Siellä kyllä pelas palvelu, kun melkein kaikki tehtiin sun puolesta. Joskus kuuden aikaan ne kävi avaamassa päiväpeiton ja untuvapeiton niin, ettei sun tarvinnut kuin kaatua illalla sänkyyn ja nukahtaa. Siellä oli ovimiehet ja pikkolot. Mitään ei tarvinnut kantaa tai tehdä itse, ellei halunnut. Luksusta se oli, jos jotakin.

Kaupunki oli kaunis, varsinkin öisin, kun katulamput ja talojen valot hoti vasten musteensinistä taivasta.
Käytiin yöristeilyllä ja seikkailtiin julkisilla pitkin Budapestiä. Syötiin paljon, aivan liikaa. Kakkuja, karkkia, suklaata, sushia, keittoja, ruokaa.

Susheja mä en kadu. Se on mun lempiruokaa, eikä sitäpaitsi mitenkään epäterveellistäkään. Eikä sushia saa Kuopiosta, joten se oli niitä ainutkertaisia kokemuksia joita en saa kokea pitkään aikaan uudelleen.

Kaikki muu syömäni ruoka kyllä oksettaa. Liikaa. Teki mieli oksentaa useampana iltana, mutta miten mä olisin pystynyt, kun äiti oli kuuloetäisyydellä samassa huoneessa?

 Vaatteita ei tarttunut ainoatakaan mukaan. Kuvitelkaa. Suurkaupunki, enkä ostanut itelleni mitään. En ees sukkaparia. Välttelin shoppailua viimeiseen asti, etten joutuisi kokemaan sitä epätäydellisyyden tuskaa, kun kaikki kauniit vaatekappaleet on mun lihavalle vartalolleni epäsopivia.

Toisiks viimesenä iltana äiti raahas mut Fashion Streetin ylihinnoiteltuun teinikauppaan, koska siellä oli -40% ale. Otin vastahakoisesti kivoja vaatteita syliin, kipitin sovituskoppiin ja jouduin puremaan kieltä etten purskahtanut kyyneliin. Olin niin ruma. En sopinut vaatteisiin, vaan jouduin sullomaan itseni niihin.  

Sullottuani itseni vaateröykkiön sisään, nielin kyyneleet ja sanoin äidille, ettei ne näytä kivalta. Että väri on väärä, muoto vähän hassu tai etten vaan yksinkertaisesti tykännyt siitä vaatteesta. Se oli kamalaa. Vihaan shoppailua. Vihaan itseäni. Vihaan sitä, etten sovi kauniisiin vaatteisiin. Niihin ihaniin muotiluomuksiin, joita katselen säälittävin koiransilmin kaupan ikkunasta. Miksen mä voi näyttää kivalta mekossa? Näyttäisinkö mä laihanakaan... Miksen syntynyt kauniisiin kasvoihin ja sdlkfjklasd huoh.

Noh, Turisteilun lisäksi oli... ruokaa. Ja erilaisia ruokapaikkoja. Kauppoja, kahviloita. Kaikkea, mistä en osannut pitää näppejäni erossa.

Syötiin äidin kanssa Planet Sushi-set. Kelatkaa, miten paljon tossakin on tavaraa. Käytiin kanssa kahvilassa, jossa oli kaikkea niin tajuttoman söpöä ja värikästä leipomokamaa, että olin kuolla! Mutta arvatkaas, mulla oli silloin huono päivä ja vähän paha olo, enkä sortunut syömään tuollaista! Katsominen riitti sinä päivänä ihan loistavasti. Riittää vieläkin, kun mietin paljonko tossa oli kaloreita...

Jos kaloripaniikkia ei lasketa, se oli aika rentouttava loma. Käytiin kahdesti 90min thai-hieronnassa, nautittiin illoista risteilyllä ja juotiin drinksuja.

Se on sitten menoa nyt.

Lähdetään kahdeltatoista lentokentälle ja ollaan perillä kuudelta paikallista aikaa.

Kauniin ja laihan tytön silmissä tää saattaisi olla jännittävää, hauskaa.

Viiden tähden hotelli ja hyvät mahdollisuudet ostella kivoja vaatteita. 

Hierontoja, auringonottoa ja vieras kulttuuri. Rantoja.

Mua ahdistaa. Ei kulttuuri niinkään, mutta se ruoka ja se tunne, etten tule mahtumaan puoliinkaan niistä kauniista vaatteista, joita kaupungilla ihailen. Ainahan siinä käy niin... 

Ja rannalle joudun bikineissä läskimahani kanssa.

Ja syömään.

Ne katsoo mua, kun porsasta siellä. Varmasti katsovat.

Lähtöpaino 56,4

Katsotaan montako kiloa lihavampana palaan.

Mulla on paha ja saastanen olo. Mä oon niin viallinen, niin lihava, niin säälittävän huono pitämään itsestäni kiinni. Mutta kun mä kerran olisin pystynyt pitämään itseni irti herkuista, astelee kananainen kavereineen sisään meidän talosta, kantaa pakkaseen kolme litraa jäätelöä ja kutsuu mut syömään.

"Mä en halua, mulla on paha olo"

Mutta kun en viitsinyt kieltäytyä, kun ne teki jotkut helvetin annoksetkin.

Katsokaa noita kaloripommeja. Karkkia, suklaata, kolme palloa jäätelöä ja vaniljakastiketta.


Loppuillasta olin asenteella "ihan sama, pilasin jo dietin, vois pilata lisää" Ja ahmin noita karkkeja, kuin joku ahne eläin.

Tervetuloa takaisin pudottamani kilot, asuttautukaa takaisin mahaani. Olikin ihan vitun ikävä.

Ja tervetuloa lisäkilot, joita alan keräämään huomisesta alkaen Budabestissä. (En välttämättä päivittele neljään päivään)

Mahtavaa. Aivan vitun mahtavaa.

Vihaan sitä, kun äiti päättää pitää jonkun typerän tyttöjen illan ja kutsuu kavereitaan käymään. Ne kärräs kaapit täyteen juustoja, keksejä, jäätelöä ja tortilla-aineksia. Ne huudattaa suomipoppia ja kokkaa, kyselee mitä mulle kuuluu.

Vastailen hammasta purren. Syön ensimmäisen tortillan hyvällä ruokahalulla. Toisen epäröiden. Jätän vähän siitä jäljelle, kaadan loput roskikseen ja kruunaan aterian kourallisella karkkeja. Toistelen päässä; "a moment on your lip forever on your hip", mutta se ei auta. Syön ne silti, ja heti sen jälkeen alkaa oksettaa.

Kermaista kanaa, juustoa, liikaa ruokaa. Sen jälkeen vielä niitä hiton toffeita. Äiti, älä osta meille tollaista ruokaa...

Haluan oksentaa. Juon muutaman desin vettä ja yritän tyhjentää itteni. Pelkään vaan, että äiti saa selville. Se taitaa epäillä. Ei ole nähnyt mun syövän pitkään aikaan ja... mua pelottaa että se luki mun kalenteria, johon oon merkinny kuinka monta kaloria saan syödä per päivä...

Oksentaminen ois niin kohdallaan.

Mun paino nousi 600g vain, koska sorruin syömään. Vihaan itseäni taas.