.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Rakkauden määritelmä


posted by Uneksija on , , ,

No comments

Raavit ikkunoihin kalterit.
Kyntesi halkovat juovia ilmaan, kun itket ja huudat ja asuntomme ilma seisahtuu paikoilleen. Pidätän hengitystäni. Lasken yhteen kahteen kolmeen neljään. Sinä jätät minut yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, irrotat otteesi minusta, vaikka tosiasiassa onnistut jotenkin kääntämään kaiken niin, että puristat minua yhä tiiviimmin itseäsi vasten. Hihna kaulassani kiristyy ja lasken viiteen kuuteen seitsemään kahdeksaan.

En saa happea.

Raivokohtauksesi laantuu nyyhkäyksiksi ja laajenee taas hersyväksi itkuksi. Epätoivosi vivahtelee kaikissa sinisen sävyissä kuin meri, jonka hiekkarannat ovat läpikuultavan kirkkaat, mutta syvänteet mustaakin mustemmat. Kävelet kehiä asunnossamme ja toistelet ihmeellisiä lauseita kuin mantroja, jotka jo aikoja sitten iskivät vatsaani ensimmäisen kerran kuin pienet sapelit tehden peruuttamatonta vahinkoa. Ne viilsivät ensimmäistä kertaa sisääni hylätyksi tulemisen pelon, koska rakkautesi jäi vajavaiseksi sinun peloillesi. Osaatko ajatella, miltä sellainen tuntuu? Mitä jos minä päästäisin yhtäkkiä irti, ja antaisin sinun pudota sillä tavoin? Sinä sanoit hylkääväsi, sinä sanoit että lähdet ja että tämä ei toimi, koska joku toinen ihminen oli kävellyt sinun ylitsesi. Tiedätkö edes kuinka pitkä olet? Tiedätkö edes kuinka mahdotonta sinun ylitsesi on tulla, kenenkään?

Istun sohvalla ja katselen, kuinka aika liikkuu ohitseni. Mietin, mitä minun pitäisi sanoa, ettet pelkäisi niin paljon. Mietin, mitä minun pitäisi sanoa, että tunnemyrskysi laantuisi ja menisi jo ohi ja käpertyisit kainalooni itkemään niin kuin aina tällaisen jälkeen teet. Mietin, kuinka monta kertaa olet toistanut näitä mantroja yhä uudestaan ja uudestaan, hurjapäisenä ja välinpitämättömänä, painottaen kuinka tosissasi olet. Mietin, miten voin tietää, milloin olet oikeasti tosissasi. Milloin välinpitämättömyyteni vaihtuisi lennosta pakokauhuun, kun halkaisisit yhtäkkiä kattilarivistön kahtia ja katoaisit. Rauhoittelin itseäni, heijasin edestakaisin. Ei tänään, ei tänään. Sinä sanot aina riidan jälkeen, että ei ikinä, mutta mihin sanaasi luottaisin, kun lupauksesi hajoavat ilmaan?

Vasta sodan jälkeen, kärsittyäni kaikki vahingot, hiivit lattianpintaa pitkin luokseni ja kuiskaat ettet ollut tosissasi. Et oikeasti. Mutta miksi sitten annoit minun kävellä miinaan? Miksi annat minun jatkuvasti kärsiä niin perustavanlaatuista vahinkoa?  Miksi annat uskoni rakkauteemme horjua niin peruuttamattomalla tavalla? Elän pelossa kuin pieni eläin, joka säikkyy varjoja ja lattialautojen narahduksia.

Mitä rakkaus muka enää on? Se on niin häilyvä käsite. Jokin ihmeellinen tunne, joka palaa sisällä niin, että pelkää haihtuvansa loppuun, humisevansa tomuksi ilmaan. Se on lujaa kiinni pitämistä, tukeutumista, tarrautumista, laahautumista, leijumista, mutta tietyissä tilanteissa myös irrottamista, joko hetkellisesti tai lopullisesti. Se on päästämistä irti. Se on kasvamista, joko yhdessä tai erilleen. Yhdessä tai erikseen. Eri suuntaan tai toiseen kiinni. Ehkä se on katoamistakin. Äärirajojen sulamista toiseen kiinni. Tai haihtumista. Ehkä se on haihtumista avaruuteen, täysin erilleen kaikesta ja kaikista? Kuka kadotti äärirajat määritelmältäni? Päästinkö niistä itse irti vai karkasiko se?

Karkaatko sinä?

Tunnen välillä olevani kuopassa. Ilma maistuu mullalta ja minulla on likainen olo. Olen niin pohjalla, että valoa on vaikea nähdä. Tila on ahdas, ja minä olen klaustrofobinen. Sinä tiedät sen, mutta pidät minua silti siellä. Jos joskus päästät ylös, potkaiset kyllä takaisin. Joskus hiivin itse ylös, mutta tiedän milloin sujahtaa sinne takaisin. Tiedän, että jos juoksen liian pitkälle, sinä juokset itsekin. Silloin on aika palata, ettet katoaisi kokonaan, sillä sinä juokset aina päinvastaiseen suuntaan, minusta poispäin.

Pidän siitä, että pidät minut lähellä, mutta kärsin, jos samalla työnnät muita tieltäsi pois. Maailma ei enää ole rauhansatama, sillä ihmiset, jotka tuovat luokseni iloa, ovat yllättäen vihollisia, liian lähellä sinun maaperääsi. Merkkasit reviirisi ympärilleni, ja rajoilla on jatkuvasti jokin tunkeilija, jokin häilyvä olento tai ehkä pelkkä vääristynyt ajatus. Tunnen valtavaa painetta sisä- ja ulkopuolelta. Rajani painuvat kipeästi ihoani vasten, kun sinä yrität pitää minut itselläsi, ja tunkeilijat hiipivät ahnaasti yhä lähemmäksi varjoista. Ne tunkevat niin lähelle, että minä näen jo heidän kasvonsa. Näen ystävät, joita kaipaan ja näen keskustelut, joita haluaisin käydä pelkäämättä, että varastat aamuyöllä sormenjälkeni ja raiskaat kaikki asiat, jotka olen kirjoittanut todeksi. Ristipaine on tukehduttava.

Mutta silti sinä olet siinä, pehmeänä vierelläni kuopan pohjalla. Käärit minua viltteihin, etten palelisi, ja nukkuisit itse vaikka taivasalla. Pidät minusta huolta ja tiedän, että tarvittaessa nostaisit meidät molemmat ylös päivänvaloon. Tiedän, että rakastat ja tiedän, ettei tämä ole minun taisteluni, joten valvon vierelläsi ja nuolen haavojani ja odotan, että aamu sarastaisi jälleen. Minä en voi tehdä näille asioille mitään. Ne ovat sinun ajatuksiasi, sinun myrskyjäsi, joita minun ääneni ei kykene suitsimaan. Ne vyöryvät ylitseni ja saavat vyöryäkin, mutta jossain kohtaa kulkee raja, jonka jälkeen kuoppa on minulle liian ahdas elää, valo on liian harvaa ja ilma hapetonta ja tukahduttavaa, enkä enää voi estää itseäni ponnistamasta ylös. Joskus tulee se hetki, kun rajat ovat liian lähellä ihoa, ja ystäväni pakenevat kauemmaksi ja kauemmaksi sinusta, rakkauden tähden. Kuin uhrilahjat he katoavat pois ja jäljelle jää humiseva tyhjyys. Minusta tulee pienempi, värittömämpi ja pelokkaampi olento, emmekä me enää osaa määritellä rakkautta. Pidämme lujasti kiinni, niin lujasti että ehkä kuristamme, ja joku päivä on pakko hellittää. Ja jos hellittäminen ei tapahdu oikein, jos se ei tapahdu pehmeästi, liu'ummeko toistemme otteesta? Valummeko, haihdummeko? Kasvammeko toiseen suuntaan toisistamme?

Karkaatko sinä?
Vai karkaanko minä?

Unissa pilvet riippuvat


posted by Uneksija on ,

No comments

Etäisyys on aina niin yhtäkkistä.
Se paisuu hätkähdyttävästi väliimme ja venyy kilometrikaupalla lumisten teiden päälle kuin vastaruokittu anakonda. Sen pituus ja paksuus on loputon. Seison hännänpäädyssä ja odotan, että pääsisin olennon ohitse sinun luoksesi. Odotan, että aika lopettaisi matelemisen ja kiemurtelisi vauhdilla kauas tulevaisuuteen, sinun sylisi lämpöön.

Minä tunnen vieläkin olevani niin pieni, kun olen irrallani sinusta.
Ensitapaamisemme jälkeen en ole tainnut elää hetkeäkään erossa sinusta ilman, että kaipaisin sydämeni puhki. Sinä ajat sieluni henkihieveriin, kun se kiertää yöllä asunnon hämäriä reunoja ja odottaa sinua. Sinä olet huume, jonka vieroitusoireet saavat minut heittämään kirjapinot ja koriste-esineet raivonpuuskassa seinille. Sinä olet huume, jonka virtaus minussa tuottaa ekstaattisinta nautintoa ja syleilevintä turvaa. Sinä olet huume, jonka monenkirjavat sävyt syventävät maailmankokemustani ja tarjoavat peilin, josta heijastaa syvintä itseä. Sinä olet huume, joka pahoina päivinä saa minut kiukuttelemaan mustasukkaisesti, itkemään kuin lapsi lattialla, pysähtymään töissä niin suureen suruvaippaan, etten kykene hengittämään. En kykene rauhalliseen sisään- tai uloshengitykseen, kun olet minusta kaukana. Vaikkakin vain viikon. Vaikkakin vain muutaman typerän yön. Minä vapisen, kun ensimmäinen aalto iskee; kun ensimmäinen vieroitusoire iskee kehoon kuin neula suoneen.

Töissä ikävä kaatoi minut itkemään vessan lattialle, ja juoksin päivystykseen. Päivystyksessä ajattelin että helvetti, pakko tehdä duunit ja juoksin itkuisena takaisin töihin. Töihin päästyäni huolestunut hoitaja päivystyksestä pyysikin minua takaisin ja minä menin itkuisena ja sekaisin siitä missä minun nyt kannattaisi olla. Keski-ikäinen, huolestunut hoitaja soitti puhelun ja sen verukkeella minä ajoin vastaanotolta pois ja vaivuin kotiin itkuiseen, uniseen horrokseen. Minua hävettää mennä työpaikalle huomenna, kun olen niin järjettömän heikko, niin säälittävän tunnekuohuinen olento. Olen jatkuvien vuoristoratatunteiden ihminen ja joskus niin irti itsestäni, aivan kuin sijoiltani nyrjähtänyt nilkka. Epätasapainossa, vaikka onnellinen olenkin.

Onneksi päivä oli kaunis ja puut avautuivat kuin patsaat vaaleansiniselle, hohtavalle taivaalle. Ystävät tulivat luokseni ja kävelivät kanssani hiljaisen metsän halki, ja sitten täyttivät kotini naurulla ja pehmeillä äänillä ja läsnäololla, johon minä tuudittauduin. Minun rakkaat olentoni tulivat tänne, yksi kerrallaan, ja hymyilivät vieden mukanaan surun terävimmän kärjen. He työnsivät eteenpäin anakondan nahkeaa häntää ja hyvin hitaasti tuo odotuksen käärme alkoi liukua kauemmaksi, yhä lähemmäksi sinua ja sitä hetkeä, kun olet täällä taas.

Makasin sohvalla ja ajattelin edellistä viikonloppua, jolloin sinä hehkuit ja kuplit vierelläni, säteilit naurua ja hempeitä sanoja. Kuiskasit baarissa korviini sellaisia asioita, jotka aina saavat sydämeni sulamaan vatsanpohjaan ja perhosparven lepattamaan sen ympärillä. Sinä kuiskit ikuisesta rakkaudesta ja kauneudesta, sielunkumppanuudesta ja unelmista, ja sitten sinä tanssit niin että kätesi pyörivät ilmassa kuin pienet propellit. Laservalot häikäisivät huonetta joka puolelta, ja me tanssimme villisti valon keskiössä. Olit siinä, olit niin lähellä.

Aamuyöllä jääkylmässä, paikoillaan seisseessä bussissa sinä pidit kädestäni kiinni ja silitit sormiani, niin kuin sinä aina teet ja olet aina tehnyt. Minä nojauduin sinuun ja aika oli liukuvaa ja pastellinsävyistä hämyä.

Aamulla valo nousi hitaasti ja pehmeästi täyttämään horisontin. Me ajoimme koulun pihaan ja menimme jäälle. Sinä olit hetkessä kuin toinen olento; olit vauhtia ja vaaraa, olit sinisyyden syleilemä siluetti, olit jossain takavasemmalla pyörähtävä piruetti, sulava liito jään yli.

Illalla, kun kietouduimme itkuisen yliväsymyksen ja valvomisen jälkeen sänkyyn, ei ollut vielä tietoa tulevasta odotuksesta, tulevasta kaipuusta, tulevasta pedosta joka matelisi väliimme pitkänä ja hengitys sihisten.

Aamu toi tullessaan ikävän ja ensimmäisen vieroitusoireen.
Taas kerran eteisessä sanotut hyvästit ja pitkät päivät, matelevat tunnit.

Etäisyys on aina niin yhtäkkistä.

Hämärä


posted by Uneksija

No comments

Sinä sanot, että rakastat.


Sinä sanot, että rakastat, mutta minusta ei tunnu siltä, kun harpon syvänsinisen maiseman poikki, ja lumisade verhoaa hiuksiini ohuen, kostean hunnun. Katseeni on väsynyt kuin seisahtunut vesi. Kyyneleet läikkyvät hiljaa reunoja ylittämättä, vapauteen valumatta. Ne pysyvät paikoillaan, ja silmäni uppoavat lammikoina kalpeaan ihoon. Niistä puuttuu se iloinen tuike, joka vielä eilen sädehti eteiseemme ilmestyneen uuden peilin kultaisissa raameissa ja vastasi katseesi hehkuun valoa ja rakkautta hyökyen.


Joulukuu on raahautunut maata pitkin hitain, laahaavin askelein. Aamut ovat venyneet pitkälle päivään, ja sinisenkuulasta valoa on aivan liian vähän, että jaksaisin hehkua. Maailma on yhtä sykleissä toistuvaa yötä. Me olemme olleet kipeitä ja väsyneitä, liian kaukana toisistamme. Etäisyyttä välillämme on ollut valovuosia ja ikuisuuksia, ja minä olen pyörinyt sinun ympärilläsi kuin kuu kiertoradallaan, kaipaavana ja totaalisesti vetovoimassasi kiinni.



Sade on piiskannut katuja kuukausitolkulla, syksystä joulukuun kynnykselle. Kaupungissa jouluvalot ovat hohtaneet mustana kiiltelevän asfaltin yllä, kunnes lumi viimein eilen taas tuli ja kuorrutti maiseman paksuun valkoiseen huntuun. Syksy ja talvi ovat olleet yhtä piinaavaa, loputonta kosteaa, kipeää, vaisua ja väritöntä kaaosta. Maailma märkii kuin saastunut haava, se pulppuaa ja kurluttaa nestettä kidastaan ja tekee maisemasta vuoroin lumenkuorruttaman ja vuoroin harmaan ja ahdistavan värittömän. Minulla on jatkuvasti ikävä sinua.


Olet iltavuorossa, olet kaukana, olet hengitys vierelläni yön pimeydessä. Olet se, jota sydämeni huutaa yötä päivää. Olet takkutukkainen, uninen olento peiton alla, huumaava tuoksu lakanoissa. Olet lähellä, mutta koskemattomissa.


Ja silloinkin, kun olet siinä, sormieni alla, huuliani vasten, en pääse tarpeeksi lähelle. En pääse taipumaan kehosi alle, en pääse menettämään hengitykseni rytmiä. En pääse hautaamaan kasvojani kaulasi kaareen tai painamaan kynsilläni ihoosi puolikuita. Olet ollut ystävänä hädässä ja älykkäinä sanoina myöhäisessä yössä, olet ollut turvana sairaalan valkoisilla käytävillä ja käyttänyt koiran kanssani hitaasti leijailevassa lumisateessa. Olet ollut nauruna kipeyden keskellä, lämpimänä halauksena hitaasti avautuvassa aamussa, ikuisesti ihanana kainalona ja pehmeinä sanoina korvani juurella, mutta minä kaipaan myös sitä eläimellistä kiimaa. Kaipaan makuasi kielenpäällä. Kaipaan sitä, miten saat minut vapisemaan. Kaipaan vatsalihastesi kauniita juonteita sormieni alla. Kaipaan tukkasi tummanruskeaa aallokkoa.


Aamulla sinä sanoit itkien, että rakastat.


Minä sanoin mitä tahansa sellaista, minkä arvelin satuttavan sinua niin, että juoksisit takaisin syliini, ryömisit paitani alle ja liimautuisit ihoani vasten.


Minä sanoin tuhat kamalaa asiaa, ja etäisyys välillämme venyi niin pitkäksi, että pelkään kuolevani ikävään.




Sydänsyksy


posted by Uneksija on ,

No comments

Sydänsyksy on avannut lehtensä ja tanssii kuin olento maailman reunoilla.
Lehdet sykkivät puissa kuin hermot ja leijailevat sitten alas maatuakseen pieniksi, huomaamattomiksi hiveniksi maan mustaan kitaan.

Minä seison sateessa. Jäseneni ovat sumua, ja takavasemmalta puskee jääkylmän tihkun sävyttämään tuulta. Pelkään haihtuvani ilmaan.

Aamut ovat muuttuneet pitkiksi ja pimeiksi, ja jokin synkkä punoo taas nauhojaan hengitykseni lomaan. Minä väsyn, vaikka nukkuisin vain. Ja olisi niin paljon tehtävää.

Pitäisi tehdä vieraista, valkoisista huoneista koti. Pitäisi leikata koiran takkuuntunut turkki. Pitäisi seistä peilin edessä ja tiedostaa se, että välillä unohdan työeväät vahingossa kotiin, ja välillä teen sen tahallani, koska alan stressin ja väsymyksen kourissa näyttää samaan aikaan pahoinvoivalta, mutta myös pienemmältä, minkä yhdistän edelleen kauneuteen.

Viikot tuntuvat liian pitkiltä, liian matelevilta, kuin horrokseen vaipuneilta hyönteisiltä mökin ikkunanpielissä. Mietin viimesyksyä, mietin miten lämmin ja auringonkuorruttama se oli. Nyt vain paleltaa koko ajan, ja aikaa maailmalle on liian vähän.

On vaikeaa löytää tasapainoa työn ja olemisen välillä. Kesälomalla minut teki onnettomaksi se loputon yksinäinen oleminen, syksyllä taas stressi kasaantuu nopeasti kiviksi harteille, kun on liian vähän aikaa antaa luovuutensa ja sydämensä herätä ja kerätä voimiaan kaikessa rauhassa. On liian vähän aikaa istua ystävän sohvalla ja syödä keksejä, ja könytä sitten bussiin aivan liian pajareissa, silmät viininpunaisina hehkuen.

Ja sitten on rakkaus, jolla on mustekalan lonkerot, jotka levittäytyvät kaiken ympärille ja vievät yhtäkkiä kaiken sen vähäisen ylimääräisen ajan. En haluaisi mitään muuta kuin sinua, ja haluan täyttää sinulla elämäni jokaisen tyhjän hetken ja henkäyksen. Minä kaipaan sormiesi tuntua ihollani kynttilöiden kajossa, ajassa jolloin ei ole kiirettä mihinkään. Minun ajatukseni juoksevat sinussa koko työpäivän. Ne seilaavat laivoina muistojen merillä, käyvät edestakaisin läpi ajatuksia ja muistoja kaikesta, mitä on tapahtunut, ja kaikesta mitä vielä tapahtuu. Tuntuu hulluudelta ikävöidä näin.

Sydänsyksy vasta alkoi, mutta tekee jo loppuaan.
Kaikki katoaa kiireen alle, sumu pyörii varpaideni ympärillä, kun seison tihkussa, ja odotan vain, että olisi aikaa.

Kuin lasia sormiesi alla


posted by Uneksija on , ,

No comments

Kaipaan kosketustasi ja sen lämpimänä viipyilevää hipaisua kaulani kaarella. 
Kaipaan sitä, miten jokainen kehoni solu tuntuu huokaavan sinun sormiesi alla, kun piirrät rakkautesi äärirajoja pitkin jokaista kehoni jäsentä. 
Kaipaan sitä ihanasti kihelmöivää tunnetta huulillani, kun saan painaa ne hellästi ja tunnustelevasti omiasi vasten, hiljalleen yhä kiihtyvämmässä tahdissa ja yhä villimmässä tanssissa, jossa kielet lopulta pyörteilevät kuin käärmeet nälkäisinä toistensa ympäri. Sinun suutelemisesi tuntuu edelleen yhtä pysäyttävältä, kuin silloin keittiössä marraskuussa ensimmäisen kerran, kun sinä suutelit minua, liu'utit lämpimät kätesi paitani alle ja minä sulin käsiisi niin kuin talvi sulaa kevääseen. Värisin kuin haavanlehti otteessasi, hätkähtäen reaktiotani itsekin, ja yhtäkkiä halusin vain sinut. Sillä hetkellä sait sydämeni, ja minä lähdin juoksemaan omasi perään.

Kaipaan sitä, miten yön pimeässä hengitykseni kiihtyy ihan vähän, vaikka vain makaisit vieressäni puhuen pehmeällä äänelläsi. Sinun lämpösi ja äänesi pehmeys saa minut kurottautumaan janoavana sinua kohti. Sinun lämmin ihosi tuntuu silkiltä omaani vasten, ja haluaisin ajan matelevan ja juoksevan samaan aikaan, jotta saisin sinua mahdollisimman pitkään, mutta myös mahdollisimman paljon ja nopeasti. Muistan, miltä tuntui sivellä hitaasti käsivarttasi ensimmäisen kerran sohvalla suitsukkeen kiemurrellessa kohti kattoa. Olimme juuri polttaneet jointin parvekkeella jaloissamme hassut, nukkavierut tohvelit, ja palanneet sitten sisälle lämpimään ja käpertyneet sohvallemme toisiamme vasten. Istuimme hiljaa puhuen niitä näitä maailmankaikkeudesta samalla, kun sormenpäämme valssasivat hitaasti ja viattomasti edestakaisin toistemme iholla, ilman minkäänlaista kiirettä. Muistan katselleeni rannettasi koristaneita rannekkeita lukuisilta reiveiltä, joille olit ehtinyt, ja miettineeni, miten ihanalta kätesi näytti juuri siinä omaani vasten. Sinä silitit minua ranteesta, ja minä yritin olla vaikertamatta nautinnosta ääneen.

Kaipaan sitä, miten olen kuin lasia sormiesi alla, hitaasti hivelyssäsi lämpiävää ja sileää. Kaipaan sitä, miten saat vatsanpohjani kääntymään nurin pelkällä katseella huoneen poikki, aivan kuin syvinä lampina hohtavat silmäsi kertoisivat jo etukäteen kiusoittelevia vihjeitä siitä, että pian olet tulossa kohti ja painamassa minut tiukasti eteisen seinää vasten, eikä minulla olisi mahdollisuuttakaan karata määrätietoisesta otteestasi. Rakastan sitä syvää, tummaa kiihkoa, joka leviää kasvoillesi ja väreilee energiana kehosi poikki. Muistan, miten pingoittuneelta ilma tuntui autossa tammikuun vaihteessa, kun hain sinut pitkän erossaolon jälkeen Onnibus-pysäkiltä ja kaahasin kotiin mielessäni vain sinun ihosi ja makusi ja tummina loistavat silmäsi. Muistan, miten nälkäisenä painoit minut eteisessä kaappeja vasten ja hivutit polvesi haarojeni väliin niin, että hengityksestäni tuli katkonaista ja pinnallista ja kaoottista huohotusta. Me hapuilimme yhä lähemmäs toisiamme, kaivauduimme vaatekerrostemme läpi huohottaen lähes sekavina.

Kaipaan sitä, miten hyvältä tunnut, kun osut minua suoraan siihen pisteeseen, joka lähettää kehoani pitkin hyvää oloa kuin värisevää sähkövirtaa. Rakastan kehosi tuntua päälläni, laukeamisestasi vapautuvaa huumaavaa energiaa ja sitä, miten tulemisen jälkeen makaat hetken päälläni lämpimänä, suojelevana ja raukeana. Rakastan kehomme liikkeittä ja rytmiä, toisiimme sulautumista ja lakoissa älyttömällä kiimalla loppuun asti työnnettyä ekstaattista kiimaa.

Kaipaan sitä, miltä kuulostat, kun painan huulesi hitaasti ympärillesi ja otan sinut niin syvälle kurkkuuni kuin voin. Rakastan vapisevaa vartaloasi ja puoliksi suljettuja silmiäsi ja rintakehäsi levotonta liikettä. Rakastan sitä, miten painat itseäsi minua vasten, käsket tai anelet ja huohotat niin, että äänesi on kuin hypnotisoivaa laulua jossain mieleni perukoilla. Ihosi tihkuu hikeä ja lämpöä, kun kiemurtelemme lakanoiden välissä. Muistan ensimmäisen kerran, suihkun alla, jalkoihisi nöyränä ja lempeänä polvistuneena. Sinä taivutit päätäsi taaksepäin ja näit tähtiä, kuulostit täydelliseltä putoilevien pisaroiden tahdittamassa rytmissä.

Kaipaan sitä, miltä tuoksut. Kaipaan sitä, miltä paksu, korpinmusta tukkasi tuntuu sormieni välissä, kun puoliksi anellen ja vaatien painan päätäsi alemmas. Kaipaan sitä, miten valun reisiäni ja kasvojasi pitkin märkänä kuin joki, ja sinä pidät silmiäsi kiinni transsiin uppoutuneena. Niissä hetkissä flow nielaisee meidät, minä huudan, ja sinun kielesi kirjoittaa iholleni kuvioita taitavasti kuin mandariinikiinaa. Ja minä tulen monta kertaa, uudestaan ja uudestaan, etkä malttaisi lopettaa vaikka kehoni värisisi jo pelkästä henkäyksestäsi.

Kaipaan sinua.


Tyhjyyden tuhannet kasvot


posted by Uneksija on , , , ,

No comments

Uudessa asunnossa on kylmä, ja sen seinät ovat loputtoman koruttomat ja valkeat. Ripottelin kotini palaset sinne tänne, mutta sen sydän unohtui kai edelliseen osoitteeseen. Yritin ripustaa lampun kattoon, mutta se ei koskaan syttynyt ja takertui lopulta katon koukkuun kuin iilimato lihaan ja minä hakkasin ja hakkasin ja hakkasin sitä mattopiiskalla niin kauan kunnes makuuhuone oli lasinsirpalesadetta ja sormeni verillä.

Parvekkeen lasin läpi hohtaa rumaa, keltaista valoa, joka peittää täysin alleen kauniin, sinisen sisustuksen. On koko ajan kylmä, kaikuu, on liian valkoista, en ole onnistunut luomaan kodin henkeä suitsukkeilla ja kynttilöillä ja lempeästi hymyilevillä buddhapatsailla. Hukun seinien sisälle.

Muutos on aina ollut minulle vaikeaa. Liikun tahmeasti ja hitaasti ja kärsivästi tilanteesta toiseen. Päästän epäröiden irti. Takerrun ihmissuhteisiin, tilanteisiin, maisemiin, muotoihin, esineisiin. Takerrun siihen, mikä on tuttua ja turvallista. Takerrun katuihin, jotka tunnen ja hymyihin, jotka olen kohdannut niin monta kertaa, että niiden hohtavassa valossa on täydellisen luonnollista itkeäkin. Takerrun minuuteni palasiin, takerruin aikoinani masennukseen, takerruin myrkylliseen parisuhteeseen, kipua aiheuttavaan ystävyyteen ja synkkyyteen, jonka luulin olevan kuin luu minussa: ikuisesti irrottautumaton ja sellainen osa, jota ilman olisin rampa.

Olen harjoitellut irtipäästämistä, vapautumista, vapauttamista, maailman luonnollista lipumista lävitseni. Olen opetellut myötämielisyyttä muutoksen tuomalle liikkeelle elämäni kudoksissa, mutta aina se tuntuu tekevän yhtä kipeää. Saatan itkeä menetyksen tuskasta, vaikka kyseessä olisi vain esine. Minä luon turvani niistä. Rakennan linnakkeeni ja kypäräni asioista, jotka eivät koskaan muutu, vaan seisovat vierelläni kuin vuoret, hiljaisina ja rohkeina niinä hetkinä, jolloin olen itse sirpaleita vain. Myös Rohkea on minulle sitä. Hän on kuin kallioon hakattu, ikuinen ja katoamaton. Ja minä toivon, että myös Sinä olisit vuoreni, vahva ja kestävä niissäkin myrskyissä, joissa olen sietämätön kestää. Olen rakentanut sinuun suurimman turvani. Sinun sydämesi on koti minun sydämelleni, ja se luhistuisi kokoon, jos joskus päättäisit kävellä tästä kaaoksesta karkuun.

Minulla on ikävä entisen kotini keittiötä, sitä kohtaa jossa sinä suutelit minua ensimmäisen kerran. Minulla on ikävä vessaa, jossa polvistuin hitaasti sinun eteesi suihkun kuumien vesipisaroiden alla ja suutelin tietäni alavatsaasi pitkin alaspäin. Minulla on ikävä sitä, kun kiemurtelimme lattialla valtavalla villamatolla hapoissa toisiamme suudellen, niin että tunnit kiitivät silmissä.  Minulla on ikävä monia hetkiä niissä huoneissa, joista tuli koti minulle, joissa kasvoin niin paljon, joissa tunsin hengittäväni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Täällä oloni on pieni ja vieras ja arka, eivätkä edes tutut esineet saa oloani tuntumaan kotoisalta. Sinä sanoit, että koti tulee tänne kyllä. Se syntyy, kun saamme matot peittämään lattioita, verhot koristamaan vaaleita ikkunanpieliä ja seinäkankaat laskostumaan kauniisti liiallisen puhtaanvalkoiseen maailmaan, jossa kaikuu nyt ja itkettää vähän öisin. Sinä sanoit, että koti syntyy, kun uudet muistot syntyvät sydämiimme täälläkin. Suutelemme uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes talomme on täynnä lämpöä, turvallisuutta ja valoa.

Viimeinen ilta


posted by Uneksija on , ,

No comments

On viimeinen iltani tässä talossa.
On viimeinen iltani talossa, jossa asuin ensimmäistä kertaa yksin, jonne kannoin suruni ja riittämättömyydentunteeni ja särkyneen sydämeni ja muutin ne säteileväksi valoksi.

Muistan, miten raavaat muuttomiehet kantoivat tavarani tänne melkein kaksi vuotta sitten marraskuun hämärässä, kun olin jättänyt taakseni pitkän ja kipeän parisuhteen.
Oli pimeää. Lumisade teki maisemasta sumuisen katsoa. Sytytin kynttilöitä pitkin asuntoa ja yksinäisyys humahti minuun paljon pehmeämpänä kuin osasin odottaa. Ostin pullon viiniä ja odotin, että itku tulisi, mutta en tainnut välittää enää. Kirjoitin blogiini:

"Tässä siis minä ja asuntoni. Tässä silmissäni leiskuva inspiraatiotulvani ja ontto rintakehäni. Tässä kasvojeni ilmeettömyys ja vahvuuteni, vaniljakynttiläni ja maalaukseni, kasvukipuni, irtiottoni, katoamistemppuni, kylmä sydämeni, sekasortoni, onnellisuuteni, vapauteni."

Muistan yön ennen lähtöäni. Muistan, kuinka raskasta hiljaisuus oli ja miten pitkältä etäisyys sängyn laidalta toiselle tuntui. Muistan, miten varjot liikkuivat seinillä, ja miten hurjina ajatukseni poukoilivat pitkin aamuyön hämärää. Saatoin valvoa koko yön, kuunnellen ja odottaen vain. Hänen raskas hengityksensä loi huoneeseen särkyneen rytmin.

Muistan surumielisen aamun. Muistan oman äitini ja hänen äitinsä seisomassa eteisessä. Muistan tyhjenevän asunnon, surulliset silmät ja pois käännetyn katseen. Toinen jäi, toinen lähti. Ja molemmille jäi vain palasia yhteisestä elämästä.

Asettelin omat palaseni kauniiksi kokonaisuudeksi yksiööni. Sen hiljaisuus nielaisi minut ensimmäistä kertaa elämään, jossa minä olin hetken aikaa tärkein. Olin ollut pitkään hukassa itseni kanssa, joten kaikki se tyhjyys ja hiljaisuus oli minulle arvokasta aikaa löytöretkeillä omien äärirajojeni halki. Yksinolo oli paikoin lamauttavaa, mutta myös kasvattavaa ja voimauttavaa, koska otin viimein vastuun siitä kuka olin ja siitä millaisten ihmisten kanssa haluan olla. Vuoden mittaan ystäväpiirini muuttui ja hajosi. Heitin turhia ihmissuhteita roskiin kuin rikkinäisiä sukkia, koska rakensin parhaillani niin uutta ja erilaista maailmankuvaa ja minäkuvaa, ettei siihen enää mahtunut mitään, mikä pitelisi sitä paikoillaan. Halusin kehittyä, hengittää ja elää! Halusin löytää minut ja sitten oppia rakastamaan syvintä, puhtainta itseäni. Halusin löytää vierelleni uusia ja inspiroivia ihmisiä, jotka hehkuivat sitä samaa valoa. En halunnut enää taipua kaksinkerroin mukautuakseni muihin, vaan halusin löytää omat ihmiseni - sellaiset sielut, joiden kanssa oleminen oli luonnollista ja vaivatonta, naamioista riisuttua.

Mitä pidemmälle pimeä talvi taittui kohti kevättä ja kesää, ja sen myötä reivejä, happotrippejä ja maailman lempeintä syksyä, sen onnellisemmaksi tulin. Maailmaani tupsahteli ihmeellisiä ihmisiä ja seikkailuja, kun raotin vähän sydäntäni ja uskalsin luottaa itseeni. Aloin päästää irti turhista asioista. Annoin vuosikausia kestäneen surun viimein irrottaa otteensa minusta, ja hämmennyin, kun se ei vienytkään mitään pois persoonaastani, päinvastoin. Yhtäkkiä olinkin enemmän kuin koskaan ennen!

Olin hurmioitunut tapahtuvasta muutoksesta, ja puhuin siitä tauotta. Puhun edelleenkin. Pienenkin kehityksen näkeminen sai minut sekaisin ihmetyksestä. Tajusin viimein, miten muokattavissa maailma on vain omien ajatuksieni kautta. Sen ymmärtäminen muutti kaiken.

Olin utelias etsimään, ja siksi löysinkin niin paljon. Löysin tanssin ja musiikin ja meditaatiomaisen tilan, jonka ne saavat aikaan. Löysin reivit ja hymyilevät ihmiset ja rakkaudelliset sydämet. Löysin oman paikkani sieltä, missä naamioita ei ollut. Löysin häpeilemättömyyden ja lapsenomaisen naurun ja ilon arjen keskeltä. Löysin ylitsevuotavan kiitollisuuden, pyyteettömän rakkauden ja lempeyden. Löysin rauhan metsästä ja järvenrannoilta ja ruuhkaisilta kaduilta. Löysin itseni yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aina ja yhä vain syvemmin. Löysin kaiken, mitä olin kaivannut koko elämäni.

Ja sitten sinä tulit.
Täydelliseen aikaan. Täydellisellä tavalla.

Tulit hehkuen valoa ja rakkautta ja viisaita sanoja. Kirjoitit minulle yhden viestin ja vannon, että sydämeni tiesi jo silloin, että olet kohtaloni. Minä olin kasvanut sinua ja sitä hetkeä varten. Olin löytänyt valoni, jotta voisin löytää sen saman myös sinusta. Sinuun tutustuminen oli kuin olisin tullut pitkältä matkalta viimein kotiin. Sinussa oli rauha.


Muistan, kuinka sanoit, että kotimme tuntui kodilta jo heti silloin, kun ensimmäisen kerran astuit sisään. Muistan, miten se ei enää koskaan lähtösi jälkeen tuntunut samalta ilman sinua. Muistan, miten sydämeni hyppi, kun ehdotit, että muuttaisit luokseni jo keväällä, ja miten riemukas olin, kun kannoit tänne muuttolaatikkosi ja rakkautesi ja valosi, ja sukunimesi oli viimein ilmestynyt postiluukkuun.

Tästä tuli meidän kotimme.  

Ja nyt on viimeinen iltamme tässä talossa.
On viimeinen iltamme talossa, jossa valo ja rakkaus asettui meihin.