Olin tänä kesänä ensimmäistä kertaa Natural High Healing -festareilla. Se oli järisyttävä kokemus. Lähdin kahden pitkäaikaisimman lapsuudenystäväni kanssa. Ajomatkalla Tampereelta olin toki ennakkoluuloton ja innostunut, mutta toisaalta myös melko ylpeä ja tietämätön, mitä tällainen festari voisi nostaa pintaan. Suhtauduin itseeni kuin valmiiseen projektiin, ikään kuin olisin jo löytänyt totuuteni ja parsinut vuosien saatossa kaikki vikani kuntoon. Useiden vuosien stabiili jakso näytteli illuusiota siitä, että jokainen varjo ja demoni oli jo surmattu, mutta ehkä ei sittenkään? Festareiden järjestäjät suosittelivat pakkaamaan mukaan kynän ja paperia uusia oivalluksia varten, mihin me vain nauroimme ystävättäreni kanssa. Mitä edes voisi oivaltaa, kun on jo valmis?

Elämäni on ollut todella tasaista viimeisen vuoden ajan. Ei draamaa. Jänis on ollut kumppanina pehmeä ja lempeä ja lämmin, eikä hänen läsnäolonsa tuo tähän yhtälöön lainkaan murheita. En joudu tappelemaan, en joudu rautalangasta vääntäen selittämään, mitä elämältäni haluan ja miksi, vaan saan olla hyväksytty. Saan olla vapaa ja villi ja silti sydän täynnä rakkautta. Hän luottaa, että vaikka meillä molemmilla on kaikenkattava vapaus, meillä on myös syvä rakkaus ja halu olla yhdessä. Jänis on kuin kirkas peili, josta voin heijastella itseäni ja viimein todella tunnustella, millainen ihmissuhde saa minut täydellisesti kukkaan. En joudu tekemään kompromisseja.

Myös ystävyys-suhteissa viimeiset pari vuotta ovat olleet rauhoittavaa ja maadoittavaa aikaa. Olen tuntenut oloni todella rakastetuksi ja sosiaaliset piirini ovat kasvaneet ja syventyneet ihanalla tavalla. Eipä siis ihmekään, että todella luulin olevani täydellisen ehjä ja jopa rikkoutumaton, kun pystytin teltan yhdessä ystävän kanssa heinäpellolle ja kävelin ensimmäiseen työpajaani.

Olimme ostaneet festareille neljän päivän lipun torstaista sunnuntaihin. Päädyimme kuitenkin lähtemään kotiin jo lauantaina, koska olimme emotionaalisesti täysin loppuun kulutetut siinä vaiheessa. Luin joitakin päiviä ennen festareita ystäväni Facebook-postauksen, jossa hän kuvasi Natujen olevan "kuin neljän vuoden terapiat neljässä päivässä". Festarit koettuani ymmärsin, ettei se ollut liioittelua. Kävin useissa kivoissa työpajoissa pitkin viikonloppua ja opin niistä paljon. Kävin aamuisella sydänmeditaatiolla, koin elämäni hauskimman puolitoistatuntisen naurujoogassa, opettelin shibarisidontaa, tanssin ecstatic danceilla ihmeellisemmin kuin koskaan ennen ja kokeilin erilaisia tantratyöpajoja. Rakastuin tantraan siellä aivan silminnähden! Olin jo aiemmin saanut tantrasta maistiaisia eräällä joogasalilla manifestaatio-workshopissa vuosia sitten ja seksuaalisessa mielessä olin ihastunut tantriseen lähestymistapaan viimeisen puolentoistavuoden aikana. Nyt jäin hommaan tosissani koukkuun ja kotiin tultuani metsästin kaikki tantravalmentajat ja tantratyöpajoja tarjoavat tilat Tampereelta.

 Festareiden viimeinen työpajani oli tantrapaja, joka oli merkitty voimakkaaksi. Sen aiheena oli feminiini- ja maskuliinienergia ja sen valot ja varjot meissä. Tunsin suurta intuitiivista kutsua tähän työpajaan. Tiesin, että se tulisi olemaan raskas, mutta tiesin myös, että minun on pakko päästä juuri sinne. Työpajassa lämmiteltiin ensin liikkeen ja musiikin voimin ja etsiskeltiin sisältäme sekä feminiinistä että maskuliinista energiaa. Sitten ohjaajat kasasivat huoneeseen alttarit, jotka edustivat valoisaa feminiiniä, tummaa feminiiniä, valoisaa maskuliinia ja tummaa maskuliinia sekä niiden epäkehittyneitä puolia. Tehtävänanto oli, että voisimme mennä joko antamaan tai vastaanottamaan jotain näistä energioista. Alttareilla sai liikkua ja usealla pisteellä käydä. Aloitin antamalla tummaa feminiiniä, joka on maadoittunutta energiaa. Sitä voisi kuvata hyvänä noitana, kuningattarena tai muuna hyvän palvelijana. Sitten lähdin liikkumaan vastaanottavaksi osapuoleksi. Sydämeni veti minua valoisaan feminiiniin, siihen osaan, jota en tuntenut koskaan saaneeni tarpeeksi. Ensimmäisellä kerralla edessäni istui nainen, jonka kanssa jaoimme pitkän ja kyyneltyneen katsekontaktin. Lopetettuamme, vaeltelin alttareiden välillä miettien, mihin istuisin, mutta kaipasin yhä takaisin valoisaan feminiiniin. Istuin uudestaan vastaanottavaksi, tällä kertaa miehen eteen. Hänellä oli kasvoillaan seesteinen, hieman hymyilevä ilme. Pyysin saisinko pitää häntä kädestä. Mies suostui hymyillen. Jossain kohtaa katkaisin katsekontaktin, painoin pääni hänen käsiinsä ja romahdin sillä samaisella sekunnilla. Aloin itkeä hallitsemattomasti. Ulvoin kuin lapsi hänen sylissään ja tunnistin yhtäkkiä sisälläni jonkin ammottavan suuren kaipuun äidilliseen hoivaan. Mies piti minusta kiinni ja kuiski: "sinä olet turvassa, olet turvassa", ja minä itkin kahta kauheammin. Olen aina tiedostanut, että olen kulkenut elämässä tämä valtava tyhjiö sisälläni etsien äitiä tai äitihamoa ohjaajista ja opettajista ja anopeista. Sitä en aivan ymmärrä, miksi se tunne on minussa niin vahva, sillä minulla oli ihan hyvä äiti. Ei ehkä halailevin ja hellin äiti, mutta kelpo kuitenkin. Silti tämä haava sisälläni on aivan järkyttävän syvä ja kipeä ja nyt se oli nostettu pintaan ja olin kivusta sekaisin.

Työpajan jälkeen tapasin ystäviäni kahvilassa. He olivat juuri olleet työpajassa, jossa vapautettiin oma sisäinen lapsi ja käsiteltiin suhdetta omiin vanhempiin. Me itkimme kaikki ääneen kokemuksiamme pöydän ääressä. Siinä me kolme 25-vuotiasta haavoittunutta aikuista, joilla oli valtavat haavat ja kaipuut liittyen omiin vanhempiin, istuimme keskellä kahvilaa itkien. Päätimme kaikki melko lailla samaan aikaan, että haluamme lähteä jo tänään kotiin. Toinen lapsuudenystäväni lähti Helsinkiin ja toinen minun kanssani Tampereelle. Laitoin Jänikselle viestiä, että olen tulossa kotiin ja minä tarvitsen häntä. 

Automatkalla keskustelu ystäväni kanssa oli kiihtynyttä ja täynnä tunnetta. Emme oikein  tienneet, mitä tällaisen kokemuksen jälkeen tapahtuu. Tuntuu kuin joku olisi suurella kauhalla hämmentänyt sisukseni uusiksi ja nyt minun pitäisi jotenkin saada tämä kaikki parsittua takaisin kasaan. Olin täynnä hämmennystä, surua, kipua, luomisvoimaa, uudestisyntymisen kipinää ja voimakasta tahtoa. Voisin verrata tätä kokemusta vahvaan happotrippiin ja egokuolemaan: yhtäkkiä identiteettini oli aika hauras käsite. Koin silti, että tämä oli tarvittava asia ja tässä mullistuksessa syntyisi jotain parempaa ja vahvempaa.

Hain heti Jäniksen luokseni. Hän yritti varmaan parhaansa mukaan ymmärtää, mitä kävin läpi, mutta ei ehkä ihan täysin saanut kiinni siitä, miten hajalla olin. Hän oli luonani aikansa, mutta alkoi sitten miettiä lähtöä illanviettoon. Olin tyrmistynyt, miten hän voisi jättää minut yksin tällaisella hädän hetkellä. Koko kehoni kiljui turvaa ja syliä, mutta en osannut sanoittaa sitä hänelle. Ylpeyteni esti sen. Kun hän sanoi, että voisi kyllä jäädä tuekseni, minä räjähdin ja käskin hänen lähteä. Kun hän yritti suudella minua ennen lähtöään, minä tönäisin häntä. Koko olemukseni olisi kaivannut hänen lohduttavaa, rakastavaa syliään, mutta defenssini nousivat pystyyn suurina ja läpäisemättöminä kuin muurit ja olin kyvytön olemaan haavoittuva. Jänis lähti hämillään. Minä tunsin tulevani hylätyksi ja olin niin täynnä vihaa, että ravasin ympäri kämppää ja mietin, lähtisinkö ulos bilettämään vai mitä tekisin. Luojan kiitos en harhauttanut sitä tunnetta. Istuin sen läpi. Tunsin kaiken. Annoin kivun ravistella minua. 

Aamulla heräsin surullisena ja itkin puoli päivää. Minusta oli revitty auki haava, joka sykki tuskaisesti. Etsin itselleni tantraohjaajaa tai jotakuta jonka kanssa olisin voinut käydä läpi kokemani asiat. Olisin halunnut laittaa viestiä Jänikselle, mutta en pystynyt. Tuijotin hänen Whatsapp-kuvakettaan ja kaipasin häntä valtavasti ja samalla olin vihainen ja väärinymmärretty. Olisin tahtonut selvittää tämän asian, mutta en pystynyt laittamaan hänelle mitään. Olimme radiohiljaisuudessa kaksi päivää, kunnes Jänis varovasti lähestyi minua Instagramissa. Hän kysyi, mitä minulle kuuluu ja sitten minä viimein vuodatin hänelle, miten koin tulleeni hylätyksi ja miten vihainen olin, että hän jätti minut yksin sellaisella hetkellä. Kerroin, miten rikki olen. Miten palasina olin itseäni kannatellut. Sanoin, etten halunnut pyytää häntä jäämään, koska en halunnut olla este hänen kivalle illanvietolleen. Sanoin, että pelkäsin, että jos hän jäisi niin hän olisi siitä katkera. Puhuin ulos kaikki nämä tunnelukkoni ja sisäiset vaatimukseni itselleni siitä, että pärjään yksin, enkä saa kuormittaa muita olemassaolollani. Jänis oli ymmällään. Hän sanoi, että valitsisi yli kaiken viettää aikaa mieluummin minun kanssaan ja että hän oli jättänyt minut yksin vain siksi, että oletti minun kaipaavan tilaa, koska hyvin usein se on mitä tarvitsen. Jäniskin oli ollut loukkaantunut siitä, miten suljin hänet ulkopuolelle sinä iltana. 

Saimme asiat käsiteltyä rakkaudellisella tavalla. Natut olivat nostaneet pintaan niin äitihaavaa kuin omaa järjetöntä tarvettani olla yksin pärjäävä. Mietin, miksi en voi pyytää apua edes silloin, kun olen aivan totaalisen paskana ja rikki. Olen tyytyväinen, että festarikokemus ravisutti tietoisuuteeni näin isoja asioita, jotta voin tulevaisuudessa työskennellä näiden asioiden kanssa. Olen katsellut jo seuraavia työpajoja ja keskustellut useiden ihmisten kanssa. Nyt, kun kirjoitan tätä, voin jo paremmin. Oikeastaan, minulla ja Jäniksellä oli tuon haavoittavan kokemukseni jälkeen ihanaa ja rakastavaa aikaa ja koen olevani hänellekin nyt enemmän ja aidommin auki kuin ennen. Tällä hetkellä en ole stressaantunut, kesälomani alkaa ihan kohta ja olen saanut urheilla ja liikkua paljon. Olemme olleet paljon ihokontaktissa ja lähekkäin ja nauraneet sohvalla sylikkäin. Juuri nyt on onnellista olla, kuten oli aiemminkin, mutta en ummista tietoisuuttani enää pinnan alla oleville asioille. Ne voivat elää rinnakkain tässä onnellisessa olossakin.

Rakkaus tuntuu taas kerran täysin yhtäkkiseltä, niin kuin olisi vahingossa astunut puolapuilta sivuun ja suo olisi nielaissut jalat yhdellä hotkaisulla. Tunne on melko kaukainen kokemus, mutta silti niin tuttu, että se asettuu kodikkaasti äärirajoihini kuin läikehtivä vesi ja täyttää olemukseni jokaisen pienen sopukan. 

Alan olla yhä varmempi siitä, etten rakastanut Jokeria muuten kuin hyvin ystävällisellä tavalla. Hänen tuoksunsa ei saanut minua hypnoosiin, enkä koskaan tuntenut rakkauden yhtäkkisyyttä, jota nykyään pidän hyvin ominaisena asiana rakkaudelle. Minä hitaasti ja tahmeasti viikkojen saatossa kiinnyin häneen, mutta rakkautta se ei koskaan ollut. Samanlaisen kiinni kasvamisen kokemuksen olen kokenut ensimmäisen poikaystäväni, S:n kanssa. Jos toisen ympärillä riittävän pitkään pyörii, kai sitä jotenkin oppii toverillisella tavalla näkemään toisen kauniissa valossa. Mutta rakkautta se ei ole. Rakkaus on kuin salaman välähdys. Yhtäkkinen. Upottava. Säväyttävä ja sähköinen. 

Minulla on hyvin tuoreessa muistissa se, miltä tuntui huomata rakastuneensa Jänikseen. Pahoitteluni muuten tästä hieman huvittavasta lempinimestä. Se oli ensimmäinen mielleyhtymä, jonka sain, kun ajattelin häntä, sillä ihan ihka ensimmäinen keskustelumme oli Klubin bäkkärillä Hervannan jäniksistä. Me rakastuimme ikään kuin vahingossa ja täysin samaan aikaan. Oli syntymäpäiväni. Upeiden bileiden ja vieläkin upeampien jatkojen jälkeen söimme avaruuskeksejä ja rakastelimme tantrisesti yli kuusi tuntia. Seksin jälkeen makasimme molemmat sängyssä hiljaa. Minä selin häneen. Jänis tuijotti kattoa ja minä tuijotin seinään ja taisimme molemmat sanoa ääneen: "oh no". Siinä hetkessä, hänen ihonsa tunnussa ja huuliensa huumaavassa kosketuksessa kaikki oli jotenkin kauhean terävää ja itsestäänselvää. Se pelotti. Se hukutti. Minä ymmärsin heti, että tämä ihminen tulee olemaan jotain Suurta ja Uskomatonta, ja tuo vahva side tuntui tulevan välillemme välittömästi.

Muistan ajaneeni Kuopioon joulun pyhiksi ja miettineeni, miten rimpuilisin irti Jäniksestä ja tästä tunteesta. Pelkäsin rakkautta, koska olin tottunut sen upottavaan luonteeseen. Ajattelin, että taas minut on vetäisty johonkin, mihin en halua. Seuraisin tunteitani, enkä sieluani ja taas kerran olisin pulassa. En tiennyt Jäniksestä vielä mitään. En tiennyt tarkalleen kuka hän oli tai millaista rakkaus hänen kanssaan olisi. Laitoin jarrut pohjaan. Sanoin Jänikselle, etten välttämättä viettäisi Uutta Vuotta hänen kanssaan, enkä ainakaan suutelisi julkisesti keskiyöllä. Se olisi jotenkin niin vakavaa. Mutta kuitenkin päivien lipuessa eteenpäin minun sydämeni kääntyi häntä kohti ja Uuden Vuoden vietimme tähtisädetikkujen tuikkeessa mökkibileissä suudellen mustan taivaan alla. Ja se oli ihaninta pitkään aikaan.

Joskus tammikuussa minä makasin valtavassa hallissa lasertähtitaivaan alla. Jänis oli tuonut minut ystäviensä UG-bileisiin. Jänis makasi suuren hallin lattialla vieressäni ja talvitakit olivat allamme kuin piknik-huovat. Katselimme valojen matelua katossa ja Jänis sanoi, että haluaisi virallistaa meidät. Minun silmiini syttyy pelokas kiilto kuin hätävilkut ja vedin kaikki jarrut päälle. En ollut vielä valmis. Jotenkin odotin, että tästä olisi syttynyt draamaa tai hänen puoleltaan pelkoa siitä, etten minä välittänyt hänestä, mutta Jänis vain kohautti harteitaan ja sanoi että ymmärtää kyllä miksi ja että se sopisi sitten kun minä olen valmis. Ja niin keveästi Jänis unohti koko asian, eikä moneen kuukauteen nostanut sitä esille omasta aloitteestaan. Hän ihan oikeasti antoi minulle vapauden ja rauhan ajatella asiaa niin pitkään kuin tarpeelliseksi koin. 

Kaksi kuukautta myöhemmin etkojen, bileiden, jatkojen ja tantrisen rakastelun jälkeen makasimme sängyssä toisiamme silmiin tuijotellen. Mikä mystinen, maaginen kommunikaation maailma on vain tuossa syvässä katseessa toiseen. Se on meditatiivista ja läsnäolevaa hyvin intiimillä tavalla. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä, että rakastin Jänistä ja yhtäkkiä minusta tuntui, etten voinut mennä yhtään yötä sanomatta sitä ääneen. Tuijotin häntä kuitenkin pitkään hiljaa, katselin hänen silmiensä syvää avaruutta. Myöhemmin Jänis sanoi, että sillä samaisella hetkellä, myös hän oli ajatellut aivan samaa asiaa: rakkautta ja sen sanomista ääneen. Jänis käytti urheasti koirani ulkona, koska oli ehkä hieman kykenevämpi moiseen fyysiseen urotekoon tässä kohtaa pitkää juhlintaa ja valvomista. Ja kun hän tuli takaisin, minä viimein sanoin sen. Ja hän sanoi sen takaisin. Lämmin ja läikehtivä tunne lipui rintakehäni sisällä. Rakkaus. 

Emme vieläkään ole virallisesti yhdessä, mutta ehkä kohta. Tunnen olevani melkoisen vastahakoinen minkäänlaiseen sitoutumiseen, vaikka Jäniksen kanssa se ei enää tarkoitakaan vapauden menettämistä. Me olisimme avoimessa suhteessa, ja olemmekin. Olen tavannut muutamia miehiä, lähinnä asiakkaitani, samalla kun olen ollut hänen kanssaan. Jänis tietää. Se on meille ok. Yhtäkään orastavaa merkkiä en ole nähnyt mustasukkaisuudesta tai siitä, että hän yhtäkkiä muuttaisi mielensä niin kuin muut miehet. Silti tietynlainen perustavanlaatuinen varovaisuus on asettunut minuun, koska niin moni mies ennen häntä on osannut kyllä puhua mitä vain mutta tosiasiassa käytös ei ole vastannut puheita. 

Jänis tuntuu ymmärtävän tämän. Hänellä ei ole kiire minnekään.

 

Tämä vuosi oli sykähdyttävän ihmeellinen. 

En oikein vieläkään löydä sille sanoja. 

 

Olen asunut tässä ikiomassa ja turvallisessa kodissani kohta tasan vuoden. Olen katsellut näitä puita lumihuntuisina, märkinä, keväisessä vaaleanvihreässä ujoudessaan ja keskikesän tummanvihreässä lehtipuvussa. Sumuisina päivinä olen metsästänyt valkoisen pilviriutan sisältä ääriviivoja ja myrskyllä katsonut niiden taipuvan parahtaen tuulen riepoteltavina. Aamuauringon huomasin kesällä aina hipsiessäni vessaan kesken unien. Unenpöpperöisenä pysähdyin keittiön ovensuuhun, nojailin sen karmiin hetken ja imin sisääni näyn pakahduttavaa kauneutta. 

Manifestoin tänä vuonna paljon asioita todelliseksi. Manifestoin parempaa varallisuutta ja olen yltänyt lähestulkoon täydellisesti tavoitteisiini. Olen manifestoinut uusia ystäviä ja todellakin saanut niitä; kotini on ollut kupliva ilon ja rakkauden pesä, jonka ihmiset ovat täyttäneet ihanalla läsnäolollaan. Olen manifestoinut parempaa fyysistä kuntoa, ja aloittanutkin tuttuja vanhoja harrastuksia, kuten salilla käymisen, juoksemisen ja vatsatanssin. Olen manifestoinut koulupaikkaa ja opiskelen juuri nyt juuri sitä mitä haluan. Olen manifestoinut myös erästä tiettyä työpaikkaa vuosia, ja tänä talvena sain sen. Teen tällä hetkellä unelmatyötäni ja sen täyttymyksellisyys on melkein hengästyttävää.

Olen kokenut tänä vuonna elämäni upeimmat ja ekstaattisimmat huiput ja matalimmat syvänteet. Olen lähtenyt yksin Aasiaan reppu selässä, snorklannut kirkkaissa vesissä ja katsellut merikilpikonnia ja villinorsuja kosketusetäisyydeltä. Olen ylittänyt Alpit ja vavahtanut nöyräksi ja levottomaksi niiden hervottoman suuresta ja mykistävästä läsnäolosta. Vuoret asuvat nyt minussa jollakin kummallisella tavalla. Muisto on piirtänyt ikuiset jäljet minuun ja vain niiden ajatteleminenkin saa henkeni taas salpautumaan. 

Kiitollisin olen kuitenkin ehkä siitä, miten uskalsin olla yksin ja miten syvästi nautin totaalisesta vapaudesta. Käytin sitä todellakin hyväkseni niin  paljon kuin pystyin: tanssin, flirttailin, puin päälleni mitä halusin, tein mitä halusin, söin mitä halusin, pidin kotini puhtaana ja pyhänä, lähdin yksin bileisiin eri paikkakunnille, matkustin yksin Aasiaan ja opin rakastamaan yksin menemistä joka paikkaan, koska sain siitä syystä aina valtavan paljon ystäviä. Olen pitänyt juhlia, olen suudellut, olen rakastellut, olen kokeillut ja empinyt ja vaihtanut suuntaa. Olen ollut joka viikonloppu jossain tanssimassa, yleensä Klubilla, ja sen lämminhenkinen tunnelma on pitänyt minua pintaa korkeammalla jo vuosikaudet. Olen pitänyt jatkot, joka ikinen kerta, ja tanssinut ystävien kanssa olohuoneeni matolla, nauranut ja purkanut sydäntä, ollut ja itkenyt, ihmetellyt. Olen vahvistunut ja samalla silti herkistynyt, käynyt lokakuussa hyvin matalalla ja ikävöinyt aikaa ennen koronaa. Mutta mitä pidemmälle päivät ovat lipuneet kohti uutta vuotta, sen enemmän olen puhjennut kukkaan ja sen suurempia siunauksia minulle on annettu. Olen ollut auki ja elossa. Täydellä vimmalla, kynsin ja hampain, elämässä kii. 

(Ja uuden vuoden rakettien pauhuessa vieressäni oli joku, johon sydämeni veti vetoa kuin tuhatkiloinen härkä.)

Vastapäisen kerrostalon ikkunassa palaa valo. 

Minä olen onnellinen täällä. Olen onnellinen parinkymmenen metrin päässä Hänestä, mutta ei Hän tietäisi sitä, vaikka huutaisin parvekkeelta. Betoni haukkaisi äänet sisuksiinsa ja ne hukkuisivat kaupungin hälinään. 

Olisipa maailma ehjä taas. Loppuisipa tämä postapokalyptinen murhenäytelmä. Purettaisiinpa kaikki ahdistavat rajoitteet, avautuisipa maailma auki uudestaan niin että minä voisin edes tanssia. Haaveilen siitä että voisin jatkaa siitä mihin keväällä jäin, lentää tuhansien kilometrien taa niin ettei minun joka ikinen ilta pitäisi puolivahingossa nähdä kuinka valot hohtavat asuntosi ikkunassa. Olet liian lähellä, liian olemassa, kuitenkin vain varjo jonka harvoin näen tai kohtaan kaukaa, parkkipaikan tuolta puolen. Sinä olet niin kuin minä olisin vain ilmaa ja minä ymmärrän sen. Minä jos joku ymmärrän sen. Älä huoli.

Välillä ikävöin Häntä, mutta toisaalta niin ikävöin Sinuakin. Kaksi miestä juoksee mieleni perukoilla ristiin rastiin jättäen likaisia jalanjälkiä joka paikkaan. Toisella on tummanruskea, pörröinen tukka ja nuoren miehen tietämätön katse. Hänet kohtasin puolivahingossa vakiobaarini tupakkapaikalla ja nielaisin sydämeni. Toisella on hohtava, inhottava kalju pitkien hiusten keskellä, mutta lempeä olemus ja hän asuu minua vastapäätä, mutta on henkisesti kauempana kuin kukaan muu. Välillä ikävöin häntä niin, että koskee ja mietin kesäämme, jona rastelimme viinitiloilla Italiassa ja Kroatian aurinkorannoilla kimaltelevan meren edessä. Me valloitimme uskomattomia korkeuksia Slovakiassa patikoiden korkeuksiin ja ajoimme Pavlo Stelviota pitkin Alppien häikäisevissä korkeuksissa. Olimme pilviä korkeammalla. Kirjaimellisesti.

Tänä vuonna tapahtuu niin vähän, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni hieman jumissa menneisyydessä. Joudun pureskelemaan asioita ja ehkä se on ihan hyvä. Teen parantavaa prosessia. Tiedän olevani turvassa, tiedän tehneeni oikean valinnan ja tiedän olevani rehellinen ja auki elämälle. On olemassa valintoja, jotka tekevät kipeää, mutta ovat silti oikeita, ja olen ollut kahden tällaisen äärellä tänä vuonna. Se on vahvistanut uskoani minuun ja intuitiooni. Minä olen ihan aidosti ja oikeasti onnellisempi yksin. Pystyn hengittämään, olen vapaa kaikesta. Olen tuulta, jota kukaan ei voi kahlita. Mutta silti minä sukeltelen muistoissa, jotka ovat minulle niin kovin rakkaita. 

Mietin Suurta Rakkautta jonka koin. Mietin Sinua, ihanaa pörröpäätä. Tulit bussilla luokseni Oulusta asti ja suljit minut välittömnästi lämpimään syleilyysi. Mietin miten äkkiä rakkaus silloin iski minuun. Mietin miten itkin ikävääni jo sen ensimmäisen viikonlopun jälkeen. Olen tavannut paljon miehiä Sinun jälkeesi, mutta en ole vielä kohdannut mitään sellaista, joka lävistäisi minut niin salamankirkkaasti. Meidän rakkautemme oli tulista ja toksista, mutta tavallaan satumaista. Se asetti suuret saappaat Sinun seuraajallesi. 

 

Sitten mietin Häntä. Mietin miten me tanssimme tyhjän talon kaikuvissa huoneissa, suutelimme takkatulen ääressä ja avasimme skumppapulloja. Mietin miten makasimme kesäyön puistossa ja aamulla siirryimme laiturille viltin päälle ottamaan vastaan ensimmäiset kirkkaat auringonsäteet. Mietin miten teimme ruokaa niin että sekin oli melkein kuin tanssia. Muistelen sitä tunnetta, joka kietoi meidät hiljaisuuteen, kun tuntikausien tantrisen rakastelun jälkeen istuimme parvekkeellasi ja katselimme toisiamme silmiin. Se ei ollut rakkautta. Ei minun puoleltani. Mutta sinä olit rakas kaikesta huolimatta ja jätit minuun sekä kauniin muiston että kipeän haavan.

"Kukaan ei koskaan oo kenenkään oma
Ei todellakaan
Ei todellakaan
Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa
Ei todellakaan
Ei todellakaan
Kun sinä katsot mua se ei oo vaikeaa uskoa, ettei oo ollenkaan tulevaa
Tai menneisyyttäkään koska se on ongelma
Tai kasa muistoja vaan jotka voi romuttaa
Minä koitan oppia tajuumaan sen että niin tiukkaan kii susta pitää voi en
Etteikö tuuli vois temmata sua mukanaan
Ja musta kauaksi, kauaksi pois kuljettaa
Kukaan ei koskaan oo kenenkään oma
Ei todellakaan"

 - Iisa - Kukaan ei oo kenenkään

Vastapäisen kerrostalon ikkunassa palaa lamppu. 

Sen kelmeä valo kurkistelee puoliksi suljettujen sälekaihtimien välistä ja on ainoa asia, joka enää muistuttaa naapurini olemassaolosta, jos satun vahingossa katsomaan ulos ikkunasta. Mutta harvoin enää katson, edes vahingossa.

En ole kaivannut häntä. En ole edes ehtinyt. Elokuun ensimmäiset päivät juoksin metsässä kilometritolkulla päätäni tyhjäksi. Koulun sekä harrastusten alettua olin jo niin kiireinen, että poistin Tinderinkin puhelimestani, koska minulla oli aikaa enää vain itselleni ja ystävilleni. Arki meni töissä, koulussa, kodin laittamisessa ja harrastuksissa. Sain koulusta kauan manifestoimani uuden ystävän ja olen tällä hetkellä työharjoittelussa ihan mahtavassa paikassa. Viikonloput olen istunut suosikkiklubini bäkkärillä ja nauttinut taas ylitsevuotavasta huomiosta ja vapaudesta ja spontaaneista jatkoista. Miten olinkaan kaivannut niitä iltoja.

Erot ovat aina olleet minulle ensisijaisesti huojentavia, niin kuin olisin pitkään pidätellyt hengitystäni veden alla ja sitten viimein päässyt pinnalle haukkomaan happea. Vapaus on minulle niin tärkeää, ehkä jopa kaikkein tärkeintä maailmassa. Olen ylpeä, että uskalsin kertoa tunteistani ja rajoistani ja valita itseni hänen ylitseen, vaikka hylätyksi tuleminen on minulle kova paikka. Olen vieläkin vihainen siitä, miten joku voi vain yhtäkkiä kadota ja hävitä vain siksi, ettei saa säälittäville tunteilleen vastakaikua. Ihan kuin hänelle olisi ollut joku yllätys, etten tänä vuonna aio alistua kenenkään lemmikiksi. Kaikki oli tapetilla koko ajan, alusta alkaen. Minä halusin vain vapautta.

Vuosi 2020 ei ole ollut aivan kaikista helpoin. Olen lyhyen ajan sisään joutunut lopettamaan monta ihmissuhdetta ja vanhoissa, pitkissä ihmissuhteissakin on ollut erikoisia törmäyskohtia. Asiat ovat olleet paikoin hallitsemattomia, mutta ovat opettaneet irti päästämisen taitoa ja elämän mukana menemistä. Kontrolli on illuusio, ja elämän kovassa kuohuvassa koskessa selviävät parhaiten ne, jotka eivät pyristele vastaan, vaan kelluvat tapahtumien läpi täysin antautuneina. Moni asia tänä vuonna ei onnistunut niin kuin ajattelin, mutta seikkailut joihin olen päätynyt, ovat olleet uskomattomia. Mitä sitten, että en päässyt reppureissaamaan Aasiassa niin kauan kuin halusin? Matkasinhan kuitenkin Euroopassa 13 eri maassa. Mitä sitten vaikka menetin tärkeän ihmisen? Sainhan kuitenkin mahdollisuuden tutustua häneen ja vietää monta mukavaa seikkailua viimeisen puolen vuoden aikana. Mitä sitten vaikka riitelin ystävän kanssa? Opimmehan molemmat siitä paljon omista varjoistamme ja kasvoimme sekä ihmisinä että ystävinä. 

Ja tiedättehän mitä minulla on tapana sanoa? Se mitä menettää, korvautuu aina paremmilla asioilla. Olen todistanut sen taas todeksi. En pelkää menettää rakkautta tai ihmisiä ympäriltäni tai mahdollisuuksia, joita kohti olen pyristellyt, sillä elämällä on aina parempia ratkaisuja takataskussaan. Ja niin kävi myös tällä kertaa, sillä minä tapasin miehen, jolla oli nuttura.

Sinä tulit ja vedit hunnun maailman ylle
Manner peittyi hetkessä silkkiseen varjoon
Mutta kuningaskuntasi oli auringon koti
ja sylissäsi yllämme kirkuva valo

Pimeys kehräsi maailman laitamilla
mutta pelko ei koskaan koskettanut meitä
Palatsisi kultaisissa huoneissa
olimme turvassa kaikelta pahalta

Tunsin pitkään että kaikki oli täydellistä
Hallitsin viereltäsi pimeää kaaosta
Olin kylkeäsi vasten kaulapannassa
Hienoimmassa kultaisessa narussa

Piirsit kynällä karttaan vapauden rajat
Kaadoit myrkkysi kuohuviin koskiin
Kuningaskuntasi läänirajat
nousivat korkeina muureina taivasta vasten

Tunsin putoavani veden alle, koskien kuohuun
Rakkauden hukuttava vallihauta
oli liian syvä uitavaksi käsipohjaa
En voi hengittää näin, ajattelin ja vajosin

Sinä kiskoit kultaisesta narusta
Minä pärskin ja haukoin happea
Pimeä oli vallannut palatsin ja valtakunnan
Jonka lemmikiksi olisit halunnut minut

Siinä hetkessä minulla oli viimein voimaa ponnistaa
Pinnan yllä väreili kultaista vapauden valoa
Riuhdoin otteeni sinusta, hajotin silmukan
Joka kuristi kaulaani mustelman

En aio olla enää kenenkään lemmikki,
en kruunupäinen valtakunnan valtiatar
Kuin tähkäpää lukittuna kultaiseen torniin
Kiellettynä kulkemaan valossa

Minä nousin ja vedin hunnun maailman yltä
Potkin tomuun korkeat muurisi,
Riuhdoin otteeni sinusta, hajotin silmukan
Revin riekaleiksi kultaisen kaulapantasi

Nousin vapauteen

Kaikki rakastaa aurinkoo

Lupausta kesästä

Merta ja aaltoi

Kunhan ne on lempeitä

T makaa sohvalla ja tuijottaa minua silmiin. Hervanta nukkuu ikkunan takana pysähtynyttä unta, mutta meitä ei väsytä tänään. Kitarat ja alusvaatteet ovat hujan hajan lattialla ja meillä on laseissa hyvää rieslingia, joka juovuttaa väsynyttä mieltä. Kevään lintu laulaa ulkona hempeän aamuyön sävelen, joka on melkein yhtä kauniin kuuloinen kuin T, silloin kun hän näppäilee keskittyneesti kitaraa.

Ulkona korona on tyhjentänyt tiet ja unelmat ja suunnitelmat. Koko maailma on seisahtunut odotustilaan. Pian se pyyhkii meidän ylitsemme ja repii väliimme kuolettavan etäisyyden, mutta se hetki ei ole nyt. Ei vielä tänä iltana.

Juuri nyt makoilemme sohvalla ja tuijotamme toisiamme silmiin. Katsekontakti on rikkoutumaton ja minua hengästyttää. En ole koskaan katsonut ketään samalla tavalla kuin häntä. En ole koskaan kokenut hiljaisuutta ja katsekontaktia niin luonnollisena kuin hänen kanssaan. Minusta tuntuu kuin me puhuisimme silmillä, eikä sanoille ole aina edes paikkaa. Hänen silmänsä ovat pehmeän vihreän harmaat, syvät ja nälkäiset, liian itsetietoiset siitä miten ne juovuttavat minut, kun hän puhaltaa hitaasti savukiehkuran ulos huuliltaan ja katoaa hetkeksi savupilven taakse.

Minä hymyilen häkeltyneesti ja sydämeni on pakahtumaisillaan. Otan vastaan T:n ojentaman jointin ja vien sen huulieni väliin. Hänen katseensa on intensiivinen ja villitsevä. Se saa kaipauksen ja halun juoksemaan kuin tuhatjalkaiset ihoni poikki. Hermostossa kipunoi. Hän saa minut tuntemaan juovuttavinta nautintoa mitä olen aikoihin kokenut, tai todennäköisesti koskaan. Pelkkä sormien hidas, kiusaava sively selälläni saattaa saada minut kiemurtelemaan, kun hermopäätteeni räjähtelevät ilotulitusten lailla aina varpaissa asti.

Tällaista seksiä en ole harrastanut koskaan. Tai oikeastaan rakastelua. T istutti sen sanan minuun ja se tuntuu enemmän oikealta kuvaamaan sitä, millaista akti meidän välillämme on. Kun hengitän kiihkeästi alastomana häntä vasten, käteni tiukasti pään ylle painettuna syvässä, henkisessä ja avoimessa katsekontaktissa, olen ehkä enemmän läsnä rakkaudessa kuin koskaan aikaisemmin.
Tällaista melkein naurettavan jumaloivaa, antautuvaa, kaipaavaa ja janoavaa himoa en ole tuntenut keneenkään muuhun koko elämäni aikana, vaikka olen erittäin seksuaalinen ihminen ja usein kokeilemassa kemioitani uusiin, kiinnostaviin ihmisiin.

Miten sanoo
Et on kuin avonainen haava
Jonka pitäis vaan umpeutuu
Vaik aavistaa
On pysyttävä auki
Pakko yrittää
Vaik ei oo varma miten

En pitkään aikaan antanut itseni upota häneen kokonaan. Olen pitänyt käsijarrun päällä, takaovet auki ja pakosuunnitelman käden ulottuvilla, koska olin haavoilla ja pelokas, enkä ollut valmis antamaan itsestäni vielä kaikkea. Enkä minä tiennyt mitä haluan.

Tiedän, että näyttelen aina elämässäni yhä uudestaan sitä samaa kaavaa, jossa rakkaus pelottaa ja lamaannuttaa minut. Tiedän, että nämä sanat täällä ovat kaikki jo kertaalleen kirjoitettuja ja pitkästyttäviä, mutta en osaa ohjelmoida itseäni toisin. Minä tunnen halvaannuttavaa pelkoa, joka ei lähde pois kulumalla.

Mutta minä vannon, että niinä hetkinä kun hengityksemme on yhtä ja samaa pyörteilevää, kosmista ilmavirtaa ja huulemme hapuilevat nälkäisinä toisiaan, minä olen hänen. Minun sydämeni syke on hänen, minun haluni on hänen, minun pelkoni ovat hänen. Minun kuumana hehkuva kehoni on hänen. Minun jokainen soluni on auttamattomasti hänen, antautunut.

Se on samaan aikaan helpottavaa ja ahdistavaa. En voisi kieltää tunteitani, en voisi karata, en voisi kylmettää sydäntäni. Tunne on niin voimakas, että yhtäkkiä otteeni lipeää ruorista ja minun on vain seilattava aaltojen mukana ja luotettava pelkoni ja kaipuuni jonkin suuremman käsiin. Olen turvassa, vaikka langat eivät sillä hetkellä olekaan käsissäni. Olen sylissäsi.

Meri jääty tänään
Istun rannas ja
Katson aaltoja
Ne ei liiku vielä hetkeen
Miten sanoa
Sun hymy valaisee mun huoneet
Onks se rakkautta
Onks sil välii

Sitten korona tuli ja kiskaisi väliimme yhtäkkisen etäisyyden. T halusi tilaa ja välimatkaa. Hän hävisi yhtäkkiä niin kuin ei olisi koskaan ollutkaan olemassa, ja se pelotti minua niin että olin menettää järkeni. Vastahyökkäykseksi heitin puhelimeen estot päälle, enkä vastannut hänen viesteihinsä. Minuahan ei hylätä. Minä hylkään. Minä lähden. Sen ainakin osaan.

Mutta tällä kertaa lähteminen oli hankalampaa kuin koskaan ennen ja kaipaus oli syövyttää minut hengiltä. Hän oli niin lähellä, että usein katselin hänen keittiönsä ikkunaa olohuoneestani tai parvekkeelta tai sitten katsoin puhelimeni näyttöä odottaen, että hän laittaisi ensimmäisenä viestiä. Minä en ylpeyttäni voinut sitä tehdä.

Muutama päivä myöhemmin hän kutsui minut rantaan. Koivut koukistelivat rumasti taivasta vasten ja räntää satoi vaakatasossa hänen kirjoittamansa kirjeen valkoisille sivuille. Palelsi Tärisin. Pää oli painava ajatuksista ja olin jo valmiiksi puolustuskannalla, toinen jalka lähtövalmiudessa harppaamaan karkuun ja hävittämään sinut elämästäni, koska en pystyisi tältä kivultani muuhunkaan.

Tuntui yhtäkkiä siltä, että päätimme me mitä hyvänsä, joutuisimme luopumaan asioista. Tekisimme me mitä tahansa, tämä tulisi tekemään kipeää.

En ollut kasvattanut panssariani tarpeeksi vahvaksi kestämään hänen tuomaansa kipua ja rakkautta. En vielä. Edellinen suhteeni runteli ja pureskeli minut palasiksi. En ole toipunut siitä. Mutta kuinka voisin toipua siitäkään, että me nyt irrottaisimme otteemme toisistamme ja lipuisimme kauas toisistamme kuin avaruudessa vaeltavat kappaleet, jotka ehkä joskus, hyvällä tuurilla, törmäisivät uudestaan yhteen?

Toivon ettei hän hajota minua, vaikka ei hän sitä koskaan tekisikään tahallaan. En voi murentua enkä voi rikkoutua, koska en ehkä osaa kasata itseäni enää uudestaan. En enää tämän kaiken jälkeen.

Minä rakastan häntä ja halvaannun siihen.

Kuluu tuhansii vuosii
Sekunnin murto-osissa
Räpäytän silmii
Maailma loppuu
Ja alkaa taas alusta