.

.
Sisällön tarjoaa Blogger.

Viimeinen ilta


posted by Uneksija on , ,

No comments

On viimeinen iltani tässä talossa.
On viimeinen iltani talossa, jossa asuin ensimmäistä kertaa yksin, jonne kannoin suruni ja riittämättömyydentunteeni ja särkyneen sydämeni ja muutin ne säteileväksi valoksi.

Muistan, miten raavaat muuttomiehet kantoivat tavarani tänne melkein kaksi vuotta sitten marraskuun hämärässä, kun olin jättänyt taakseni pitkän ja kipeän parisuhteen.
Oli pimeää. Lumisade teki maisemasta sumuisen katsoa. Sytytin kynttilöitä pitkin asuntoa ja yksinäisyys humahti minuun paljon pehmeämpänä kuin osasin odottaa. Ostin pullon viiniä ja odotin, että itku tulisi, mutta en tainnut välittää enää. Kirjoitin blogiini:

"Tässä siis minä ja asuntoni. Tässä silmissäni leiskuva inspiraatiotulvani ja ontto rintakehäni. Tässä kasvojeni ilmeettömyys ja vahvuuteni, vaniljakynttiläni ja maalaukseni, kasvukipuni, irtiottoni, katoamistemppuni, kylmä sydämeni, sekasortoni, onnellisuuteni, vapauteni."

Muistan yön ennen lähtöäni. Muistan, kuinka raskasta hiljaisuus oli ja miten pitkältä etäisyys sängyn laidalta toiselle tuntui. Muistan, miten varjot liikkuivat seinillä, ja miten hurjina ajatukseni poukoilivat pitkin aamuyön hämärää. Saatoin valvoa koko yön, kuunnellen ja odottaen vain. Hänen raskas hengityksensä loi huoneeseen särkyneen rytmin.

Muistan surumielisen aamun. Muistan oman äitini ja hänen äitinsä seisomassa eteisessä. Muistan tyhjenevän asunnon, surulliset silmät ja pois käännetyn katseen. Toinen jäi, toinen lähti. Ja molemmille jäi vain palasia yhteisestä elämästä.

Asettelin omat palaseni kauniiksi kokonaisuudeksi yksiööni. Sen hiljaisuus nielaisi minut ensimmäistä kertaa elämään, jossa minä olin hetken aikaa tärkein. Olin ollut pitkään hukassa itseni kanssa, joten kaikki se tyhjyys ja hiljaisuus oli minulle arvokasta aikaa löytöretkeillä omien äärirajojeni halki. Yksinolo oli paikoin lamauttavaa, mutta myös kasvattavaa ja voimauttavaa, koska otin viimein vastuun siitä kuka olin ja siitä millaisten ihmisten kanssa haluan olla. Vuoden mittaan ystäväpiirini muuttui ja hajosi. Heitin turhia ihmissuhteita roskiin kuin rikkinäisiä sukkia, koska rakensin parhaillani niin uutta ja erilaista maailmankuvaa ja minäkuvaa, ettei siihen enää mahtunut mitään, mikä pitelisi sitä paikoillaan. Halusin kehittyä, hengittää ja elää! Halusin löytää minut ja sitten oppia rakastamaan syvintä, puhtainta itseäni. Halusin löytää vierelleni uusia ja inspiroivia ihmisiä, jotka hehkuivat sitä samaa valoa. En halunnut enää taipua kaksinkerroin mukautuakseni muihin, vaan halusin löytää omat ihmiseni - sellaiset sielut, joiden kanssa oleminen oli luonnollista ja vaivatonta, naamioista riisuttua.

Mitä pidemmälle pimeä talvi taittui kohti kevättä ja kesää, ja sen myötä reivejä, happotrippejä ja maailman lempeintä syksyä, sen onnellisemmaksi tulin. Maailmaani tupsahteli ihmeellisiä ihmisiä ja seikkailuja, kun raotin vähän sydäntäni ja uskalsin luottaa itseeni. Aloin päästää irti turhista asioista. Annoin vuosikausia kestäneen surun viimein irrottaa otteensa minusta, ja hämmennyin, kun se ei vienytkään mitään pois persoonaastani, päinvastoin. Yhtäkkiä olinkin enemmän kuin koskaan ennen!

Olin hurmioitunut tapahtuvasta muutoksesta, ja puhuin siitä tauotta. Puhun edelleenkin. Pienenkin kehityksen näkeminen sai minut sekaisin ihmetyksestä. Tajusin viimein, miten muokattavissa maailma on vain omien ajatuksieni kautta. Sen ymmärtäminen muutti kaiken.

Olin utelias etsimään, ja siksi löysinkin niin paljon. Löysin tanssin ja musiikin ja meditaatiomaisen tilan, jonka ne saavat aikaan. Löysin reivit ja hymyilevät ihmiset ja rakkaudelliset sydämet. Löysin oman paikkani sieltä, missä naamioita ei ollut. Löysin häpeilemättömyyden ja lapsenomaisen naurun ja ilon arjen keskeltä. Löysin ylitsevuotavan kiitollisuuden, pyyteettömän rakkauden ja lempeyden. Löysin rauhan metsästä ja järvenrannoilta ja ruuhkaisilta kaduilta. Löysin itseni yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Aina ja yhä vain syvemmin. Löysin kaiken, mitä olin kaivannut koko elämäni.

Ja sitten sinä tulit.
Täydelliseen aikaan. Täydellisellä tavalla.

Tulit hehkuen valoa ja rakkautta ja viisaita sanoja. Kirjoitit minulle yhden viestin ja vannon, että sydämeni tiesi jo silloin, että olet kohtaloni. Minä olin kasvanut sinua ja sitä hetkeä varten. Olin löytänyt valoni, jotta voisin löytää sen saman myös sinusta. Sinuun tutustuminen oli kuin olisin tullut pitkältä matkalta viimein kotiin. Sinussa oli rauha.


Muistan, kuinka sanoit, että kotimme tuntui kodilta jo heti silloin, kun ensimmäisen kerran astuit sisään. Muistan, miten se ei enää koskaan lähtösi jälkeen tuntunut samalta ilman sinua. Muistan, miten sydämeni hyppi, kun ehdotit, että muuttaisit luokseni jo keväällä, ja miten riemukas olin, kun kannoit tänne muuttolaatikkosi ja rakkautesi ja valosi, ja sukunimesi oli viimein ilmestynyt postiluukkuun.

Tästä tuli meidän kotimme.  

Ja nyt on viimeinen iltamme tässä talossa.
On viimeinen iltamme talossa, jossa valo ja rakkaus asettui meihin.

Lintu voi näyttää, miten haihtuu tuska; opetella laulamaan ja laulaa susta


posted by Uneksija on ,

No comments

Muistan päivän kesäkuusta.

Tuulet olivat pyyhkineet pilvet sivuun ja taivas aukesi loputtoman sinisenä kuin valtava, avaruuteen kaartuva meri. Aurinko helotti täydellä teholla keskitaivaalla, ja minun käteni hikosi hieman sinun otteessasi. Oli lämmin.

Aurinko paistoi hymyileville kasvoillesi, kun hiivimme puiden oksien alta kohti salaista poukamaamme, joka oli verhoutunut suurien kukkapuskien ja villinä rehottavan ruohomeren taakse. Luonto oli herännyt yhtäkkiä, kuin rykäyksessä, ja kasvattanut valtavan taivasta kohti kiemurtelevan valtakunnan. Sinä sait minut kävelemään rohkeasti pellon halki, vaikka heinä ulottui jo vyötäisiini asti ja minä pelkäsin vihreässä maailmassa piilottelevia ötököitä ja luikertelevia käärmeitä.

Järven rannalla kannustit minua veteen. Kivet olivat yltä päältä liukkaan levän peitossa, ja vesi tuntui uskomattoman kylmältä ihoani vasten. Vastustelin hetken, mutta pulahdin silti veteen ja hetkellisen viileyden jälkeen minut valtasi suunnaton riemu. Seisoin vedessä alasti, ja poukamasta avautuivat maailmankaikkeuden äärirajat.

Minä rakastan sinussa sitä, että saat minut elämään hieman enemmän.
Saat minut uskaltautumaan epämukavuusalueelleni hitaasti, mutta varmasti. Saat minut antamaan kaikille tunteilleni mahdollisuuden näkyä ja olla olemassa. Teet niin monesta vaikeasta ja mahdottomasta asiasta helpomman kohdata. Teet minusta rohkeamman.

Toissapäivänä tulin stressaantuneena kotiin. Jännittynyttä energiaa virtasi pitkin kehoani valmiina purkautumaan jollekin mitättömälle typeryydelle, likaisille tiskeille tai sukille olohuoneen nurkassa. Sinun kätesi hieroivat alkavan jännityksen pois. Minä sulin pehmeäksi ja raukeaksi ja lämpimäksi kosketustasi vasten.

Eilen työpäivän jälkeen olin emotionaalisesti ja sosiaalisesti niin väsynyt, etten juurikaan jaksanut puhua. Silti tulit mukaani kävelylle, annoit muutaman suudelman, ilahduit niistä jotka minäkin jaksoin antaa, ja annoit minun olla hiljaa niin kauan kuin piti. Kotona söin luomulakritsia ja jogurttikuorrutettuja banaaninpaloja ja tunsin, miten paha olo antoi sinun lähelläsi myöten, luovutti ja liukui pois.

Jotain sellaista sinussa on. Joten sellaista pehmeää ja lempeää ja hyvää, jota vasten on hyvä turvautua, kun maailma ravistelee. Sinuun on turvallista ja lämmintä vajota. Sinun syliisi voisi itkeä tuhat kyyneltä, eikä yksikään olisi sinulle liikaa kantaa.

Minä rakastan sinua.

Sielun sade


posted by Uneksija on ,

No comments

 Ulkona on hiljaista kuin haudassa.

Syyskuu on painanut maailman ympärille paksun, mustan viitan, joka verhoaa jo tiukasti viileitä öitä. Istun rannalla ja katson katuvalojen laiskaa välkehdintaa mustan vedenpinnan päällä. Ajatukseni riippuvat raskaina kuin planeetat ja kyynelvanat eivät lopeta laskuaan poskilleni. Suru vyöryy minusta ulos kuin suuri putous, jonka edessä järven valtavat äärirajat tuntuvat tuskaani pienemmiltä. Tuntuu, että itkisin meren, jos jäisin tähän.

Tupakansavu tanssii sormistani avaruutta kohti, ja pala minua liukuu hitaasti sen mukana ilmaan. Tuntuu kuin kantaisin rinnassani särkynyttä sydäntä, koska jokaisella hengenvedolla vihloo rinnasta.

Sinä soitat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Puhelin värisee kuin epileptikko. Se nytkähtelee taskussani tukahduttavan itsepintaisesti. Haluaisin vastata, että kuulisin edes hengähdyksen pehmeästä äänestäsi, mutta pelkään, mitä aiot sanoa.

Ajan autolla ympyrää pitkin tuttuja katuja ja pysähdyn välillä punaisiin valoihin itkemään. Tuntuu, että jotain kuolisi hitaasti minussa, rapistuisi ihon alle kuin kohmeessa kuoleva ruoho.

Rakkaudella on kummallinen luonne. Viime talvena se syöksyi yhtäkkiä tyhjästä ja täytti kaikki äärirajani. Rakkaus muutti asumaan minuun ja se hehkuu siellä edelleen. Se on valo, joka säteilee minussa loputtomasti; sydämessä, ihon alla, siinä kohdassa, josta minua kosketat. Samalla se muuttui saksiksi; se leikkasi palasiksi, hajotti ja repi, muutti ytimestä asti, sai itkemään niin että sieluni oli pelkkää sadetta. Sitten siitä tuli neula, joka parsi rikkomansa entistä vahvemmaksi ja tiiviimmäksi, solmi kaksi ihoa yhteen ja teki heistä peruuttamattomasti toistensa omat.

Kun ajoin kotiin ja itkimme yön pimeässä toisiamme vasten, minulle tuli taas tunne, että elämänlankamme ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa kiinni. En tiedä miksi tämä tekee näin kipeää, mutta tiedän, että me olemme täällä toisiamme varten, toisillemme ja toistemme omat. Välillä olemme sädehtivää iloa, välillä viiltävää kipua, välillä roihuavaa vihaa, mutta kaikkea sitä me olemme yhdessä. Meidän väliimme virittynyt rakkaus on niin vahvaa ja väkevää, että siitä humaltuu. Me olemme kuin kaksi epätoivoista narkkaria koukussa toistemme rakkauteen. Pyristelemme huumaavan hekuman ja lamaannuttavan tuskan ristiaallokossa. Janoamme vain rakkautta ja janoamme sitä niin kipeästi, että välillä luulen meidän sekoavan yhdessä. En usko, että enää osaisimme hengittää erillämme.

Yön pimeydessä pelot hiipivät kuin torakat seiniä pitkin ja niiden varjot tuntuivat musertavilta, mutta minä rakastan sinua, ja roikun rakkaudessasi niin kauan, kuin sinä haluat minut siinä pitää.

Meri ja avaruus


posted by Uneksija on , ,

No comments

Minä olen mustia vyöryviä aaltoja,
valkoisia harjoja,
kiveä vasten puskevaa pimeää

Olen syvänsinistä, pyörteilevää, pärskivää,
äärirajoiltani läikehtivää
täydellisen pikimustaa ja kylmää

Olen pitelemätön, pysäyttämätön
täydellisen häikäilemätön
horisontista hurjana hiipivä henkäys

Olen äkkisyvä pudotus kuin väsynyt huokaus
ja hiljaisuudessa käännetty kylki,
yritys unohtaa kipu edes sekunniksi

Olen vankilassa omissa äärirajoissani
ja paksut öljysilmät kiiluvat pinnallani
tuijottaen tyhjinä ylläni kaartuvaa taivasta

Onko avaruuskin yhtä yksin kuin minä,
joka täytän kaiken tämän loputtoman tyhjyyden,
ja tuhat kivikkoista rantaa ja saarien äärirajaa?

Onko avaruuskin yhtä yksin kuin minä,
joka makaan sen ainoana, liikkumattomana todistajana
yhtä mustana ja täydelläni löytämättömiä tähtiä?



Valo


posted by Uneksija

No comments

Sinä olet valo minussa, kirkas loiste siellä missä piirteeni häviävät hämärään.

Sinä olet suonissani hiipivä lempeys, joka koskettaa ihoani hiljaa juuri ennen kuin varjoni tuntuvat liian synkiltä kantaa.

Sinä olet turvapaikka mouruavan myrskyn silmässä. Sinun sylisi on kotini, turvallisin paikka maan kamaralla. Sinun sylisi on loputonta lämpöä ja juovuttavaa rakkautta ja sanatonta ymmärrystä. Siinä värisevä vihani tyyntyy lapsen itkuksi ja hymyni leviää pitelemättömäksi nauruksi. Kaikki vapautuu pehmeässä kosketuksessa ja sulaa sinua vasten. Siinä voin olla rauhassa virheineni ja pelkoineni, luottaen sokeasti sinuun ja rakkauteemme. Voin olla aidosti ja koristamattomasti vain minä. Voin olla haavoittuva, rakkaudestasi riippuvainen.

Uskon, että meidän on määrä kulkea yhdessä pitkään, ja että kaikki kohtaamamme toistuvat pelot ja epävarmuudet kasvattavat meitä kohti täydellisempää harmoniaa. Jokaisessa kohtaamassamme myrskyssä tunnen syvällä ytimessäni asti järkähtämättömän varmuuden siitä, ettei meitä kaada mikään. Me emme kaadu, me seisomme entistä väkevimpinä ja vahvempina rinta rinnan, rakkaus panssarinamme.

Minä tiedän että ehkä vielä pelkäät, mutta palaa sanoihini aina kun tunnet epävarmuutta. Palaa rakkauteni alkulähteille, näihin teksteihin, työpöydän laatikossa olevaan punakuoriseen kirjeeseen, tammikuun riipivään ikävään, shamaanikorun voimaan, silmieni janoavaan rakkauteen, kosketukseni lämpöön, huulieni hapuilevaan kaipuuseen omiasi vasten. Ja jos silti pelkäät, kuiskaa se minulle. Älä hivuttaudu pois. Ja muista, että pelko on olento, jolla ei ole todellista olemusta. Pelko on hirviö, joka hivuttaa sormensa meidän väliimme ja yrittää kiskoa tilaa rakkautemme väliin. En halua päästää sitä siihen kainaloon, jossa öisin nukun. Ei päästetä petoja sänkyyn. Ei edes jalkopäätyyn.

Upotus


posted by Uneksija

No comments

Mihin minä hävisin yhtäkkiä?

Tuntuu niin pahalta, että haluaisin ryömiä ulos ihostani vain päästäkseni edes sentin verran kauemmaksi tästä kivusta. En pysty puhumaan. Istun ja tuijotan asioita, jotka eivät muutu ja jotka ovat harmaita kuin hitaasti maatuvat raadot. Kaikki on yhtäkkiä rumaa ja repaleista. Kauneus riistettiin minulta, ja minä heittäydyn pää edellä pahaan oloon kuin asfalttiin, koska ei ole muutakaan tietä hengittää.

Mikään kosketus tai sana ei tunnu miltään, ja ne uppoavat minuun kuin valtavaan, mustaan aukkoon, joka nielee tieltään kaiken. Sanat ovat kuin likaisia, takertuvia hyönteisiä kurkussa ja henkitorvessa. Ne pihisevät ja rapisevat ja raapivat limaisia seinämiä, mutta hiljaisuus on ainoa asia, joka jaksaa enää elää minussa.

Tuntuu kuin putoaisin vain. Ei ole reunoja, joista voisin saada otetta, mutta onneksi aina on pillereitä ja valkoisista jauheista kiemurtelevia viivoja kännykän irvailevalla näytöllä. On kyynelien tuottamaa sumeutta ja sumua, joka leviää hitaasti kehoon, kun syö tarpeeksi monta rauhoittavaa ja polttaa savua kuin happea bongista hengähdys kerrallaan.

Tuntuu niin pahalta, että mikään sana ei tavoita tätä oloa. Mikään sana ei ulotu näin syvälle, näin alas, näin pikimustaan pimeyteen.

Hiljaisuus on ainoa asia, joka jaksaa enää elää minussa.

Mutta jaksanko minä?

Kun sinä punoit itsesi minuun


posted by Uneksija on ,

No comments

Me tapasimme marraskuussa, pakkasen palelluttavassa maisemassa. Muistan, kuinka ajoin liittymän ohi melkein kaksi kertaa ja kiroilin ääneen. Käteni tärisivät hieman auton ratissa, ja minua jännitti. Ajoin auton parkkiin ja kävelin sisään kauppaan, jonne olit mennyt lämmittelemään. Lähes sillä sekunnilla, kun astuin sisään, sinä jo huusit nimeäni ja juoksit luokseni reppu selässä heiluen, ääni iloisena helisten ja silmät täynnä sitä iloista, rakkaudellista tuiketta, jota ihailen edelleen.

Meidän puheemme virtasi ja soljui, löysi heti yhteisen sävelen. Tuntui niin turvalliselta olla sinun vierelläsi. Oli niin helppoa ja vaivatonta laskea haarniskansa alas ja tulla esiin sellaisena kuin olin, asettaa ihoni ja sydämeni ja sieluni sinun syliisi. Me olimme heti kuin luotuja toisillemme; huuliemme kaaret olivat pehmeät ja raukeat ja lempeät, kun ne keittiön hämärässä valossa kohtasivat toisensa, ja kätemme liukuivat hitaasti vaatekerrosten alle lämpimälle iholle. Me poltimme parvekkeella jointteja tohvelit jalassa ja kerroimme tarinoita elämästä. Vain sen yhden, lyhyen viikonlopun aikana sydämeni aukesi sinulle. Sormemme oppivat hitaasti piirtämään reittejä toistemme ihoille, ja ne hakeutuivat varovasti toisiaan vasten baarin tummanharmaassa hämärässä ja mölyävän aamuöisen bussin hermostuttavassa kohinassa.

Kun sinä punoit itsesi minuun, jotain uutta rakentui ja jotain vanhaa sortui. Yhtäkkiä en enää ollutkaan ehjä yksin. Olin kuin revitty palasiksi sillä sekunnilla, kun sinä ensimmäisen kerran lähdit. Pakkasessa hyrisevä bussi nielaisi sinut sisäänsä, ja lumihiutaleet valssasivat mustan taivaan halki sinisiin hiuksiini. Minä vapisin kuin kuoleva ja kaipasin sinua jo silloin kun välissämme oli pelkkä haalea ikkuna, jonka reunoille kuurankukat olivat tehneet yksinkertaisia koristuksiaan. Kyyneleet puskivat poskilleni terävinä kuin jääkiteet. Juoksin autoon ja itkin niin, että luulin tulevani sokeaksi.

Siitä alkoi odotus, joka tuntui loputtomalta. Viikot virtasivat ja matelivat, heittelivät haurasta elämääni kuin laivaa merellä myrskyssä. Koskaan ei tiennyt kestäisinkö iltaan asti itkemättä ikävästä vai kuplisiko nauruni kapeilta huuliltani iloisena, veikeänä virtana. Minä pelkäsin, koska tiesin rakastuneeni. Pelkäsin, ettet kantanut samaa tunnetta sydämessäsi, mutta samaan aikaan syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin oli liikuttanut myös sinun sieluasi sillä hetkellä, kun elämämme kohtasivat ja kietoutuivat yhteen. Meidän välillämme oli jotain sellaista, jota sinäkään et oikein osannut käsittää.

Odotin paluutasi, odotin joulukuuta, odotin sydämeeni syttyviä valoja. Koko kehoni ulvoi ikävästä ja jokainen soluni aneli, että sinäkin rakastuisit minuun. Luulen, että jos olisin jäänyt vaille tällaista rakkautta, olisin hetkessä muuttunut harmaaksi ja läpikuultavaksi. Talvi olisi pureskellut minut niin kuin se pureskelee joka vuosi syksyn ja sen mätänevät lehdet. Minä olisin hajonnut palasiksi avaruuteen ja kadottanut äärirajani.

Joulukuussa sinä tulit ja viivyit pitkän hetken, joka tuntui hengähdystä lyhyemmältä. Me kävimme joulutoreilla ja pienissä kahviloissa, suutelimme keltaisten valojen alla lumisateessa, kerroimme tarinoita elämästä ja seikkailimme toistemme ihoilla. Minä upposin sinuun kuin kivi mereen. En olisi kyennyt pyristelemään sellaisesta rakkaudesta irti, vaikka olisin tahtonut. Sinä hukutit minut pehmeään valoosi ja minä kelluin sisimmäsi toivoen, että joku pysäyttäisi ajan, niin että voisin leijua avaruudessasi ikuisuuden.

Kun sinä liu'utit sydämesi omani viereen, uusia rakennelmia nousi yhtäkkiä tuhkasta. Jotain uutta syntyi hitaasti minuun, liukui huokosteni väliin, askelteni tahtiin ja sydämeni lyönteihin. Me jatkoimme kasvamista. Ihomme lepäsivät toisiaan vasten, kietoutuivat unisina vastakkain, hengittivät kuin olisivat yksi ja sama olento. Ja sitten, viimein, minä kerroin sinulle rakkaudestani, kun makasimme changan levittämän raukeuden, rakkauden, visuaalien ja valon kehrässä sylikkäin. Ennen lähtöäsi jouluaaton alla, olimmekin yhtäkkiä me.

Kudoksissani liikahti uudenlaista valoa, joka odotti vaiteliaana pitkän talven yli. Se kaipasi ja ikävöi koko tuskaisen kaamoksen ja tahtoi viereesi enemmän kuin minnekään muualle maailmassa. Se riutui ja rakasti, vaikeroi ja odotti, hengitti vaimeasti kankaaseen tarttunutta ihosi tuoksua kauluspaidan likaisesta reunuksesta.

Tammikuu oli kuukausista pisin ja kipein. Se halkaisi sydämeni kahtia ja silmäni vuotivat kyyneliä kuin monsuunisateita. Ne valuivat ja valuivat ja valuivat - loputtomasti ja lohduttomasti. Puhkesin itkuun baarin vessoissa, ystävien kainaloissa ja iltaisin sohvalla, kun puristin shamaanikorua nyrkissäni ja yritin meditoida kynttilän lepattavan leikin valossa. Mieleni ei suostunut hiljentymään hetkeksikään, kun se ulvoi ulvomistaan, kirkui nimeäsi yötä päivää. Ikävä oli kaikennielaiseva tyhjyys, rintakehää halkova, kipeä haava; tuska, jota en toivo kokevani enää koskaan.

Sitten helpotti. Pahin kaamos talttui ja helmikuu antoi jo aavistuksen kaukana siintävästä keväästä. Näimme melkein viikoittain. Arki mateli ja luikerteli, mutta viikonloput lensivät ohi silmien. Päätimme, että sinä muutat luokseni, ja teet kotisi minun pieneen yksiööni. Alun hätkähdyksen jälkeen ajatus tuotti minussa suunnatonta riemua, ja niinpä alkoi odotus, joka kihelmöi enemmän kuin mikään.

Ja sitten kevään tullen, aikaisemmin kuin olimme toivoneetkaan, sinä lennähdit helähtäen vierelleni ja valosi sokaisi keväisiä katuja kuin aurinko. Kannoit vähäiset muuttolaatikot olohuoneeseeni ja sydämeni säteili.

Siitä hetkestä eteenpäin kuukaudet ovat vierineet ohitseni niin hurjaa vauhtia, etten meinaa uskoa tätä todeksi. Niin monta värisevää itkua, kuplivaa naurua, rintaa viiltävää ikävää, pakahduttavaa rakkautta, vihaa, mustasukkaisuutta, hämmennystä, yhteensulautumista ja kaiken peittelevää, rikkoutumatonta rakkautta on mahtunut näiden pyörryttävien kuukausien sisään. Mikä vuoristorata! Mikä uskomaton elämä! Voiko tässä enää muuta kuin mykistyä?

 Nyt sinä makaat pussilakanastaan karanneen peiton alla sängyssä ja hengität raskaasti. Uninen vartalosi on pehmeä ja lämmin, ja kesäinen yö on kääntynyt kohti viileää hämärää. Kohta ryömin viereesi pimeään, hengitän ihosi tuoksua ja nukahdan rakkaudenmakuiseen uneen.